Mystinen lämpöily

Nyt kun Ruusa oli lauantain sadepäivänä hiukan lämpöillyt, se on ulkoillut fullneck-kesäsadeloimi niskassaan ja siellä alla vielä villaloimi. Molemmat toki jo vähän kinnaavat sieltä sun täältä, mutta ainakin yritämme pitää ponilapsen kuivana ja lämpimänä.

Tallinpitäjä on tunnollisesti mittaillut Ruusan lämpöä aamuin illoin. Pari päivää sitten sain viestin, että lämpö on muuten ollut normaali, mutta sadepäivän iltana jälleen siellä 38,5 asteessa.

Näillä maallikkoaivoilla ei mitenkään voi käsittää, mikä tauti voi aiheuttaa lämpöilyä vain sadepäivinä. Etenkin, kun ponilla ei voi olla kylmä. Niin sokerista tehty lapsonen kuin minulla onkin, en voi millään uskoa turkillisen eläimen palelevan plussakelissä villa- ja sadetakki yllään. Pikemminkin ollaan reilusti siellä yliloimituksen puolella. Ja jos taas se lämpöilisi, koska sillä on liian kuuma, luulisi että lämpöä olisi enemmän poutapäivinä.

Sunnuntaina käydessäni poni oli normaalilämpöinen, mutta jaloissa oli nestettä ihan illallakin eli liike ei ollut nesteitä tällä kertaa sulattanut. 

Olen jo menettänyt toivoni siitä, että minulla voisi joskus olla terve poni. Tai ylipäätään mikään eläin. (Kääpiösiili voisi olla kiva, näin sellaisen telkkarissa, mutta toisaalta niin eksoottinen lemmikki kuolisi minulla varmasti käsiin ennen kuin ehtisin edes keksiä sille nimen.)

No, odottelemme verikokeiden tuloksia. Ainakin eläinlääkärin piti olla tulossa tällä viikolla. En kyllä ole aivan varma, mitä tallinpitäjän viestissä tarkalleen ottaen luki, koskapa olen itse tiistaista lähtien nukkunut noin 20 tuntia vuorokaudessa ja ne valveillaolon tunnit olen maannut telkkarin ääressä räkäisessä puolihorroksessa. Kyllä, sain sitten sen flunssan. Huomenna pitäisi jo periaatteessa mennä töihin, mutta olo ei ole vielä ihan täystehoinen.

Lisää huolta

No niin, ei olisi pitänyt kehuskella sillä, etten ole saanut mitään kiertotauteja. Kurkku on nimittäin jokseenkin karhea ja olikin tosi hauskaa raahata tihkusateessa heinäpusseja tallille. Vaan ei auta, poni tarvitsee murkinansa.

Ponin kinttujen tilassa ei ole tapahtunut muutosta, mikä on saanut tallinpitäjänkin vähän huolestuneeksi. Melkoinen maanantaikappale tämä meidän Ruusa.

Tänään poni oli jo ennättänyt olla pääosan päivästä pihalla, kun tulin, Kintut olivat kuivat ja viileät. Vain tähänkin asti ongelmallisimmassa jalassa, oikeassa takajalassa, saattoi hysteerikon mielikuvituksella havaita jäänteen nesteestä.

Ponihan on ollut viime aikoina varsin yhteistyöhaluinen, jopa rauhallinen. Olen toki tulkinnut tämän omaksi ansiokseni, koulutus on selvästi tuottanut tulosta. Mutta tänään ponilapsella sitten olikin lämpöä. 38,3 astetta. Normaalisti lämpö pysyttelee 38:n alapuolella.

Virusteoria alkaa siis kuulostaa entistä todennäköisemmältä. Poni on myös köhähdellyt satunnaisesti. (Eli tod.näk. joudun sen jälleen kiikuttamaan Viikkiin, jos tilanne ei dramaattisesti muutu lähiviikkoina.)

Tämähän alkaa vaikuttaa jo melkein viime kevään toisinnolta! Paitsi että mitään räkätautia Ruusa ei ole tänä talvena sairastanut. Nytkin sen nenä oli aivan pussailukelpoisessa kunnossa.

Ota näistä sitten selkoa. Eipä paljon voi muuta sanoa kuin että seuraillaan tilannetta.

P.S. Nyt kun ottoäidin paluu sai Ruusan taas muistamaan, että joskus se on saanut tissiä, se on ruvennut kyselemään maitoa myös toiselta tarhakaveriltaan. Tarhakaveri kun sai kevään ensimmäisen vahvan kiimansa ja päästi Ruusan ihan iholle niin eiköhän poninuori ollut taas testaamassa, josko tästä jalkovälistä saisi valkeaa herkkua. Ei saanut, tämä maitobaari oli ehtinyt jo sulkeutua ja kokeilija sai äkkilähdöt.

