Miksi ratsailla kannattaa käyttää kunnon kypärää

Olen aina käyttänyt kypärää uskollisesti käytännössä joka kerta, kun istun hevosen selkään. Onneksi, sillä sunnuntaina kypärä joutui tositoimiin. 

Tietenkin olin liikkeellä yksikseni. Ruusan kanssa sompailtiin vähän metsässä ja sitten lopuksi päätin vielä virkistää mieltä pienellä usvatuksella pellolla - kuten monta kertaa aiemminkin. 

Ei ole nyt tuoreita ratsastuskuvia, joten joudutaan tyytymään tällaisiin kuvituskuviin. Suunnilleen tälläviisiin on menty satulan allakin Muuten kiva, mutta kuvaajalla on vaihteeksi ollut sihti kalibroimatta.

Vähän poni siinä pukitteli, mutta en ajatellut siitä sen enempää. Kunnes tultiin viimeiseen ylämäkeen. En edes tajunnut, millaista pukkisarjaa poni siinä heitteli ennen kuin katsoin alaspäin ja tajusin painopisteeni siirtyneen jonnekin ponin kaulan yläpuolelle. Mitään ei ollut enää tehtävissä putoamisen ehkäisemiseksi, etenkään kun poni ei osoittanut aikomusta lopettaa rodeotaan.

Kun kypärä ilmalennon päätteeksi rusahti hankeen, ensimmäinen ajatus oli "voi perse, miksi pää edellä". Pää osui melko tiiviiksi aurattuun rekireitin pohjaan eli kovin pehmeään hankeen en päässyt laskeutumaan.

Hetken päästä totesin suureksi helpotuksekseni, että olin jaloillani eikä päähän juuri sattunut. Toisaalta niska oli kuin tulessa. 

Tässä jo aiemmin käytetty kuva muistutukseksi siitä, millaisia pukkeja Ruusasta sen niin halutessa lähtee.

Kunnon heppatyttönä ensimmäiseksi tietenkin talutin ponin karsinaan (poni ei ihme kyllä ollut jatkanut matkaansa omatoimisesti), riisuin karvasatulan ja suitset sekä heitin eteen vähän evästä. Sitten lähdin katselemaan, sattuisiko kotona olemaan joku, joka voisi toimittaa minut lääketieteellisen avun piiriin. 

Päättelin, että itse ei kannattanut istua rattiin, enhän uskaltanut liikuttaa kipeää niskaa yhtään. Olen kuullut liikaa juttuja siitä, miten niskamurtuma voi ensin tuntua pikkuvenähdykseltä, kunnes pieni väärä liike niksauttaa sen kohtalokkaaseen asentoon. Ennen kuin ehdin tallinpitäjän ovelle, tallikaveri kurvasi pihaan ja lupautui ilman muuta kuskiksi. 

Terveydenhuollon asiakastapahtuma kestikin sitten loppupäivän.

Ponitädin yläulokkeita tutkittiin vallan nykyaikaisen kuvantamisteknologian voimin. Lopputulemana voitiin todeta, että mikään ei ainakaan ollut murtunut tahi vuotanut kallon sisään. Huh, helpotusta. 

Päästä en itse ollut hoksannut olla kauhean huolissani, tunsinhan olevani täysissä järjissä ja tapahtumien kulkukin oli tallentunut kolhitulle kovalevylle aukottomasti. 

En ajatellut, että pääkopalle olisi varsinaista vahinkoa aiheutunut ennen kuin seuraavana päivänä menin töihin ja tajusin, että en tajunnut. Ajatus ikään kuin joutui ponnistelemaan läpi paksun puuron päästäkseen sinne, minne yritin sitä ohjata. Hieman haastava yhtälö ottaen huomioon, että työssäni ei ole ajattelutta onnistuvia elementtejä.

Vaikka varsinaista aivotärähdystä ei diagnosoitukaan, aivot taisivat siis kuitenkin vähän ottaa tapahtuneesta itseensä. 

Tästä huolimatta en ole oikein osannut jäädä sairauslomallekaan. Kun oli kaikenlaista sovittuna ja lääkärikin sanoi, ettei töihin osallistumisesta ole haittaa. Ilmeisesti kärsin siis myös tunnollisen työntekijän syndroomasta. Tosin työteho on ollut siinä määrin vajaa, että panoksestani ei välttämättä ole ollut työnantajalle myöskään merkittävää hyötyä. 

