Kevättä rinnassa?

Ruusa ei ole nyt muutamaan iltaan kuulemma syönyt puurojaan. Ja eilen oli vatsaan koskeminen taas potkun uhalla kielletty. Poni ei myöskään voinut keskittyä ohjastuntumaharjoituksiin kentällä, vaan yritti koko ajan punkea kentällä olleen ratsukon suuntaan.

Nyt se on varmaan kuolemansairas, uskoisin. On myös mahdollista, että ponilla on jotain muuta mielessä:

On niin vaikeaa olla nuori tamma keväällä. Huomaa Ruusan huumaantunut ilme.

Pitikin mennä monessa yhteydessä kehuskelemaan, että Ruusan kiimailu on helpottanut kun sillä ei enää ole päivittäistä näkö- ja kuuloyhteyttä oreihin... Mutta niin se kevät vain näemmä väistämättä sytyttää roihun teininkin sydämeen.

Tallityöntekijän mukaan Ruusan eilispäivä oli mennyt miehiä vietellessä. Viettelytekniikka oli varsin suoraviivainen: peruutus aivan ruunakamun eteen ja kunnon pissalirut suoraan nenään. Tuli heti mieleen rakkaasta rimpulasta vähän vähemmän mairittelevia nimityksiä. (Sellaisia kuin pissaliisa ja teinipissis.) Ei ole helppoa olla tamma!

Viime kesän "sulho".
Tällainen läsipää kyllä kelpaisi tädinkin pihaan, jos olisi se piha.

On kyllä todettava, että meillä on Ruusan kanssa valitettavan erilainen näkemys sille soveliaasta sulhasesta. Ruusa on nimittäin kohdistanut rakkaudennälkänsä etupäässä lauman kahteen rautiaaseen läsipäähän. (Hyvällä hevosellahan ei huonoa väriä olekaan, mutta jos valitsisin hevosta pelkästään värin perusteella niin viimeiseksi ottaisin rautiaan sabinon tai muun rautiaan ja/tai isoläsisen yksilön.)

Itse asiassa myös Ruusan kesän "sulho" oli isomerkkinen läsipää, joskaan ei rautias.

Mutta kuka tietää, ehkä poni on kuullut huokailuni siitä, että se on turhan pieni. Nämä Ruusan tuoreimmat sydämen valitut ovat nimittäin ihan hevosenkokoinen suomenhevonen ja varsin kookas torinhevonen.

Toistaiseksi Ruusan viettelytekniikka ei onneksi ole purrut ruuniin. Toivotaan, ettei kevät herätä niidenkin uinuvia vaistoja.

P.S. Millä ihmeellä voin estää Bloggeria pilaamasta kuviani? Molemmat tämän postauksen kuvat näyttävät karmeilta, vaikka ennen blogiin lataamista olivat ihan hyvät!

Mamin kullannuppu näyttäytyy

Meillä on vierailulla tyyppi, jota voidaan kutsua nimityksellä mamin kullannuppu. Se on sellainen kaveri, jota on aina kiva nähdä (paitsi, että alkaa heti epäillä, että poni on liian kipeä ollakseen tuhma), mutta joka aika usein piilottelee alter egonsa pikku riiviön takana.

Mamin kullannuppu kömpi esiin piilostaan maanantaina, kun ensin oli yritetty pikku riiviön kanssa sellaista oikeaoppista irtojuoksutusta, jossa täti seisoo kentän keskellä ja poni jolkottelee kivasti isoa ympyrää tädin antamien ohjeiden mukaisesti.

Pikku riiviö kyllä sai tädin vähän huolestumaan, sillä niskojen nakkelun ja pukkilaukkailun sijaan se ei millään olisi halunnut askeltaa käyntiä ripeämmin. Mutta kun kyykytys loppui, ponin kavioista tuli vähän laukkaakin.

Ja silloin ilmaantui kullannuppu. Se seuraili mamiaan vapaana kentällä aika nätisti, paitsi jos mami erehtyi liian lähelle kentän aitaa, sillä aidan alla on vielä jäljellä muisto kesästä. Ja kun poni näkee ruohoa, se ei siinä vaiheessa enää mitään mameja muistele.