Mystinen muutos

Ollako iloinen vai huolissaan, sen kun tietäisi. Eilinen ratsastus vakioratsullani, herra S:llä, oli hyvin erikoinen kokemus.

Alussa papparainen liikkui kuin se olisi epähuomiossa nielaissut ratakiskon. Teki mieli tirauttaa itkut silkasta epätoivosta. Välikäyntien aikana ehdin miettiä, että tällaisessa tilanteessa ikäponilla (herra S:hän on 20 v) olisi viisasta ottaa kunnon pätkä reipasta laukkaa. Harmi vaan, että en osaa.

Kun keräilin ohjat ja aloin ravata ympyrällä, herra S ihan yllättäen tarjosi - laukkaa. Toki sellaista varsin hienostunutta hirvilaukkaa kuin alkeiskurssien ensimmäisillä laukkakerroilla yleensä nähdään. Hyvin jännää.

Vahingossa laukannosto onnistui, mutta entäpä tarkoituksella? Naps, sieltähän se tuli ihan kuin olisi ollut joku jotain osaava selässä. Laukkojen jälkeen ravikin alkoi pyöristyä ja ratakisko pehmetä rautalangaksi.

Suuntaa vaihtaessa poni puksutti ravia niin tohkeissaan, että oli saanut painoakin jo siirrettyä ihan kivasti takajaloille. Ajattelin laukkaa - ja samantien vaihtui askellaji. Eikä poni edes levinnyt mihinkään suuntaan, vaan pysyi laukassakin komeassa paketissa.

Mitä ihmettä juuri tapahtui? Ja ennen kaikkea, miksei kukaan ollut näkemässä ja ikuistamassa tätä hämmästyttävää hetkeä, jona näytimme ponin kanssa oikealta ratsukolta?

Kuitenkin epätavallinen käytös on kokemukseni mukaan yleensä oire siitä, että jotain on vialla. Loppuraveissa tunnustelin, tuntuiko poni epäpuhtaalta. Ei tuntunut. Katsotaan, mitä seuraava kerta tuo tullessaan.

Keksin tälle outoudelle kyllä toisenkin selityksen. Nimittäin viikko sitten hieroja runnoi lihakseni auki ja olen myös ottanut viikko-ohjelmaani joogan (ymmärrän varsin hyvin, miksi jotkut ovat jääneet siihen vakavasti koukkuun). Äkkiseltään letkeytynyt lantioni kaiketi elää nyt ihan omaa elämäänsä. Onko laukannosto-ongelmieni syy koko ajan ollutkin lonkan kireys? Kun lisätään pakettiin vielä roppakaupalla yliyrittämistä, epäonnistuminen on taattu.

Eilen ratsastin kaupan päälle vielä neiti S:nkin. Siinä ei tapahtunut mitään, mitä ei tähän asti olisi jo nähty. Mutta mitä kertookaan se, että tänään vatsalihakset tuntevat jotain tehneensä, mutta hartiaseudun jumit ovat normaalia taustakipua? Jotain edistystä kohti tavoitetta rennot hartiat ponin selässä?

Kuume nousee

Ei hätää, kuumetta ei (ainakaan tietääkseni) ole ponilla. Ja blogitähtien kädellisessäkään päässä kuume ei ole fyysistä.

Tämä kuume on Facebook-statusten perusteella hyvin yleinen kevään riesa ponitätien keskuudessa. Se iskee ponitätiin keväällä samalla todennäköisyydellä kuin influenssa-aalto kaataa suomalaisia petiin helmikuussa.

Varsakuume. Viime keväänä olin jo valmistaunut siihen, että tässä vaiheessa kevättä jo tunnustelisin mustakarvaista mahaa ja arvuuttelisin, miten pitkään menee vielä ennen kuin seuraava kasvattini kirmailee maailmassa. Mutta eipä ollut vanhasta tammasta enää edes eläjäksi, saati uusien pienten ihmeiden synnyttäjäksi.

Musta maha ilta-auringossa. Sisällä Ruusa.

Nyt ei ole tammaakaan, mutta silti yhtä varmasti kuin päivät pitenevät, puhkeaa varsakuumekin. Mitä jos liisaisi ihanan tamman ja veisi sen orille? Mielessä on sopiva tamma ja varsinkin sopiva ori.

Onhan hienoa seurata tamman vatsan kasvua. Arvuutella tulokkaan sukupuolta erilaisista ennusmerkeistä. Kumpaan suuntaan kallistuu maha? Potkiiko se villisti kuin tammavarsa?

