"Toi on hullu", tuumasi Ruusa uudesta tarhatoverista - ja päätyi pääsiäisen kunniaksi telakalle

Noin viikko sitten tapahtui ponilandiassa kummia, nimittäin äiti-poika-duo muuttui trioksi. Tai oikeastaan trio olisi vasta tavoitteena, toistaiseksi on ollut pikemminkin duo ja soolo.

Ponien tarhatoveriksi muutti siis kolmas hevonen, 4-vuotias suomenhevostamma.

Ensin näytti, että lauman yhdistäminen kävisi harvinaisen tapahtumaköyhästi: uusi kaveri tuli sisään, Albert kävi moikkaamassa sitä ja Ruusa keskittyi ainoastaan heinälaatikon sisältöön. Havaittuaan tunkeilijan Ruusa kävi sitä myös pari kertaa moikkaamassa ilman muuta draamaa kuin perustammakiljunnat.

Ruusa ei tainnut aluksi huomata koko tulokasta.

Pian Ruusa kuitenkin päätti, että hänpä näyttää tulokkaalle ns. närhen munat, ja terästi sotahuutoa kipakalla potkusarjalla. Tulokas ei kuitenkaan ollut näin helposti hämättävissä vaan latoi takaisin.

"Toi on hullu", päätteli Ruusa ja juoksi järkyttyneenä pakoon. Ruusahan ei ole oikeasti kovin itsevarma laumassa, mutta se aina ensin kokeilee, saisiko toisen tottelemaan väkivalloin. Nyt kun bluffi paljastui, uuden "kaverin" tarvinnut enää kuin katsoa poniin päin kun Ruusa jo pinkoi pakoon. Albert tietysti otti äidistä mallia ja päätteli, että näin uuden hevosen kanssa toimitaan. Juostaan pakoon.

Tätä strategiaa ponit ovat nyt jatkaneet siis sellaisen lähes viikon.

Järkyttynyt kaksikko.

Pitkänäperjantaina tässä duo plus soolo -kokoonpanossa tosin otettiin pieni aikalisä. Kyseisenä pyhänä sain nimittäin tallinpitäjältä yhden sellaisista puheluista: "Ruusalle kävi pieni onnettomuus."

Ruusa oli ilmeisesti taas potkinut suokkia, mutta sen oikea takajalka oli jäänyt kiinni toverin loimeen niin, että tammat olivat takaosistaan jumissa. Molemmat olivat ymmärrettävästi menneet paniikkiin. Siinä oli jonkin aikaa potkittu, kiljuttu ja temmottu, kunnes osapuolet olivat jääneet paikoilleen odottamaan apuvoimia. Onneksi tallinpitäjä oli ollut tapahtumahetkellä kotipihassa ja pääsi vapauttamaan kaksikon nopeasti.

Molemmat osapuolet olivat välittömästi tapahtuneen jälkeen tärisseet järkytyksestä. Molemmilla oli myös tullut tempoilusta haava. Ruusan haava oli tietenkin siinä oikeassa polvessa, joka on muutenkin ponin liikuntaelimistön lähtökohtaisesti heikoin lenkki.

Itse ehdin tallille noin 1 - 1,5 tuntia tapahtuneen jälkeen. Tallinpitäjä oli jo puhdistanut haavan ja antanut Ruusalle tulehduskipulääkettä.

Omassa tutkimuksessa en havainnut jalassa huolestuttavia turvotuksia, mutta ihoa oli tosiaan polvesta irronnut parin kolmen sentin pituinen kieleke. Haava ei kuitenkaan ollut niin syvä, että olisin tulkinnut sen vaativan tikkausta.

Laadukasta kännykkäkameralaatua.

Poni kyllä kovasti pitkin tallireissua kertoi, että tuntuu ikävältä. Se pyrki kiinnittämään huomiotani polveensa osoittelemalla sitä turvallaan ja nostelemalla jalkaa. (Ruusan ihmisviestintä on välillä aika rautalangasta vääntämistä.)

