Sadetanssi

Kevät on edennyt täälläpäin sen verran pitkällisessä korkeapaineen tilassa, että jopa aurinkovoimalla toimiva täti on ruvennut kaipaamaan vähän kosteampaa säätä.

Tänään sentään oli vähän huippulukemia vilpoisempaa, mikä näkyi heti rimpulan mielialassa ja hengityksen sujuvuudessa.

Pahaa-aavistamaton täti oli aikeissa lähteä ohjasajoretkelle maastoon, mutta muutti suunnitelmat viime tipassa säästääkseen valjastamiseen kuluvan ajan. Kerrankin hyvä päätös, eikä pelkästään ajankäytöllisessä mielessä.

Ruusa tanssi narun nokassa sen verran eläväiset sadetanssit, että oli pakko siirtää liikunta ratsastuskenttänäkin tunnettuun saharanautiomaahan. Olen vältellyt autiomaata, koska runsas pölyesiintymä ja pölyvammaiset keuhkot tuntuvat varsin hasardilta yhdistelmältä.

Mutta kun ponilla on salamoita kavioissa, ei auta muu kuin tarjota mahdollisuus kinttujen reipastahtiseen liikutteluun. Ruusa esitteli tanssimuuveja myös ympyrällä, mutta kyllä siinä jotain vakavasti otettavia juoksutuspätkiäkin tuli.

Ponin kannattaisi kyllä päivittää sadetanssinsa, sillä pisarat eivät sittenkään tulleet luoksemme. Ehkäpä sitten vappuna, onhan suuren ihmisjoukon pyrkimys viettää aikaa ulkotiloissa melkoinen sadetanssi itsessään.

Ruusa on valmistautunut takatalveen säästämällä talvikarvaa kriittisissä vartalonosissa. Kaunista.

P.S. Siinä, missä muilta poneilta lähtee joka harjauskerralla keskimäärin ämpärillinen talvikarvaa, Ruusan saldo on ehkä pari suallista. Tästä huolimatta poni on vaivihkaa vaihtanut asun hitusen keväisempään. Se on kuitenkin ilmeisesti vielä varautunut takatalveen, sillä se on säästänyt villapöksyt, kainalokarvat ja leukaparran.

Villapöksyt. Jos jossain lojuu kodittomat ponin peppulihakset, ovat karanneet meiltä.
Pyydän palauttamaan löydettäessä.

Jännittävä metsäretki

Aikaisemmin käpsyttelin Ruusan kanssa hyvin ahkerasti pitkin nykyisen tallipaikkamme ympäristöjä.

Ahkeruus saavutti jo sellaisen mittakaavan, että ponin kaviot alkoivat tallinpihasta lähtiessä kasvattaa juuria. Myöhemmin lenkillä samat kaviot ilmeisesti täyttyivät heliumilla tai ehkä vedyllä, sen verran kevyiksi ne muuttuivat.

Lenkillä joskus maaliskuussa.

Kaikesta tästä täti veti sellaisen johtopäätöksen, että poni ehkä kaipaa taukoa maastoilusta narunjatkeena.

Tänään kokeilin taas, mitä poni tykkäisi pienestä talutusmaastosta. Alkuun reaktio oli samankaltainen (mutta lievempi) kuin aiemmin. Mutta kun päästiin metsän puolelle, ponin kaviot kevenivät ja käynti muuttui väen vängällä hölkäksi.

Tässä noin kuukauden tauon aikana metsästä oli tullut myös aika jännä paikka. Nyt puskissa kuhisee ja yhtäkkiä voi ponipolon takaa kuulua vertahyytävä rääkäisy. (Linnut ovat palanneet.) Vähemmästäkin tulee tarve pysytellä hereillä ja jalat vetreinä.

Ei ihan kuin Strömsössä, mutta sitten taas melkein

Kun poni menee kentällä harjoitusaisojen (=kaksi risukasasta tempaistua käppyrää) kanssa kivasti ja ensimmäinen ohjasajomaastokin on kaverin kanssa tehty, seuraava askel on luonnollisesti suunnata maastoon "aisojen" kanssa yksin.