Maanantain aivosumu säikytti aika lailla. Nyt onneksi tuntuu jo vähän lupaavammalta. Ajatuskapasiteetti riittää varsinaiseen työntekoonkin eikä pelkkään hengessä mukana olemiseen. Vähän kyllä iltapäivällä alkaa puristaa ohimolta. 

Mutta olisinkohan nyt töissä, jos en olisi käyttänyt kypärää tai pään suojana olisi ollut potta jostain Väinämöisen ajoilta? 

Minähän ostin uuden kypärän reilu vuosi sitten ja ero monia vuosia vanhempaan malliin on kyllä ihan silmämääräisestikin havaittavissa. Kypärättä ratsastamisen typeryydestä en viitsi edes aloittaa.

Joulukuulta 2016 olevassa kuvassa mukana myös mainittu kypärä. Ja tämäkin usvatus jatkui kuvan ottamisen jälkeen pukkilaukalla, mutta tilanne ei päättynyt ratsukon erkanemiseen. 

Tapahtunut sai kyllä mietteliääksi. 

Ensinnäkin ihmetyttää, miksi poni pukitti omistajansa peltoon, vaikkei koskaan ennen ole sellaista harrastanut. Onko se jostain kipeä? Olisiko pitänyt herkemmin kuunnella, kun se ratsastuksen alussa sanoi, että tänään ei hotsittaisi. Edellisen päivän irtojuoksutuksessakin oli ollut vähän haluton. 

Vai onko kyse vaan kipakan ponin mielenilmauksesta, kun ihmisenkanniskelutehtävä on säännöllistyttyään alkanut maistua työltä? 

Onhan Ruusa ennenkin laukassa pukitellut, muttei koskaan niin, että olisin ollut edes kovin lähellä putoamista. Nyt veti sellaisen linkousohjelman, että ei tuskin olisin pysynyt kyydissä, vaikka se ei olisi tullut niin yllättäen. 

Toisekseen mietityttää, onko tässä nyt odotettavissa linkouspukkeja jatkossakin. 

Niskakivun vuoksi en uskaltanut mennä putoamisen jälkeen takaisin selkään, joten poni sai pompuistaan maksimaalisen palkinnon. Tuskinpa se osasi suunnitella heivaustani, kun sen selästä ei aiemmin ole pudottu (lukuun ottamatta yhtä selkäännousupyllähdystä), mutta oppiko nyt kerrasta? En välittäisi ottaa putoilemista tavaksi, etenkään volttityylillä.

Postauksen kiintiö-Albert. Sekin pääsee kovaa.

Lisäksi on vaikea välttyä mitä jos -ajatuksilta. Nyt oli onni matkassa, mitä jos seuraavalla kerralla enää ei? Onko harrastus todella sen riskin arvoinen? 

En pelkää ratsastusta itsessään, mutta olen jo kauan pelännyt putoamista. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvempi putoaminen on pelkkä harmiton pyllähdys. Vähemmänkin dramaattiset mätkähdykset kalvavat kropassa pitkään. Ja mielessä.

Kovin tiheästi en kylläkään ole kanveesiin iskeytynyt. Edellinen varsinainen selästäsuistuminen tapahtui aika tarkkaan kuusi vuotta sitten. En ainakaan muista pudonneeni sen jälkeen kun Ruusan emällä menin viimeisiä kertoja ennen sen selkävaivan toteamista. Lähellä putoaminen on kyllä muutaman kerran ollut.

Se, miten paljon mitä jos -ajatukset haittaavat harrastusta, paljastuu vasta, kun on aika palata satulaan. Siihen menee hetki, koska ihan heti ei kannata ottaa uuden tällin riskiä. Ehkäpä se vielä kuitenkin tapahtuu.

Lisäys: myös uusi kypärä on tietenkin hankittava ennen selkään palaamista. Ikinä ei pidä ratsastaa samalla kypärällä enää sen jälkeen, kun on pudonnut niin, että päähän on osunut tai edes voinut osua!

Vihdoinkin hankitreeniä! (Mammaponin keuhkot testissä)

Ruusa taisi kuulla, kun jokin aika sitten aloin puhua lopullisista ratkaisuista, koska hengitystieoireilu näytti combackin merkkejä. Sitten tuli lumi ja comeback taisi peruuntua.