Tallinpitäjän mukaan poni ei ollut heti tapahtuneen jälkeen ontunut, mutta kun pyöräytin sitä vähän liinassa kentällä, se ontui jo aivan selvästi. Oikea takajalka oli selvästi hitaampi kuin vasen eli poni ikään kuin viivytti sen tuomista eteen. Tästä päättelin, että ontuma voisi hyvinkin johtua haavasta, koska polven koukistaminen varmasti tuntuisi tuollaisen vekin kanssa ilkeältä. Ikävämpi vaihtoehto olisi, että polven sisäisissä rakenteissa olisi jotain revähtänyt.

Kun tallireissun lopuksi tunnustelin vielä ponin takaset, havaitsin että oikean jalan jännetuppi oli toista lämpimämpi ja siinä oli aavistus myös nestettä.

Valitettavasti nesteen määrä oli lauantaihin mennessä selvästi lisääntynyt. Jalka oli myös lauantai-iltana edelleen lämmin.

Että sellainen pääsiäisylläri täällä. Täytyy toivoa, että kyse olisi vain pienestä venähdyksestä. Nyt poni on kuitenkin toistaiseksi saikulla ennen kuin tiedetään diagnoosi.

Albertilla on uusi ystävä.

Olen toki aina tiedostanut, että kun laumassa on loimellinen hevonen, on olemassa riski, että loimeen jää joku kiinni. Eipä silti ole tällaista ennen käynyt.

Jotenkin tämä ei yllättänyt yhtään. Tässäkin postauksessa piti olla loppukaneettina, että rupean nyt toden teolla kohottamaan Ruusan kuntoa, koska hengitys toimii hyvin ja ensimmäisellä ratsain toteutetulla maastolenkillä löytyi kivasti eteenpäinpyrkimystäkin.

Uudessa paikassa on ihanasti sellaisia oikein pehmeitä metsäteitä, joilla pystyy ottamaan pitkiä laukkapätkiä ihan niin kovaa kuin tätiratsastajan pää vain kestää. Tämä on meille uutta, sillä vaikka edellisessä paikassa oli huikeat maastot, kunnon laukkabaanat eivät olleet aivan näin lähellä tallia.

Aikaahan poneiluun nyt olisi, koska minulla on seuraavan kerran töitä 4. toukokuuta. Sitä ennen on lomautus ja viikko ihan palkallistakin lomaa. Kun tähän lisää hienot säät ja tajuttoman ratsastusmotivaation, on oikeastaan itsestään selvää, että toinen meistä joutuu telakalle. Ja historian valossa todennäköisin telakalle päätyjä on juurikin poni.

Täytyy nyt toivoa, että ponin saikku jäisi mahdollisimman lyhyeksi. Rupesin kyllä taas kerran miettimään, josko Ruusallekin jonkun edes suppean hoitokuluvakuutuksen ottaisi...

P.S. Albert on nyt siirtynyt päiviksi naapuritarhaan, missä sillä on leikkikaverina 2-vuotias orivarsa ja pari aikuista ruunaa. Ensimmäisellä yhdistämiskerralla Albert juoksi 2-vuotiasta karkuun kuten oli äidiltä oppinut, mutta onneksi se on sittemmin normalisoitunut ja varsat ovat jo hyviä kaveruksia. Leikkitoveruus on selvästi auttanut Albertia kotiutumaan, sillä se on vasta pari päivää ollut kunnolla oma rauhallinen itsensä. Albertilla on päivätarhassa myös vapaa heinä. Poni on hiukan kuivassa kunnossa, joten vapaa heinä on nyt juuri sitä mitä se tarvitsee. Väkirehutkin on vähitellen tuplattu. (Lisäys: Soijalla Albert pysyi hienossa kunnossa hyvin pienellä syöttömäärällä, mutta kun luovuin soijasta niin en tajunnut, miten valtavan paljon enemmän pitää antaa proteiinipellettiä. Aivan helskutisti enemmän enkä tiedä, riittääkö vielä tämäkään! Tai ehkä sillä on joku kasvuvaihe.)  

Voiko MSM olla ihmeaine keuhkovaivan hoidossa?