Eilen lähdimme tällaisella varustuksella ensimmäistä kertaa kauemmas kuin tallinpihan ympäri. Tai ihan täysi varustus ei ollut, koska yksi "aisa" katkesi jo ennen kuin pääsimme pihasta. Matkaan lähdettiin siis vain yksi ponin vetämä risu maata raapien.

Kaikki meni ihan kivasti - kunnes tultiin naapuritallin kohdalle.

Kentällä käyskennellyt puoliveriratsu ei reaktiosta päätellen ollut koskaan ennen nähnyt pikkuponia, joka vetää perässään risua. Pienimuotoinen slaagi huipentui äänekkääseen varoitustöräykseen.

"MISSÄ PALAA?!", säikähti rimpula tajuamatta, että töräyksen syy oli se itse.

Koska ei muutakaan syytä varoitukselle keksinyt, Ruusa arvioi vaaran lähteeksi kaukana pellolla työskentelevän traktorin.

Ilmeisesti eteneminen jonkin verran haittasi traktorin tuijottelua ja töristelyä, koskapa loppumatka meni ponia eteenpäin käskiessä. Tai ainakin siihen asti, kun käännyttiin takaisin. Takaisin kääntymisen jälkeen ohjastajan tehtäväksi jäi vauhdin himmailu.

Tämänpäiväistä menoa.
Tarkkasilmäisimmät lukijat saattavat havaita varustemuutoksia.
Olemme ottaneet taas käyttöön rintavaljaat ja
kuolain on vaihtunut fullcheek-kolmipalasta muoviseen Novaan tuteilla.

Omnomnom. Ruoho on parasta huumetta.

Poni luopui ryöstäytymispyrkimyksistään, kun pari tallikaveria tuli vastaan. Tuttujen toverien rinnalla Ruusalla ei ollut enää mitään hätää - jos akuuttia ohitustarvetta ei lasketa.

Voisi ehkä rehellisyyden nimissä sanoa, että eilinen maastoretki ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Niinpä sama reissu otettiin uusiksi tänään. Aisantapainen tosin jätettiin suosiolla tallille.

Sen jälkeen, kun ponista alkukiemurtelujen jälkeen löytyi jonkinlainen maastoonpäinpyrkimys, lenkki meni oikein kivasti. Traktorikin sai tehdä työtään pellolla ihan rauhassa, kun ei ollut lajitovereita töräyttelemässä ponille ylimääräisiä kierroksia.

Toki menomme vielä hiukan muistuttaa juopuneen askellusta, mutta ei tässä mitään tyylipisteitä kalastellakaan. (Vaikka olisihan se sitten kärryjen kanssa kiva, jos ajopelin molemmat pyörät pysyisivät tien puolella.)

Salainen haaveeni on ryhtyä sovittelemaan rimpulan perään jotain renkaallista jo ensi viikolla. Haaveen toteutuminen toki riippuu vahvasti apukäsien saatavuudesta. Jostain syystä vapaaehtoisten jonoa ei ole vielä näkynyt.

Asiasta kolmanteen. On se aika vuodesta, kun ponin halukkuus lähteä tarhasta tädin matkaan lisääntyy eksponentiaalisesti. Ruusan pyydystäminen on harvoin kovin haastava tehtävä, mutta ei poni myöskään aina tule höristen vastaan. Nyt tulee.

Sama ilmiö esiintyi keväisin G:n kanssa. Lievä hapannaamaisuus vaihtui malttamattomiin hörinöihin tarhan portilla.

Luulen, että kevätruoho on paitsi ponille soveltuvaa ravintoa, myös jonkinlainen huume. Eivät ne voi ruohon kutsulle mitään.

P.S. Joku saattoi ehkä huomata, että muutin ulkoasua vähän kesäisemmäksi. Yritin ihan totta tehdä välillä jonkun muun värisen, mutta oranssi tuli. 

Pitkän kaavan ponityttöpäivä

Tänään oli sellainen. Oikea, perinteinen ponityttöpäivä pitkän kaavan mukaan. Oli sitä kaivattukin.