Muuten ihan kiva kuva, mutta mites tuo rajaus...

Mammaponin hengityselimistön toimivuutta on testailtu melkeinpä päivittäin milloin ohuemmassa ja milloin paksummassa hangessa. Ja ihan hyvin on henki kulkenut.

Otetaan nyt vaikka sellainen - tietenkin täysin hypoteettinen - esimerkki, että ponitäti olisi ennen aikuisen poninsa vapauttamista jättänyt seikkailumetsän aidan yhdestä kulmasta sulkematta (eiväthän ne ennenkään ole siihen kulmaan menneet). Ja sitten ponit testaisivatkin kiihtyvyyttään tallinpihan suuntaan jokusen sadan metrin ylämäkispurtilla umpihangessa.

Jos hengitystiekroonikon palkeet eivät sellaisen jälkeen lyö edes täydellä teholla, ei ehkä ei ole akuuttia tarvetta sille kuoppaa kaivaa tai pakastimeenkaan tehdä tilaa.

Jos ei muuta niin on se ihan notkea.

Eilenkin ponnyt saivat yhteistuumin sellaiset hankitreenit nuoskalumessa, että turkeissa oli sen jälkeen kuivattelemista. Tuollaisten hankijuoksukisojen päätteeksi saattaisi diagnoositonkin hevonen hetken puhallella.

Harmi, ettei tullut eilen kameraa mukaan, mutta aika samanlaiselta näytti meno kuin näissä reilu viikko sitten napsituissa kuvissa. Kivaa tuntuisi olevan.

Ruusan kanssa olen viritellyt taas myös ratsastusharrastusta.

Tällä kertaahan ratsastustauon syy ei niinkään ollut poniterveydellinen kuin ihmisen koheltamuksellinen. Moneen kertaan murjottu häntäluu on kestänyt rasituksen kohtuullisesti.

Onko teidänkin pellolla tällaisia peuroja?

Jokaisen tauon jälkeen kyllä tuntuu, että ratsastus pitää Ruusan kanssa aloittaa alusta. Siinä määrin alusta, että poni ei varmaan saisi ylälinjaansa enemmän nurinniskoin ja rankaansa kierommaksi, vaikka varta vasten yrittäisi. Tai ehkä nimenomaan yrittämisestä on kyse, mistäpä sitä tietää.

Mutta aina sitten saadaan edes jokunen hyvähkö askel, kerta kerralta vähän useampi ja vähän parempi. Esim. maanantaina laukkaspurtin jälkeen tuli muutama askel niin mallikasta ravia, että sen voimin hymyilin loppuillan. Ehkä tästä tusaamisesta vielä joskus tulee ratsastusta.

Poni ravaa vapaanakin näköjään aika litteänä.

Nyt poni on joutunut ihmistaakan kantajaksi vasta sellaisen 10 - 15 minuutin ajaksi kerrallansa. Aikaa on tarkoitus pidentää sitä mukaa kun ponin hengityksellinen ja lihaksistollinen kapasiteetti kohenee tai ainakin selkä tottuu rasitukseen.

Lyhyessäkin ajassa olemme ehtineet mennä kaikkia askellajeja enimmäkseen pellolla, jonne aurattuja rekiajelureittejä pitkin on kevyempi tallata kuin umpihangessa. 

Ratsukon molempien osapuolten mielestä ratsastuspätkien parasta antia on laukkaosuus. Alkuun ratsu ehdotteli laukkapätkiä joka väliin, mutta on sittemmin jättänyt askellajivalinnan pääsääntöisesti ratsastajan tehtäväksi.

Vähän on ratsastaja ollut varsinkin reipashenkisissä laukkailuissa jäykkänä ponin vertikaalijumppien varalta, mutta turhaan. Poni on pyyhältänyt vain eteenpäin, ei väärästä ruhonosasta ylöspäin. Parasta juuri nyt!

Muodon vuoksi vielä yksi (väärin tarkentunut) Albert-foto. Kyllä tästä varmaan ihan kiva ratsu kuoriutuu, jos niin pitkästi elää.

Vaikka Ruusa-ratsastukset ovat rajallisia niin määrältään kuin kestoltaankin, niillä on ollut merkittävä vaikutus ponitädin mielialaan. Kyllä taas jaksaa kärrätä kakkaa ja maksella laskuja, kun saa panostukselleen vastinetta.

