Herpes on pikkuflunssa ja muita hevosmessujen jälkikirjoituksia

Toisin kuin aiemmista teksteistäni voisi päätellä, näin ja koin Tampereen hevosmessuilla aika paljon muutakin kuin pari klinikkaa ja näytöstä.

Otsikon mukaisesti mieleen jäi muun muassa eläinlääkäri Timo Talvion puheenvuoro ajankohtaisesta aiheesta. Otsikossahan tuo puheenvuoron ydin onkin tiivistettynä. Timo Talvion mukaan mahdollinen herpestartunta ei ole sen kummempaa kuin että lapsi saisi päiväkodista lenssun. Ei ole siis kyse mistään hengenvaarallisesta.

Sikäli mielenkiintoinen kannanotto, että tässä parin viime viikon aikana on raportoitu ainakin parin hevosen kuolemasta hermostoherpeksen kaltaisten oireiden vuoksi.

Talvio sivuutti puheenvuorossaan varsin tyylikkäästi koko kohun ytimen. Ikään kuin taudin leviämisestä huolestuneet repisivät parhaillaan pelihousujaan jonkun pikku räkätaudin vuoksi. Tämähän ei ole lainkaan totta. Se, mikä taudissa pelottaa, ovat nimenomaan hermosto-oireet. Räkätautiherpestä varmaan onkin liikkeellä vuosittain. Tätä nyt kiertävää virusta ei.

No, olihan siitä virustaudin pelkäämättömyydestä se ilo, että yleisön ei tarvinnut katsella Anna-Julia "Juuli" Kontion ja kumppanien kisailua pelkästään gatorilla (joku mönkijän ja traktorin välimuoto se oli), vaan tarjolla oli myös kaviollisia viihdyttäjiä.

Alkuun verrytellään ravissa.

Tämä tätihän ei oikein ymmärrä esteiden päälle. En ole ainakaan kuuteen vuoteen ylittänyt hevosen selässä mitään, mitä voisi varsinaisesti esteeksi mainostaa. Silti Juulin estekisojen verryttelydemo oli minusta varsin mielenkiintoinen, jopa antoisa. Koska jonakin päivänä saatan yllättäen löytää itseni hyppäävän hevosen selästä tai jopa jostain perähikiän harjoitushyppykisoista niin kirjoitanpa nyt vallan ylös sen, mitä Juulin kertomasta jäi mieleen.

Alkukäyntien jälkeen Kontio ratsasti ravia ja sitten laukkaa. Idea molemmissa askellajeissa oli sama: ensin ratsastetaan reippaasti eteen kussakin askellajissa ja hevosen vähän verryttyä aletaan koota hevosta. Ja kokoaminen ei tarkoita sitä, että hevonen lyhennetään ohjasta vetämällä, vaan myös pohkeen pitää olla mukana hommissa. Jos hevonen laahustaa radalla pitkänä ja etupainoisena, ollaan viimeistään isoilla esteillä ongelmissa.

Sitten pieni pysty.

Kun hevonen on hyvä sileällä, Juuli ottaa pari hyppyä pienelle pystylle. (Joka tosin katsomosta käsin näytti noin kaksi metriä korkealta, mutta saattoihan tämä kulma vääristääkin.) Sen jälkeen hän antaa hevosen hengähtää pitkin ohjin. Pian Juuli suuntaa jälleen esteelle, nyt okserille. Sekin on alkuun "pieni". Muutaman hypyn aikana okseria korotetaan vähitellen kisakorkeuteen. Kun okseri on mennyt hyvin, otetaan vielä loppuun hyvä hyppy pystyltä.

Pystyn jälkeen okseri.

Viimeinen verryttelyhyppy kannattaa ottaa aika lähellä lähtöaikaa.

Kaiken kaikkiaan hevosmessuista jäi positiivinen kuva. Eiköhän sitä ensi vuonna oteta uusiksi, jos ei elämä vie yllättäviin ilmansuuntiin.

Iloa ja huolta, niistä on poninomistajuus tehty

En malttanut tämänaamuisella pikavisiitilläni tallille olla testaamatta vähän vinkkejä, joita Kari Vepsä eilisessä esiintymisessään hevosmessuilla auliisti jakeli.

Raukean rauhallisesta ponista siitä löytyi magic brushilla monia ylähuulta mukavasti venyttäviä rapsuttelukohtia.