Kuten blogia pitempään seuranneet voivat muistaa, koko viime syksy meni Ruusa-ponin kanssa pienehkön mutta selkeän keuhko-oireilun kanssa. Kun kaikki tutkimukset ja hoidot oli kotioloissa kokeiltu, kävimme marraskuussa viimein klinikalla. Sieltäkään ei mitenkään ylenpalttisesti apua löytynyt.

Kyseiseen klinikkapostaukseen kuitenkin tuli kommentti, jossa mainittiin keuhkovaivan hoitona MSM. 

Asiassa ei ollut minulle mitään uutta, olenhan syöttänyt Ruusalle MSM:ää juuri keuhkojen tukemiseen jo vuosia. Niin, vuosia - kunnes purkki viime kesänä tyhjeni enkä heti ehtinyt ostaa uutta. Silloin ajattelin, että ei kai se niin tärkeää ole, ja jätin täydennyshankinnan jatkossakin tekemättä. 

Kun sain mainitun kommentin, tajusin, että keuhko-oireilun alkaminen ajoittui aikaan MSM:n loppumisen jälkeen. Voisiko tässä olla yhteys?

Aikaa näiden kahden asian välillä kului sen verran, että korrelaatio oli pääteltävissä.

En pelkän korrelaation perusteella voinut uskoa, että keuhko-oireilu nyt pelkästä MSM:stä olisi kiinni. Kävin kuitenkin ensitilassa täydentämässä varastot. Toki aluksi jatkoin myös limaa irrottavan lääkkeen annostelua - varsin pitkään, koska ponin hengitys tuntui siitä hyötyvän. 

MSM:n palauttamisesta ponin puuroon on nyt muutama kuukausi. Ihan tässä vastikään havahduin, että hetkinen, enpä ole viime aikoina - yksittäisiä säikähdyksiä lukuun ottamatta - murehtinutkaan ponin hengityksestä, vaikka limaa irrottava lääke loppui jo tammikuussa.

Kyllä poni on jumpasta hengästynyt, mutta onko se ihme? Liikuntalukujärjestyksessä on kuitenkin joulukuun alusta lähtien ollut merkintöjä lähinnä viikonloppuisin ja lisäksi ponin talviasuvalinta on mitoitettu aika paljon arktisempiin oloihin kuin Etelä-Suomen tämänkertaiseen "talveen". 

Hengästymistä tärkeämpi mittari on palautuminen, ja se on osunut vähän päivästä riippuen johonkin jatkumolla tyydyttävä - erinomainen.

Kuvassa näkyy käytännössä ponien koko tarha. Eli vähän erilaista kuin ennen... 

Nyt uudelle tallille muuttamisen jälkeen olen käynyt pari kertaa Ruusan kanssa ohjasajojumpalla kentällä ja havainnut, että eihän se edes tahdo hengästyä! Ihan saa pitkiä pätkiä ravailla ja laukata, eikä silti laajene sieraimet saati pumppaa kyljet. No. pitkä pätkä on suhteellinen käsite, vertaan nyt siihen mihin keuhkovammainen poni ja muuten vain rapakuntoinen narunjatke keskimäärin kykenevät.

Eilen kokeilin samaa karvasatulasta käsin, eikä poni vieläkään mainittavasti hengästynyt. Tosin hengityksen sijaan olen molemmissa liikutusmuodoissa huolestunut ponin haluttomuudesta. Seuraamme tilannetta.

Summa summarum, ponin hengitys vaikuttaa aika hyvältä (*tähän raivokasta puun koputtelua*) - etenkin ottaen huomioon, että olemme keväässä. Aikana ennen tiineyshormonien ihmetyötä kevät tuppasi olemaan aikaa, jolloin oireilu ensin talven rauhallisen jakson jälkeen alkoi ja sitten kiihtyi.

Voisiko hengitysoireilun taso tosiaan olla kiinni niin pienestä kuin mitallisesta MSM:ää päivässä? Vaikea uskoa, mutta en uskalla enää jättää sitä ostamattakaan!  

Nyt kun kehuin Ruusan hengitystä niin varmaan se kohta alkaa puuskuttaa. Mutta toivotaan, että tämä meno jatkuisi.