Välipäivän jälkeen mami ja mamin kullannuppu kohtasivat jälleen. Kullannuppu jätti vapaaehtoisesti tarhan heinäpaalin tullakseen kiinniotetuksi (tämä ei riiviöltä ole välttämättä jokapäiväistä käytöstä). Se seisoi nätisti kahtapuolen sidottuna (naruissa seisominen on jäänyt vähälle treenille) ja antoi pukea töppöset ilman sen suurempaa draamaa.

Harmi, että kullannupulla on yhtä vinot jalat ja ahtaat liikkeet kuin riiviölläkin.

Ensimmäistä kertaa poni myös ymmärsi, että kuolainten pukeminen tapahtuu naruissa, riimu kaulalla, ihan samalla tavalla sievästi ja oma-aloitteisesti kuin karsinassakin. Ja että siinä vaiheessa kun riimu on kaulalla, ei olla vapaana eikä siten ole kannattavaa lähteä vaeltamaan.

Vielä taluttaessakin kullannuppu kohteliaasti pysytteli ponille varatulla paikalla, ainakin pääosin. Paluumatkalla tuli noin joka viidennellä askeleella pieni unohdus, mutta vaikka peruutusmerkki tuli ensimmäistä kertaa liruliinalla kuolaimista, kullannuppu totteli sitä kuin olisi aina tehnyt niin.

Vähän kokeiltiin raviakin, sillä kullannupulla oli virtaa ja tädilläkin tarvetta aloittaa ravitreenit kesän näyttelyitä varten. Ja jos selittää itselleen, että tässä nyt näyttelyä varten treenataan niin on ihan ok, että poni ei pysy oikeaoppisessa sijainnissaan vaan täti joutuu ravaamaan lavan kohdalla (tämä on näyttelyissä oikeaoppista).

Kaikkein iloisimmaksi kullannuppu kuitenkin teki maminsa, kun maastoilun jälkeen vielä pantiin suitsiin kiinni lyhyet ohjat ja treenattiin kentällä vähän ohjastuntuman hyväksymistä. (Tätä oli erikseen kokeiltu vasta kerran, inspiraatio tuli kuin tilauksesta, Mintti Rautioahon blogitekstistä.)

Kullannupulle tuntui olevan helpompaa harjoitella tuntumaa kävellen kuin paikallaan seisten, joten se sai tassutella eteenpäin. Ja voi miten hienosti se oli jo hoksannut idean!

Tosin on myönnettävä, että poni on ehkä sisäistänyt sanan "hyvä" merkityksen turhankin syvällisesti. Aina kiitossanan kuullessaan se pysähtyy ja kääntyy katsomaan tätiä: no niin, nyt sitä porkkanaa.

"Oisko porkkanaa?" (Miten tässä kuvassa näyttää siltä kuin poni olisi vaarassa tulla loimensa kuristamaksi? Apua!)

Laumaelämää

Kun Ruusa muutti nykyiseen kotiinsa, se käyttäytyi alkuun hyvin epäruusamaisesti. Eli totteli nöyrästi kaikkia muita hevosia ja varoi niitä heinäverkolla siinä määrin, ettei ilmeisesti saanut syödyksi paljonkaan.

Tarkkailumoodi oli päällä noin kuukauden. Sitten alkoi kipuamisvaihe: yksi laumatoveri kerrallaan Ruusa suuntasi kohti hierarkian huippua.

Lauman parikymppisen shettiksen Ruusa kyllä katsoi alamaisekseen jo heti alussa, mutta nyt oli toisen shettiksen vuoro. Tämä toinen shettis on tupannut olemaan hierarkian tikkailla aina siellä yläpäässä. Ehkä juuri siksi teini katsoi tarpeelliseksi vähän kyykyttää sitä. Oppiipahan kaveri olemaan.

Hirmuhallitsijaksi Ruusa ei sentään ole ruvennut, vaan olen bongannut sen yhteiseltä lepotauolta kääpiökokoisten alamaistensa kanssa.

Aikaisemmissa laumoissa prinsessaponi on aina kaihonnut parhaaksi ystäväkseen lauman ylijohtajaa. Aiemmin sellaisena on yleensä häärännyt joku vahva matriarkka. Vahvat johtajatammat eivät ikävä kyllä tapaa sietää nokkavalta teiniltä kovin tuttavallista käytöstä, joten Ruusaa on sattunut milloin mihinkin paikkaan.

Ruusa ja nykykamuja, joista kuningasruuna vasemmalla.