Lähdin heti aamupalan jälkeen (vapaapäivämoodissa tämä tarkoittaa aamupäivällä, ei aamuvarhain) herra ja neiti S:n tallille. Siivosin kaikki 6 karsinaa, ruopsutin poneista talvikarvaa ja syöttelin niitä ruoholla. Ja tietysti vähän ratsastelin, sillä ratsastelu on ponityttöpäivissä parasta.

Ponityttö-/tätiratsuksi valikoitui tällä kertaa Neiti S, jonka kanssa lähdimme ensin vähän maastoilemaan.

Poni ei aluksi ollut lainkaan varma, kykeneekö harvoin selässä keikkuva täti suojelemaan sitä esim. puupinoissa potentiaalisesti piilottelevilta pedoilta. Toki se urheana ja kilttinä ponina silti lähti mukaani.

Mutta polun poikki kulkevaa ojaa poni ei olisi millään halunnut ylittää, sillä siinä ilmeisesti majaili krokotiili (minusta krokotiili näytti ihan tavalliselta puolilaholta puunrungolta, mutta kerrankos sitä erehtyy). Krokotiiliojan yli päästyään ponista kuoriutui melkoinen intoilija, joka olisi halunnut edetä vain isoilla vaihteilla.

Neiti S on niin ihana poni. Sillä on myös tosi nätti tuo niska, sitä on kiva katsella selästäkäsin. www.pidänohjatkädessä.com

Takaisin tallille päästyämme poni valui jo hikeä, sillä se ei ole ehtinyt pudottaa talvitakkiaan, joka sivumennen sanoen olisi varmasti riittänyt pitämään ponin lämpimänä vaikka naparetkellä.

Julma täti pani ponin kuitenkin vielä hölkkäämään kentällä muutaman kierroksen molempiin suuntiin. (Ja ponin omistaja pantiin tallentamaan tämä kaikki kameran muistikortille - varsin hyvää työtä pokkarilla.)

Juuri tällaista olin kaivannut: Neiti S:n kaltaista ponia, joka saa puskaÖ-tasoisenkin tuntemaan itsensä melkein ratsastajaksi. Se oli niin eteenpäinpyrkivä, pehmeä ja taipuisa! Edes painuessaan etupainoiseksi kuolaimen alle poni ei ollut raskaan tuntuinen.

Mutta valokuvista voi sanoa, että onneksi rupesin käymään niillä istuntatunneilla ja ensi viikollekin on jo pari varattu. Valokuvat toki voivat valehdella enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tässä tapauksessa lienee niiden juttuihin uskominen. Näin julkisesti jaettakoon säädyllisimmät otokset.

Sitten kun ratsastajalla on jotenkin siedettävä asento, poni painuu kuolaimen alle. Näissä kuvissa taas esimerkillisiä esimerkkejä siitä, miten ohjat pidetään käsissä, eiku... (Plus katse eteenpäin vai miten se nyt meni...)

Olen ratsastanut tällä viikolla neljästi, mikä on neljä kertaa enemmän kuin melkein koko viime talven aikana.

Nyt muistan taas entistä selvemmin, miksi ylipäätään harrastan ratsastusta. Mikään muu ei tee minua niin onnelliseksi.

Ja ponityttöpäivän päätteeksi ajelin toki vielä rapsuttelemaan omaa poniinia. Ruusan onneksi luontokin on alkanut herätä, joten joka päivä on ruohopäivä.

Vielä yksi kuva S-ponien tallilta.
Tämän orhin ottaisin mieluusti omakseni. Harmi vaan, että se on Ruusan puoliveli...
Mutta niin hieno - ja kuten kuvasta näkyy, myös melko luottavainen ja rauhallinen tyyppi.

On maastoilukelejä pidellyt

Tätä lisää kiitos. Valkoisen Ponin kanssa emme tosin
kovin monta maastoreissua enää tee,
sillä se palaa omistajansa luo kuun vaihteessa.

Ihan alkuun on nyt kyllä taivasteltava, että taivas on ollut todellakin koko tähänastisen pääsiäisen ajan kirkas. Tässähän meinaa aurinkoenergialla käyvä täti mennä ihan ylikierroksille.