P.S. Ponien kotoutuminen on edistynyt, mutta kuitenkin ovat vielä aiempaa enemmän kiinni toisissaan. Siksi Ruusan jumpat on jouduttu nyt järjestämään vain kentällä, jonne on tarhasta näköyhteys.

Muuttoterveisiä ponilandiasta, jonne en ole päässyt viikkoon

Ponnyjen muutto uuteen kotiin on toteutettu suunnitelmien mukaan. 

Tai no, lastausosiossa suunnitelmallisuus loisti lähinnä poissaolollaan eli se ei mennyt kuin suomenruotsalaisessa makasiiniohjelmassa. Meinasin kirjoittaa tähän auki kaikki virheet, jotka tein, mutta itsesensuroin säilyttääkseni edes jotkut uskottavuuden rippeet. Sanotaanko näin, että ehkä olisi kannattanut tehdä kuten yleensä teen eikä panna koko lastauspakkaa sekaisin. 

No, selvisimme kaikki ainakin fyysisesti ehjinä, kumpikin käveli koppiin lopulta omin jaloin ja reissasivat siivosti uuteen kotiinsa. 

Perillä uudessa kodissa ponit tyrmistyivät, Seuraavien päivien kuluessa ne omepratsolista huolimatta myös stressasivat mahansa erittäin kipeiksi. Sentään ovat syöneet, juoneet ja kakkineet palluroita. Sikäli ihan akuuttia hätää ei ole ollut, henkistä hätää lukuun ottamatta. Henkinen hätä on ulottunut vahvasti myös poniomistavaan portaaseen.

Ponilla kaikki mahakivun oireet.

Kuten etukäteen odotinkin, raskaimmin tilanteen on ottanut mammaponi. Muutaman päivän se oli tilanteesta niin vihainen, että ei ottanut edes pyynnöstä mitään kontaktia vaan piti kädelliseensä ajankuvaan sopivaa fyysistä etäisyyttä. Albert puolestaan on hakenut ihmisyhteyttä entiseen malliin, mutta ensimmäiset päivät toimintaa leimasi häsläys.

Taisi olla päivä neljä uudessa kodissa, kun Ruusa-poni alkoi olla taas kiinnostunut omasta ihmisestään. Ja Albertkin alkoi tyyneytyä.

Viimeksi kävin tallilla perjantaina ja silloin ponit alkoivat olla taas omia itsejään. Mahakipukin on hieman hellittänyt - tosin varsinkaan Ruusalta ei kokonaan kadonnut. 

Olen hiukan liikuttanut ponnyja muutamana päivänä, lähinnä antamalla niiden juosta irtona ja perjantaina kävimme pikkuisella kävelylenkillä. Tämän enempään en ole kyennyt, koska parempi ohjatun liikunnan tarjonta edellyttäisi kohteiden erottamista toisistaan enkä ole sitä halunnut tässä vaiheessa tehdä. Kaipa ne jäävät henkiin, vaikka jonkun viikon liikkuisivat minimaalisesti. Toivottavasti. 

Tällaista ei ole uudessa paikassa, vaan uusien kuvien puutteessa kuvitan vanhoilla kuvilla.

Toistaiseksi ponnyt ovat saaneet totutella muutokseen kahden kesken, mitä nyt aidan yli ovat hiukan tehneet tuttavuutta muihin asukkeihin. Jossain vaiheessa on kuitenkin tarkoitus, että niiden laumaan liittyisi vähintään yksi muukin hevonen ja Albertia odottavat myös leikkitreffit naapuritarhan 2-vuotiaan ruunan kanssa.

Kuten jo etukäteen mainitsin, tarha on uuden paikan miinuspuoli. Muilta osin olen ollut tallivalintaan toistaiseksi erittäin tyytyväinen. Tarhatilannekaan ei tällä erää kauan kestä, sillä kohtahan on jo kesä. Silloin Albert pääsee isolle laitumelle, Ruusa isompaan tarhaan. Toivotaan, että laidunkauden alkuun mennessä olisi Ruusalle löytynyt kaveri, jonka kanssa se kestää Albertin mahdollisesti useiden kuukausien poissaolon. 