Vaikka kyllä silläkin taitaa olla vaikutusta, että ei ole tarvinnut mudassa rämpiä. Toivotaan, että saisimme nyt ainakin vähän aikaa vielä nauttia hankitreenikeleistä.

Lisäys: Poistaako Blogger kommentteja? Sähköpostiin tuli ilmoitus uudesta kommentista tässä tekstissä, mutta blogissa kommentista ei näy jälkeäkään. Eikä ole edes ensimmäinen kerta, kun näin käy. Eli jos olet kommentoinut eikä kommenttia näy, en ole sitä itse poistanut! 

Oho, Takaisin lähtöruutuun ehdokkaana blogiäänestyksessä!

Onko Takaisin lähtöruutuun -blogi Vuoden hype? Tällaistakin pääsee nyt jännittämään kevään Blogiexpossa. 

"Oho" oli kieltämättä ensimmäinen reaktio, kun keskiviikkoiltana vilkaisin sähköpostia ja siellä oli viesti, että blogi on ehdolla tuollaisessa kategoriassa. Käsittääkseni Vuoden hype -kategoria on hämmentävästä nimestään huolimatta tarkoitettu ihan vaan aikuisten kirjoittamille blogeille. 

Albertkin yllättyi, että hänen bloginsa päätyi ehdolle.

Ehdokkuus yllätti nimenomaan iloisesti, erityisesti sen vuoksi, että ehdokasasettelu on lukijoiden käsialaa. Että joku on ajatellut tätä blogia miettiessään sopivaa ehdokasta tähän aikuisblogien kategoriaan. Kaunis kiitos jokaiselle tähän asti äänestäneelle!

Ehdokkuus saanee riittää tämän blogin palkinnoksi, sen verran on saatu kovat kisakumppanit samaan kategoriaan. Mutta kun ehdolle kerran on lähdetty, toivon tietysti, että tädin poniblogillekin jonkinlainen siivu äänistä lohkeaisi.

Muut Vuoden hype -ehdokkaat ovat siis Hevosvoimat pelissä, Pienistä unelmista totta sekä Kaktu ja Futura.

Eli nyt ei muuta kuin äänestämään omaa suosikkia! Siellä on ehdolla monta minunkin lukulistalleni vakiintunutta blogia. Äänestyshän avautui tänään ja on käynnissä kuun loppuun.

Voittajat palkitaan Helsinki Horse Fair -messujen yhteydessä 3.3. Se sattuikin sopivasti, sillä olin muutenkin aikeissa suunnata kyseiseen tapahtumaan - ensimmäistä kertaa ikinä.

P.S. Tuossa kuun alkupuolella oli muuten blogin synttäritkin. Tasan puoli vuosikymmentä tuli täyteen eli skål sillekin! On vaan ollut kaikennäköistä ulkoblogillista toimintaa tässä, etten ole ehtinyt kirjoittaa edes juhlapostausta.

Miten valita hyvä tallipaikka?

Olen monesti kehuskellut sillä, miten hyvin olen osannut valita tallipaikkani. Enimmäkseen tallinvaihdokset ovat johtuneet omasta uudelleensijoittumisestani tai muista logistisista syistä.

Luulin siis olevani aika hyvä valitsemaan tallipaikkaa, kunnes muutama vuosi sitten onnistuin  tekemään floppivalinnan peräti kahdesti peräkkäin. Toinen kerta oli kyllä pakkorako, jossa ei sopivalla aikavälillä (=välittömästi) löytynyt ihan sitä oikeaa paikkaa.

Silloisesta tallipaikanhakukierteestä - ja vähän jo sitä aiemmista valinnoista - olen oppinut ainakin jokusen asian.

Pieni throwback viime kesään. Tyytyväisiä poneja ja vähän hevosiakin.

Ensinnäkin, ei pidä sivuuttaa omaa vaistoa. Tallipaikan vaihto on stressiherkälle ihmisyksilölle aina ahdistava tilanne, mutta jos tallipaikkaa katsoessa tulee olo, että tallinpitäjän kanssa ei olla ihan samalla aaltopituudella, kannattaa jatkaa etsimistä.

Tai jos tallinpitäjä kiireidensä vuoksi unohtaa sovitun tapaamisen eikä ilmaannu paikalle, voi olla että kiireitä on muutenkin liikaa tallin pyörittämiseen.