Nykylauman kuningas on kuitenkin 29-vuotias ruunaponi, jonka kuningattareksi Ruusa on kohtalaisella kiihkeydellä pyrkinyt. Vanhaherra ei pane Ruusan lähentelyitä kovin pahakseen, vaan suojelee rimpulaa muiden simputusyrityksiltä. "Ne tietävät olevansa vähän parempia kuin muut", kommentoi ponien lähentymistä työkaverini, johtajaruunan omistaja.

Tässä laumassa odotin, että Ruusa ryhtyisi ensimmäisenä kaveeraamaan kahden muun teinin kanssa. Mutta tämänsuuntaista lähentymistä olen havainnut vasta viime aikoina.

Aika usein Ruusa löytyy toisen 3-vuotiaan ponitamman lähistöltä. Koko ajan tiivistyvää kaveruutta on havaittu myös rimppanan ja vuotta vanhemman issikkaruunan välillä, kuten kuvista näkyy.

Samat kamut kuin ylemmässä kuvassa. Aika hyviä kavereita ollaan jo - minusta aivan ihanan - issikkaruunankin (oik.) kanssa. Lauma alkaa olla nyt kivasti vakiintunut, kun siihen ei ole tullut ketään Ruusan jälkeen. Muutama on kyllä poistunut joukosta.

Issikka on laumansa ilopilleri, joka saa umpimielisimmätkin laumatoverit leikkiin. (Vilkkaudessa se silti häviää Ruusalle, jolla on rutkasti pöllöenergiaa leikkeihin käytettäväksi.)

Ihan vielä Ruusa ei kuitenkaan ole löytänyt uudesta laumasta sellaisia bestiksiä kuin sillä oli pitkäaikaisimmassa kodissaan.

Laumautumisen hitaus on oikeastaan vähän yllättänyt minut. Ruusa on kuitenkin vaihtanut laumaa useasti aiemminkin ja ystävystynyt aina nopeasti uusien tyyppien kanssa.

Mutta siinä, missä Ruusan on aiemmin pitänyt sopeutua vain uusiin kavereihin, nyt uutta ovat olleet lauman lisäksi niin kotipaikka kuin elämäntyylikin: sisätallista pihattoon, heinäkasoilta heinäverkkoa nyppimään. Ei kai se ihme ole, että pari kuukautta menee sopeutumiseen.(Ruusahan muutti nykyiseen paikkaan marraskuussa.)

Paneehan tämä miettimään, miten kovaan prässiin me ihmiset panemme hevoset, kun vaihdamme tallipaikkaa.

Jo aiemmin blogissa näkynyt kuva Ruusasta ja ensimmäisestä bestiksestä. Tämä kuvaa minusta niin hyvin hevosten välistä läheisyyttä. Ponit siis ovat tässä kuvassa yhdessä päivätorkuilla makuullaan. Ne olivat erottamattomat, kunnes tulivat erotetuiksi.

Kokonainen vuosi

Vielä runsas vuosi sitten pidin bloggaamista yhtenä noloimmista harrastuksista ikinä.

Bloggaajat olivat minusta turhia itsekorostajia, joiden päätarkoitus oli saada oma elämä näyttämään hohdokkaalta. Blogeissa esiintyi vain puhtaita nurkkia ja kiiltokuvia elämästä. Armasta äidinkieltäkin mokomat runtelivat.

Mutta uteliaana eläimenä ihmisen on tutustuttava siihen, mitä ei ymmärrä. Ja jos ihminen on jo valmiiksi aika vakavasti nettiriippuvainen niin ei siihen kauan mene, että addiktio laajenee blogeihin. Etenkin, kun alkoi selvitä, että maailmaan mahtuu aika paljon myös mielenkiintoisia ja jopa hulvattoman hauskoja hevosblogeja.

Kun samaan aikaan rupesin tutustumaan hevosharrastukseen vähän eri näkökantilta kuin aiemmin, aloin miettiä, josko tästä matkasta saisi irti juttua kokonaisen blogin verran. Ehkä joku voisi jopa saada vinkkejä omaan tekemiseensä - virheistähän oppii, viisaammat jopa toisten tekemistä.

Ruusalla on usein niin paljon omia mielipiteitä, ettei sitä mamin mielipiteet paljon kiinnosta. Kuvaan liittyvä teksti täällä.