Tallinpitäjät ovat uudessa paikassa juuri niin mukavia ja avuliaita kuin ensivaikutelman perusteella odotinkin. Esimerkiksi kun pyysin, että ponien heinäruokintaan löytyisi joku ratkaisu, että ne voisivat syödä ulkona (mudan takia ne aluksi saivat heinänsä pihattoon), ei mennyt vuorokauttakaan ennen kuin löysin tarhasta upouuden heinälaatikon.  

Maastoja olen toistaiseksi kiertänyt lähinnä koiran kanssa ja on käynyt ilmi, että ihan tallin läheltä löytyy ainakin pieni lenkki, jossa on kunnon laukkaamisenkin mahdollistavat pohjat. Ja näille reiteille pääsee myös kärryillä. Tilanteiden rauhoituttua olisi tarkoitus edistää taas sitä tavoitetta, että voisin kärrytellä omalla ponilla. Tämän toteuttamiseen löytyy uudeltakin tallilta apua.

Kuvia uudesta paikasta ei vielä oikein ole, mutta ehkä tilanne korjautuu jo seuraavaan kuulumispäivitykseen.

Edelleen vanhoja kuvia.

Nyt en tosin ole käynyt tallilla sitten viime perjantain, koska minulla on ollut joinakin päivinä vähän kurkkukipua. Tässä tilanteessa täytyy pitää itseään potentiaalisena viruksen kantajana ja suojella riskiryhmiä.

Tosin ei korona mikään pikkulenssu ole välttämättä perusterveelle työikäisellekään. Yksi tuttuni, nelikymppinen urheilullinen ihminen, on parhaillaan sairaalahoidossa koronan vuoksi. Hän ei tiedä, jääkö ylipäätään henkiin ja jos jää, millaiseen kuntoon jäävät keuhkot. Ei auta kuin toivoa parasta.

Näin introverttiuteen taipuvaisena en ole sosiaalisen etäisyyden velvollisuudesta erityisemmin harmistunut. Ainoastaan ponivieroitusoireet ovat ankarat.

Kuulun siihen onnekkaaseen kansanosaan, jonka työtä voi tehdä myös kotikonttorilta käsin. Ja töitähän on ollut enemmän kuin ehtii lapioida. Positiivista on, että myös palkka on toistaiseksi juossut. Tähän voi toki tulla muutos, jos ja kun yleinen taloudellinen tilanne jatkaa syöksykierrettään. Yt-neuvotteluista tuli juuri tänään ilmoitus. Ei auta kuin toivoa, että mahdollinen lomautus jäisi lyhyeksi. Muuten tulee taas muutenkin äärimmäisen tiukkaan ponitalouteen kassavajetta.

Mutta lopuksi kansanterveydellinen kannanotto: nyt ihan oikeasti kaikki, jotka ette työskentele terveydenhuollossa tai muilla kriittisillä aloilla, pysykää kotona! Nyt ei ole se aika, kun tavataan kavereita, käydään baarissa tai ajetaan hiihtoreissulle Lappiin! Niihinkin suurin osa meistä vielä pääsee, mutta ei nyt. Nyt on se aika, jolloin ratkaistaan, riittääkö kaikille tarvitsijoille lähitulevaisuudessa hengityskoneita ja hoitajia.

Älä ole ääliö vaan tee osasi, jotta yhteiskuntamme selviää tästä mahdollisimman vähin vaurioin. Tsemppiä ja kiitokset teille kaikille, jotka ette voi näinä aikoina jäädä etätöihin ja aivan erityisen kovasti jaksamista teille, joilta yhteiskunnan sulkeutuminen on vienyt tulot.

Huomenna se tapahtuu, muutto

Jaiksista, huomenna koittaa kauan jännitetty päivä. Nimittäin ponien muutto. Pysyvältä ponimuutolta olenkin säästynyt jo melkein neljän vuoden ajan (Alberthan kyllä pari vuotta sitten kävi kesäsiirtolassa.)

Nyt, kun viimeisiä tunteja nykyisessä paikassa viedään, olo tuntuu aika haikealta. Oikeastaan vasta kotikandidaatteja katsastaessani tajusin, miten hemmoteltuja me, erityisesti ponit, olemme olleet nykyisessä paikassa. 