Puhumattakaan siitä ihanuudesta, mitä ihan uusi pieni poni on. Ei ole ihmettä suurempaa. Kaikki on varsalle uutta ja hämmästyttävää. Omistajatäti puolestaan ei lakkaa hämmästelemästä, miten varsa kasvaa ja kehittyy aivan silmissä. Tahdon!

Ei ihmettä suurempaa. Ruusa muutaman tunnin ikäisenä.

Mutta ei, huutaa järjen ääni.

Kunhan nyt saisi tuon esikoisen kasvatettua edes jonkinlaiseksi ratsuksi asti. Siinä on haastetta kerrakseen. Tuplamäärä poneja tarkoittaa tuplamäärä huolta ja murhetta, rahanmenosta nyt puhumattakaan.

Tänään sain eläinlääkärin langanpäähän. Oikein sellaisen, jota jopa nettikeskusteluissa on kehuttu jalkajutuissa päteväksi mieheksi. Miehiseen tapaan gurulääkäri naureskeli tädin huolille ponin jalkojen nesteilystä. Ehkä jotain virusta. Tai sitten ihan normaali kasvuvaihe. "Jos nyt menetät yöunesi tämän takia niin tuo se kuvattavaksi", lisäsi lääkäri.

No en minä sentään yöuniani ole menettänyt, tämän takia. Ne menivät jo viime keväänä. Nyttemmin on lääkitys saatu sillä tavalla kohdilleen, että ihan pikkuiset nestepatit varsan jaloissa eivät tainnutusta pilaa.

Jalkatilannetta kumminkin nyt seurataan ja varmuuden vuoksi väkirehuannos ainakin puolitetaan, ellei jopa kokonaan poisteta jos ei nesteily lakkaa. Päivällä neste sulaa kyllä lähes olemattomiin, mutta ilmeisesti yön aikana sitten kerääntyy vuohisen yläpuolelle. Pihattoponi?

Maailman paras varaäiti

Joskus sitä kuulee sanottavan jotain niin tyhmää kuin että hevosilla ei ole tunteita tai että ne ovat hyvin yksinkertaisia otuksia. Pelkkää behaviorismin ruumiillistumaa koko elukka.

Kuinka pieleen tuo arvio meneekään!

Vaikka juuri nyt olen vähän huolissani pienestä lapsiponistani, olen myös iloinen sen puolesta. Nimittäin juuri nyt Ruusa on kenties maailman onnellisin poni. Sen ottoäiti palasi viime viikolla kotiin oltuaan sitä ennen muualla ylläpidossa syksystä lähtien.

Ruusa-rukkahan jouduttiin vieroittamaan huonoimmalla mahdollisella tavalla eli varsa emän alta koppiin ja uuteen paikkaan. Tämä vieroitustapa rikkoi jotain Ruusan sielussa epäilemättä pysyvästi. (En usko, että pystyn ikinä antamaan tätä itselleni anteeksi. Omistajan tehtävä on pitää omansa puolia, ja minä en silloin pitänyt.)

Noin vuoden ikään saakka Ruusa kurkkasi jokaisen tapaamansa ponin mahan alle, josko sieltä saisi maitoa. Mainitun laumatoverin jo vieroitettu lapsi oli jo (vieroitettuna) matkannut uuteen kotiin ja seuraava tulokas karannut kohdusta ennen aikojaan. Niinpä tällä mammalla oli sielussaan varsanmentävä aukko.

Kun muut tammat alkoivat pukata ulos uusia poneja ja varsaton tamma tuli kiimaan, sen varsankaipuu kävi ylivoimaiseksi. Käsillä oli kuitenkin ratkaisu. Tamma päätti adoptoida Ruusan, johon se jo muutamassa yhteisessä kuukaudessa oli muutenkin ehtinyt tykästyä. Ruusa oli haltioissaan uuden maitobaarin avautumisesta.

Sittemmin Ruusa on unohtanut tissin etsimisen - tai niin luulin. Kunnes varaäiti palasi. Nyt Ruusan on jälleen pakko joka aamu tarkistaa, josko tissille olisi saumaa. Mutta maito on jo varattu seuraavalle, enemmän tarvitsevalle. Maitoa tai ei, Ruusa on selvästi onnellinen saatuaan takaisin yhden rakkaimmista laumatovereistaan ikinä.

Ei taida ponien sielunelämä niin kauheasti ihmisestä taida erota. Ystävä on aina ystävä, vaikka välillä yhteys katkeaisi. Joskus luin jutun, jossa väitettiin hevosen muodostavan läheisen ystävyyssuhteen koko elämänsä aikana vain kolmen hevosen kanssa. Ruusalla on ollut jo, jos biologista äitiä ei lasketa, kaksi sydänystävää.