Tokihan minulla oli myös runsaasti näkemyksiä siitä, miten sellaista hyvää blogia kirjoitettaisiin.

Minun blogissani olisi vain asiapitoisia laatutekstejä. Alkuun naputtelin juttuja varmuuden vuoksi ihan vaan keskenäni, kunnes virtuaalinen pöytälaatikko alkoi käydä tunkkaiseksi.

Nyt on tullut sitten täyteen vuosi bloggailua (huomasin tosin juuri, että se merkkipäivä olikin jo toissaviikolla). Paha mennä sanomaan, ovatko kovat tavoitteet täyttyneet vai onko määrä korvannut laadun.

Edelleen kirjoitan ensisijaisesti omaksi huvikseni. Väkisin vääntämällä nyt ei ainakaan mitään hyvää synny.

Naruriimun ylivertaisuus koulutusvälineenä selvisi tädillekin keväällä. Tekstiin tästä.

Alunperin pelkäsin, että tällainen toistaitoisen tädinalun tusailu herättäisi ihmisissä suurta ilkeilynhalua.

Mutta Blogistan on yllättänyt. Kukaan ei ole ilkeillyt. Sen sijaan olen päässyt jyvälle siitä, mitä virtuaalinen vertaistuki voi parhaimmillaan olla. Syvimmissä syövereissä kohtalotoverin tsemppaus voi olla kuin pelastusrengas. Siitä valtavat kiitokset!

Lukijamäärä on pysynyt maltillisena, mutta totta puhuen en odottanut, että saisin muutamissa kuukausissa kaksinumeroisen luvun seuraajia. Tässäpä lisää aihetta kiitollisuuteen.

Välillä huonompi, välillä parempi. Aiheesta lisää täällä.

Omalle lukulistalleni olen valinnut blogeja teksti edellä.

Jos teksti tökkii, en kestä lukea, vaikka kuvat olisivat kuinka ihania ja vaikka aihe kiinnostaisi. Arvostan blogeja, joissa ei esitellä kiiltokuvaa vaan aitoa (hevos)elämän vuoristorataa. Pitää olla rouheutta ja tarttumapintaa. Jostain syystä myös suuresti arvostan kirjoittajan kykyä itseironiaan ja huumoriin.

P.S. Yllä olevien kuvien kuvateksteissä linkit teksteihin, joissa kuvat on alunperin julkaistu. Alla oleva kuva sen sijaan on pelkkä dekoratiivinen elementti, joka sattui silmään kesäkuvia selatessa.

Katse kohti tulevaa? (Tulisipa jo kesä.)

Se on elossa

Kaikki on kovin suhteellista.

Vielä puolisen vuotta sitten minulle oli aivan normaalia, etten nähnyt Ruusaa viikkoon. Poissa silmistä, (ongelmat) poissa mielestä.

Nyt kun olen tottunut syynäämään ponin käytännössä suurennuslasin kera päivittäin, odotin lomanjälkeistä jälleennäkemistä sydän pamppaillen. Löytäisinkö ponini henki pihisten ja maha hiekasta mykkyrällä? Etenkin jälkimmäinen kauhukuva tuntui varsin mahdolliselta, olihan koko "hiihtolomani" ajan plussakeli ja takaisin arkikotiin sai ajella kaatosateessa.

Yllättikö ketään, että poni oli edelleen hengissä ja ihan hyvissä voimissa?

Mitä nyt vähän oli loimi hangannut ryntäiltä. Olinkin jo ehtinyt ihmetellä, miten karva on tällä loimituskaudella pysynyt niin hyvänä. Ilmeisesti päivittäisellä loimenvaihdolla ja harjauksella sittenkin on merkitystä. 

Tässä kuvassa yrittää näkyä tuo ryntäiden hankautunut alue.

Saako lopuksi lähettää terveisiä säiden valtiaalle? Lähettäisin sellaiset terveiset, että haista pee, vee ja kaikilla muillakin kirjaimilla alkavat kirosanat.

Juuri, kun pääsen ratsastamaan ihanalla Valkoisella Ponilla peräti kolmesti viikon sisään, kaikki tavallisesti ratsastuskelpoiset alueet muistuttavat enemmänkin luistinrataa.  

Alan ymmärtää, miksi jotkut maksavat itsensä kipeiksi pitääkseen hevosensa maneesitallilla.