Tällaista se usein on, mutta ei suinkaan aina.

Juu, puitteet ovat ihmisille tosi karut ja kieltämättä joskus vaakasuorassa kaatosateessa lahkeet sadehousujen alla litimärkinä raahautuessa on tuntunut, että voisi sitä muutenkin harrastaa.  Mutta poneille nykyinen paikka on melko lähellä ihannetta.

Ainoa ponien hyvinvointia rajoittava tekijä on ollut laumadynamiikka. Tämäkin koskee vain Ruusaa, jonka suhde curlyyn ei lievästi sanottuna ole kovin lämmin. Toisaalta kun tilaa on se 1,5 hehtaaria, on mahdollista pitää hajurakoa vastenmieliseen laumatoveriin.

Tarha on ollut yksi suurimmista syistä siihen, että en ole lähtenyt hötkyilemään itselleni hienompia puitteita ennen kuin tallimatka piteni 3 kilometristä 140:een. 

Sama hevonen, joka on Ruusan inhokki, on Albertin suosikki.

Nykyisellä tallilla olosuhteet on saanut muokata aika lailla juuri sellaisiksi kuin Ruusa-ponin rajoitteet ovat vaatineet. Muutenkin on ollut kirjaimellisesti vapaata. Ei esimerkiksi ole ollenkaan tavatonta, että pihaan saapuessaan kohtaa hevosen vailla rajoitteita.

Tämän ponitalouden jäsenistä vapaudesta on saanut nauttia enemmän Albert, jolle irtonaisena hengailu on ihan arkipäivää.

Tänäänkin kävimme vielä vetämässä pienet metsäseikkailut, kun vielä pystymme. Ruusa oli matkassa riimussa, Albert vapaana milloin käyskennellen ja milloin puiden lomassa pukkilaukaten. Näytti olevan hauskaa. Epäilen, että uudessa paikassa ei tällaiseen ilotteluun ole tiloja.


Tarhassakin mahtuu leikkimään. Linkki videoon

Tietenkin tämä tällainen hevosenpito on aika harvinaista eikä isoilla talleilla edes turvallisuussyistä mahdollista. Joten nyt täytyy opetella taas käyttäytymään kuten ns. normaalit hevosihmiset. Albertin liikutuskin pitää miettiä nyt vähän tarkemmin.

Pikkutarhan plussapuoleksi odotan, että poneilla lienee ihmisohjatussa liikunnassa enemmän virtaa kuin nykyisin. Tai katsotaan nyt, onko tämä plussa vai rasite.

Etukäteen arvioituna ponien pienentyvä elintila on uuden paikan ainoa miinus.

Odotukseni esimerkiksi talli-ilmapiirille ovat korkealla, sitoudunhan itsekin allekirjoituksellani ylläpitämään siellä mukavaa ilmapiiriä. Sopimuksessa on mainittu myös hevosten oikeudet, joihin kuuluu muun muassa reilu ja hyvä kohtelu. Tähänastiset kohtaamiseni tulevan tallinpitäjän kanssa ovat vahvistaneet käsitystä, että mainitut sopimuspykälät eivät ole vain kirjaimia paperilla.


Linkki videoon

Ihmisnäkökulmasta puitteet paranevat. Erityisen paljon odotan siltä, että neljän vuoden tauon jälkeen kotitallimme pihassa on oma, iso ja hyväpohjainen kenttä. Samassa pihassa sijaitseva kenttä on oikeastaan ollut ainoa "luksus", jota todella olen näiden neljän vuoden aikana kaivannut.

Omasta näkökulmastani miinus on, että uudelle tallille on 40 minuutin ajomatka eli jos ehdin tallille neljästi viikossa niin täytyy olla tyytyväinen. Apukädet olisi kiva löytää, vaan taitavat olla lottovoittoa ihmeellisempi ilmestys, kun ei ole tarjota varsinaista ratsua. 