Toisaalta jos tallinpitäjä jokaiseen onnistuuko-kysymykseen vastaa hymyillen kyllä, kannattaa ryhtyä skeptiseksi. Jees-henkilöltä vaikuttava todennäköisesti tekee ongelman kaikista niistä asioista, joihin tallipaikkaa esitellessään sanoi "totta kai onnistuu". Tai sitten suostuu jokaisen toiveisiin ja niiden välissä poukkoillessaan väsyy. Ihminen, joka jämptisti vetää tekemisensä rajat, sen sijaan usein tekee ja jaksaa tehdä sen, mitä lupaa. 

Toisekseen ei pidä luottaa ainakaan tuntemattomien ihmisten lupauksiin jostain tulevasta. Jos pihatto ei ole vielä ihan valmis, siitä ei valmista välttämättä koskaan tulekaan. Ei kannata luottaa, vaikka joku yhteinen tuttu menisi tyypistä takuuseen.

Kolmannekseen, aina pitää kysyä, onko kirjallista sopimusta. Jos on, se kannattaa lukea ajatuksella ennen kuin lukitsee vastauksensa.

Ei nimittäin ole kivaa, jos sopimuksessa yllättäen lukeekin vaikka sellaista, että omistaja on vastuussa hevosensa muille hevosille aiheuttamasta vahingosta - myös yhteistarhauksessa (omalle hevoselle voi halutessaan ottaa sairauskuluvakuutuksen, toisen hevoselle ei).

Tai jos osa tallivuokrasta on tarkoitus korvata työllä, on hyvä tietää etukäteen, jos tallivuorot on kirjattu sopimukseen tyyliin "viidesti viikossa ja tallinpitäjän lomien tai sairastumisten aikana"...

Yllä olevat sopimukset ovat esimerkkejä todellisesta elämästä.

Ensimmäisessä tapauksessa tajusin pyytää sopparia vasta, kun niin sanotusti oli jo kakat housuissa eli poni jo siirretty. Kyllä, erittäin tyhmästi tehty ihmiseltä, joka ei ollut tottunut kirjallisiin tallipaikkasopimuksiin.

Tyhmyydestä hiukan viisastuneena en haksahtanut esimerkki kakkoseen, jossa tallivuokra olisi melko runsaasta ja käytännössä täysin ennalta-arvaamattomasta työvelvoitteesta huolimatta noussut lähelle vastaavan täysihoitopaikan tasoa. 

Työtä riittää nykyisessäkin tallipaikassa, mutta sentään vain omien ponien verran.

Koska olen aika tarkka siitä, miten ponejani kuuluu hoitaa, kysyn potentiaaliselta tallinpitäjältä erikseen aivan jokaista asiaa, jolla on minulle merkitystä.

Montako kertaa päivässä heinä, montako kertaa väkirehut? Millaista heinää, eihän sitä yllättäen vaihdeta säilöstä kuivaan tai vähäsokerisesta sokeriseen? Millainen päivärytmi tallilla on? Onhan vettä jatkuvasti saatavilla myös talvella? Missä voin liikuttaa poniani, millaiset maastot? Mitä, jos ponini sairaus tai joku äkillinen vamma vaatii hoitoa useamman kerran päivässä - voinko käydä vaikka puoliltaöin hoitamassa, jos en töiden takia aiemmin pääse? Nuo nyt ihan vaan muutamana esimerkkinä aihepiiristä.

En tiedä, montako tallipaikkaa on mennyt sivusuun siksi, että hakutilanteessa epäilemättä vaikutan täysin hysteeriseltä. Mutta mitä yksityiskohtaisemmin selvittää asiat etukäteen, sitä levollisemmin mielin voi tehdä muuttoa. Sanottu pätee ainakin tällaiseen kieltämättä hiukan hysteriaan taipuvaiseen ponitätiin.

On yllättävän monia erilaisia tapoja pitää hevosia. Monet niistä ovat minusta vääriä, mutta jonkun muun mielestä ainoita oikeita.

Joten  jos haluaa harrastaa ilman ylimääräistä ahdistusta, kannattaa valita sellainen paikka, jossa tallinpitäjän käsitys hyvästä hevosenpidosta on oman käsityksen kanssa mahdollisimman yhteneväinen.