Kokeiltiin niitä pään liikuttelutreenejä: alas ja sivuille kevyellä paineella riimuun. Kyllähän Ruusa nyt sormia seuraa, kun saa kääntää päätään ihmistä kohti! Kieltämättä sen turvalla myös on taipumus ohimennen tutkia, olisiko taskussa leipiä. Sentään se malttoi silti pitäytyä huulten luvattomasta käytöstä.

Ja alaspäin pää valui aivan yllättävän kevyesti! Jopa ilman riimua onnistui samankaltainen haliminen kuin mitä Kari Vepsä messuilla esitteli. Okei, ehkä "temppu" ei omassa karsinassa tutun emännän kanssa ole ihan yhtä vaativa kuin tuhatpäisen yleisön edessä puolituntemattoman häiskän kanssa. Mutta hei, baby steps, kuten englanniksi sanotaan.

Joskus sitä saa ihan iloisestikin yllättyä ponin käytöksestä. Mutta toki sitten jouduimme vähän neuvottelemaan loimen päälle pukemisesta. Lähinnä ongelma on emännän ja ponin erimielisyys loimen pukemisen tyylistä.

Sillä välin, kun emäntä vasta mittailee vaatekappaletta käsissään ja miettii, miten päin se lapasuojus taas tulikaan, Ruusa pyrkii jo siitä sisään. Vauhdilla. Sama homma itse loimen kanssa. Ruusa tykkäisi työntää päänsä kaula-aukosta sellaisella tarmolla, että samalla tuuppaa tädin ryntäillään melkein kumoon. Ei näin.

Siispä poni on joutunut joka loimenpukemiskerralla harjoittelemaan myös peruuttamista käskystä. Nyt kyllä tuli mieleen, että ehkä oppiminen olisi nopeampaa, jos sen loimen ottaisi aina pois, kunnes ponin pukeutumistyyli noudattaa etikettiä. Sentään tänään remmien kiinnittäminen sujui aivan mallikkaasti, Ruusa pääosin seisoi aivan kuin jäätyneenä paikalleen.

Osteokondroosi ja muita pelkoja

Mutta, kuten nopeaälyisimmät lukijat jo otsikon perusteella osasivat päätellä, elämä ei pelkästään hymyile ponivarsan omistajalle. Nimittäin Ruusan jaloissa on nestettä. Jokaisessa, vuohisen yläpuolella. Enemmän taka- kuin etujaloissa. Ei niin paljon, että turvotusta silmällä näkisi, mutta sen verran, että siitä ei voi erehtyä. Nesteilevät nivelet ovat myös lämpimät.

Takajaloissa havaitsin nestettä ensimmäisen kerran pari viikkoa sitten, silloin etuset olivat kuivat mutta vähän lämpimät. Pari viime kertaa myös takajalat ovat olleet hyvät, mutta nyt siis taas huonommat.

Nestettä on esiintynyt lähinnä punaisella merkityssä kohdassa. Käsittääkseni tuossa kohtaa sijaitsee jännetuppi.

Olen vakuuttunut, että tässä se nyt sitten on, ponini loppu. Äkkiseltään keksin ainakin neljä potentiaalista diagnoosia, joista vähintään kolme kuulostaa erittäin pahalta. Ponillani saattaa olla herpes (mikä lienee epätodennäköistä, koska turvotusta on vähän, se on jatkunut aika pitkään ja muut oireet puuttuvat).

Todennäköisimmin ponillani on nivelet, anteeksi vaan kielenkäyttöni, paskana.

Aivan täysin sopivat osteokondroosin (eli luuston kasvuhäiriön) oireet: "Yhdenmukaisin osteokondroosin oire on nesteen kertyminen niveleen. Lievää tai kohtalaista ontumista voi esiintyä, mutta kaikki eivät reagoi lainkaan, ellei niitä rasiteta hyvin voimakkaasti." (Lähde: Niina Tolvasen HAMKille tekemä lopputyö, tässä linkki pdf-versioon.)

Neste. Siinä se tuli.

Ja vielä tämäkin: On todettu, että osteokondroosia voivat edesauttaa myös erilaiset infektiot. Ja mistä Ruusa kärsi vain suunnilleen koko viime vuoden? Infektioista! Ne voivat haitata luun kehittymistä suoraan tai välillisesti. Infektion seurauksena varsa laihtuu ja sen kasvu heikkenee (tuttua viime vuodelta). Tervehtymistä seuraava kasvupyrähdys voi olla liikaa kehittyville luille. Ja mitäpä muutakaan Ruusalle on viime kuukausina tapahtunut kuin nopea kasvu... Kaiken huipuksi vielä kortisonikin voi haitata nivelten kehitystä, ja eiköhän Ruusa viime syksynä syönytkin kortisonia kokonaisen kuukauden!