Täytyy toivoa, että ponit eivät liikaa tyrmisty tarhansa pienentymisestä. Muuttostressiä onneksi lievittää se, että saavat tutustua uusiin huudeihinsa kylki kyljessä. Olen myös varannut molemmille tuubin omepratsolia, jota annostelen pieninä nökäreinä taittamaan stressimahailun pahinta terää. (Enemmän aiheesta vanhassa postauksessa.)

P.S. Kiitokset kaikille edellistä kirjoitusta kommentoineille! Teksti oli muotoiltu tahallaan vähän provosoivaksi, jotta se herättäisi keskustelua, ja keskustelua tuli. Erityismaininta siitä, että keskustelu pysyi asiallisena.

Monilla hevosihmisillä on negatiivinen hevoskuva

Hevosmaailma jakautuu tällä hetkellä aika jyrkästi kahtia sen perusteella, millaista hevosenkäsittelylinjaa edustaa. Kärjistetysti jakolinja kulkee kurin ja namin välillä.

Blogia yhtään seuranneelle ei tule yllätyksenä, että sijoitan itseni namilinjalle. Jos tämän kertoo kurin nimiin vannovalle hevosihmiselle, reaktio saattaa olla olla hyvinkin aggressiivinen. 

Minun on aina ollut hirveän vaikea ymmärtää tätä vihamielistä reaktiota, ikään kuin positiivisen vahvisteen käyttö olisi henkilökohtainen loukkaus namikoulutuksesta kieltäytyviä kohtaan. Käsitykset sisältävät usein myös väärinymmärryksiä, joita tuntuu olevan hyödytöntä yrittää oikaista. 

Olen miettinyt, mistä tämä kumpuaa, ja tullut siihen tulokseen, että kyseessä on lähtökohtaisesti erilainen käsitys hevosesta eläimenä.

Kuva: Rimma Photography. Kuva on otettu syksyllä 2015.

Monen hevosihmisen hevoskuva on varsin negatiivinen. 

Negatiivisen hevoskuvan hevonen koko ajan pyrkii "pääsemään niskan päälle" tai "ottamaan johtajuuden". Hevonen "testaa" tai jopa "jallittaa" ihmistä, hakee konfliktia ihmisen kanssa.

Ihmisen on jatkuvasti oltava varuillaan, että hevonen ei pääse luulemaan itsestään liikoja. Hevonen näyttäytyy ikään kuin vastustajaksi, joka pitää päihittää tai alistaa tahtoonsa.

Kun miettii tätä hevoskuvaa, ymmärtää yhtäkkiä oikein hyvin, miksi osa hevosihmisistä pitää niin tiukkaan kiinni kurista ja kokee hevosen omat aloitteet uhaksi. Jos hevoskuva on yllä kuvattu, onkin ainoastaan loogista, että hevoselle vapautta antava käsittelytapa tuntuu vaaralliselta.

Kuva Rimma Photography

Oma hevoskuvani on, kuten arvata saattaa, hyvin toisenlainen. Minä näen hevosen lempeäksi, nöyräksi ja ystävälliseksi eläimeksi, joka haluaa elää sovussa niin lajitovereidensa kuin ihmisenkin kanssa. Se toimii niin kuin on sen mielestä kannattavinta toimia.

Kun ei tarvitse koko ajan vahtia, ettei hevonen vain luule itseään pomoksi, sen voi antaa ilmaista omia mielipiteitään, ehdottaa asioita ja aktiivisesti kokeilla, mitä ihminen tällä kertaa haluaa. Sitä voi jopa palkita oikeasta vastauksesta. 

Siinä, missä moni kurilinjan hevosharrastaja pitää minun hevosenkäsittelytapaani vaarallisena, minä pidän heidän hevoskuvaansa surullisena. 

Negatiivinen hevoskuva on surullinen tietysti ensinnäkin hevosen kannalta: Jos kaikki ei-toivottu käytös nähdään temppuiluksi tai jopa johtajuustaisteluksi, jää havaitsematta paljon kipua ja pelkoa, jotka oman kokemukseni mukaan ovat yleisimmät syyt hevosen rajun käytöksen takana. 

Toisekseen hevosen näkeminen vastustajaksi on surullista myös ihmisen näkökulmasta. On nimittäin aika paljon ihanampaa käydä tallilla ystävän kuin vastustajan luona.