Siinäpä tulikin tämän tekstin tärkein oivallus ja pointti.

Monella tallilla minun tapani käsitellä ponejani voisi saada kanssahevostelijat pyörittelemään silmiään. Mutta onneksi olen päätynyt kukkahattuiluineni tallille, jossa paitsi olen samoilla linjoilla tallinpitäjän kanssa, myös edustan kävijäimistön valtavirtaa. (Edit: olen sen verran hyvin kuitenkin myös aikaisemmat tallipaikat valinnut, että ei ole ollut silmänpyörittelyä niissäkään.)

Varsankin kesyttäminen on ollut mukavaa, kun esimerkiksi riimun pukeminen ensimmäistä kertaa kaksikuiselle saa aikaan kanssailoitsemista eikä tuhahduksia, että olisihan sen pitänyt olla sillä päässä jo kaksi kuukautta.

Se, että kaikki ovat samanmielisiä, ei tietenkään ole sattumaa, vaan tallinpitäjän valinnan tulosta. Ja homma toimii.

Albert Gopro-kameralla ja erotreeniä

Jos olet joskus miettinyt, miltä näyttää vapaana juoksenteleva varsa emän selästä käsin niin nyt on mahdollisuus nähdä. Tosin vain still-kuvina, koska en sittenkään ihan osannut käyttää tallinpitäjän lainaamaa Gopro-kameraa.

"Voi ei, kohta se taas tulee päälle", miettii Ruusa.

Aletaan tosiaan olla siinä pisteessä, että Albertin mukana pitäminen Ruusan ratsastuksessa tai muussa ei-vapaassa liikutuksessa ei ole enää kivaa kenenkään muun kuin Albertin mielestä.

Myös on ollut viitteitä siitä, että Albertin sisäinen ori pyrkii pontevahkosti pintaan. Torstaina oriuden aste saavutti sellaiset mittasuhteet, että oltiin jo hyvin lähellä äidin ja pojan äkillistä asumuseroa.

Sitten pikkumies sai lauman johtajaor... eikun -ruunalta sen verran noottia toiminnastaan, että isojen poikien leikit vaikuttaisivat toistaiseksi unohtuneen.

Ja taas se tulee.

Vaikka kahdeksankuinen ei yleensä ole vielä täysin lisääntymiskykyinen, senikäistenkin alulle panemia varsoja on kesyhevosten keskuudessa elänyt. Äidin ja pojan rakkauslasta emme tosiaankaan toivo.

Ponnyjen yhteiselo tulee siis päätökseensä todennäköisesti hyvinkin pian.

Albertilla ei vieläkään ole ikätoveria vieroituksen iskua loiventamassa. Se saanee kuitenkin poikamiespihattoon kaveriksi nykyisen bestiksensä, leikkisän aikuisen ruunan. Niin että eiköhän se selviydy.

Tänään aloitimme eroon valmistautumisen harjoituksella, jossa Albert jää tarhaan, kun äiti lähtee jumpalle.

Varmuuden vuoksi en kuitenkaan lähtenyt matkaan Ruusan selässä, vaan otin pitkästä aikaa esiin pitkät ohjat. Arvelin, että jalat maassa olisi turvallisempaa kuin persus penkissä, jos ja kun varsan kiljunta herättäisi äitiponissa hysteerisyyttä.

Mitä vielä!

Varsa kyllä huusi kurkku suorana koko sen ajan, kun olimme Ruusan kanssa lähipellolla ohjasajossa, mutta äitiponi ei näyttänyt merkkejä villiintymisestä.

Ihan kuin Ruusa olisi huokaissut, että huh, viimein hetken rauha. Tamma tassutteli menemään aivan tyynenä. Silloin tällöin vähän kuunteli lapsensa hätähuutoja, mutta kertaakaan ei vastannut.

Jotain jännää näkyvissä.

Tällä kertaa Albert taisi olla ainoa, jolla ei ollut kivaa.

Erovalmistelut alkoivat kuitenkin siinä mielessä lupaavasti, että varsa pysyi koko harjoituksen ajan toivotulla puolella aitaa. Ja kun talutin Albertin emänsä viereen puurolle, se käveli tarhasta talliin ilman mitään ylimääräisiä kuvioita tai edes kiihdyttelyitä.

On se kiltti poika.

P.S. Nämä kuvat ovat tiistailta. Lumi suli jo.