Ylikierroksia on purettu melko ahkeralla ponistelulla. Ja juuri siten kuin tällaisella kelillä kuuluukin, maastoilemalla.

Eilen teimme Valkoisen Ponin kanssa 1,5 tunnin retken. Ohjenuorasta "kevyttä ja kivaa" ei välttämättä täysin täyttynyt ensimmäinen määritelmä, mutta pääasia, että kivaa oli. Väitän, että molemmilla.

Tällaisen näyn edessä niin ponilla kuin ratsastajallakin on mielessään vain yksi ajatus.
Nimittäin "kyllä lähtee".

Ei kuulkaas ole pikkuwelshin voittanutta lastenponina ja kääpiötätiratsuna. Molemmissa tehtävissä ponilta vaaditaan paitsi luotettavasti toimivat kaasu ja jarru, myös taipumusta tyyneyteen yllättävien asioiden edessä.

Kaikki nämä vaatimukset Valkoinen Poni täyttää ylitsevuotavasti. Kun lupa heltiää, poni singahtaa sellaiseen laukkaan, että tädillä alkavat silmät vuotaa. Mutta kun lupa perutaan, vauhtikin hyytyy samantien. Turhia ei kyttäillä.

Valkoisen Ponin maastoiluominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa tällä nykyisellä tallilla, sillä maastotarjonta on melko mahtava. Uskokaa tai älkää, kaviolliset ulkoilijat mahtuvat jopa kaupungin ylläpitämälle reitille. Ja mikä parasta, hevosen näkeminen ei vedä vastaantulijoiden naamaa nurinpäin, vaan suupielet korviin.

Valkoisen Ponin lisäksi maastoilun makuun on päästy päätähtemme Ruusan kanssa. Sen matka kohti oikeaa ajoponiutta on tällä viikolla edistynyt parillakin askeleella.

Pieniä askeleita ponille, suuria ponitädille. 

Alkuviikosta Ruusalla oli ensimmäistä kertaa "aisat" kyljissään (poni ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota) ja tänään poni kävi ensimmäisellä maastolenkillään ohjasajettuna.

Maastokävelylle saatiin mukaan tallikaveri suomenhevosruunansa kanssa, henkiseksi tueksi juu nou. Ja tilanteen vaatiessa fyysiseksikin.

Tukihenkilö ja -hepo olivat loppujen lopuksi tarpeen lähinnä tädille, jonka kuvitelmissa poni villiintyisi, riistäytyisi irti ja juoksisi sitten tiehensä ohjat kinttujen ympäri solmiutuen sekä ikuisiksi ajoiksi traumatisoituen.

Onneksi todellisuus oli tällä(kin) kertaa kuvitelmia leppoisampi. Ainoa haaste oli pitää ajoponin alun pääpuoli ruohonkorsien ulottumattomissa. Tukiruunankaan ei tarvinnut altistaa takamustaan riehaantuneen rimpulan stoppariksi.

Poni tuntui oikein tyytyväiseltä tällaiseen järjestelyyn, jossa se sai tallustella eteenpäin ilman tätiä tientukkeena. Ja samassa tahdissa ponin reippaiden askelten kanssa tädin kärryttelykuume nousi melko pökerryttäviin sfääreihin.

Lenkin lopussa poni ei halunnut vielä kääntyä tallin pihaan, joten teimme vielä pienen kierroksen parkkipaikan kautta - ja näin tuli samalla reissulla kohdattua myös ensimmäinen auto ilman tätiä ponin pääpuolessa.

Kuvallinen todistusaineisto otettiin varmuuden vuoksi vasta kotipihaan palattaessa.

P.S. Siinä, missä aurinko saa omistajan ylikierroksille, astmaatikkoponille kuivuus tietää lisäponnisteluja hapensaannin varmistamiseksi. Kovin riehakasta menoa ei liene odotettavissa hetkeen - tähän vaikuttavat epäilemättä myös kokeilussa olevat allergialääkkeet, joiden sivuvaikutuksiin kuuluu väsymys.