Eli melko varmasti olen nyt diagnosoinut varsallani osteokondroosin. Se selittäisi hyvin pitkälti sen, miksi turvotusta on abouttiarallaa joka kintussa. Ja vuohinen on tyypillinen paikka, jossa osteokondroosi lymyilee.

No, onhan vielä kumminkin se mahdollisuus, että Ruusalla on muuten vaan joka jalassa irtopala tai peräti niveltulehdus.

Kaikkien näiden vikojen varmistamiseen tarvittaisiin röntgensäteitä. Ja juuri nyt ei millään huvittaisi lähteä klinikalle, tautien pesään. Etenkin kun klinikka, jonne olisi järkevin tällaisella asialla ponia roudata, on harvinaisen leväperäinen tarttuvien tautien ehkäisyn suhteen.

Joskus sitä kyllä miettii, mitä varten ihminen pitää eläimiä kun niistä on kumminkin pääsääntöisesti koko ajan huolta ja murhetta. Olisi ehkä helpompaa, jos ei kiintyisi kopukoihin niin saakelisti, että ajatuskin menettämisestä sattuu. Toisaalta jos omastaankaan ei tykkäisi niin aika tyhmältähän tämä koko harrastus tuntuisi.

Vepsäkkää menoa (eli hevosmessut, osa 2)

Kari Vepsä on eittämättä show-mies. Tätä nyt osasin jo etukäteen odottaakin. Mutta vaikka joillekuille 'show-mies' on kirosana ja vastakohta aidolle osaajalle, minusta esitys oli täyttä asiaa ja kaiken lisäksi viihdyttävä.

Mitään maatamullistavaa ja upouutta Kari Vepsän esityksessä ei siis ollut, mutta kertaushan on opintojen äiti, isä, sisko ja serkku jne.

Pää alas

Kun hevonen on ihmisen seurassa, sen pään pitäisi olla Kari Vepsän mukaan aina alhaalla.

Pää alhaalla on tavoitetila. Kari Vepsä haluaa päästä hevosten kanssa pyörössä tähän tilaan: hevonen luottaa ihmiseen ja kunnioittaa häntä niin paljon, että antaa tämän ottaa päänsä kainaloon ja pysyy tässä asennossa rentona.

Kari Vepsä kuvaili asiaa siten, että kun hevosella on pää alhaalla, "internet-yhteys" toimii ja vihreä valo palaa. Mutta heti kun pää nousee ylös, syttyy punainen valo ja yhteys alkaa pätkiä. (Kieltämättä Ruusan pää on aina usein aika ylhäällä, siksi kai sen alakaulakin on niin korostunut.)

Hevosen pitäisi laskea päänsä, kun sitä vetää riimusta alaspäin kahdella sormella. Siis aika hennolla paineella. Samoin hevosen pitäisi kääntää päätään letkeästi molemmille puolille sillä samalla pikkupaineella. Näitä treenejä pitäisi kuulemma tehdä kotona ja paljon.

Kaulan pitäisi olla aina pehmeä. Ratsuhevosella pitäisi olla vahva takaosa ja vahva selkä, mutta ja kaulan pitäisi olla pehmeä. Ja esimerkkiheppa Nerolla se oli jäykkä.

Jos hevonen on maastakäsin vahva ja jäykkä niin ihmisen selkäännousu ei sitä taio pehmeäksi.

Nykyhevonen ja luku 2 

Nykyhevosilla on lähinnä kaksi ongelmaa, sanoi Kari Vepsä. Tai siis ihmisillä on lähinnä kahdenlaista ongelmaa nykyhevosten kanssa. Ensinnäkin hevoset eivät ymmärrä, että niiden kuuluisi pitää ihmistä johtajanaan. (Check.) Toisekseen ne eivät ehdi keskittyä ihmiseen, koska niiden energia kuluu hengissä selviämiseen eli potentiaalisten vaarojen kyttäilyyn. (Check.)

Hevosia itseäänkin on lähinnä kahta tyyppiä, kuulemma.

Ensinnäkin on se tyyppi (jota Kari Vepsä kuvaili jonkun suomalaisen miehen nimellä, mutta koska henkilö ei kuulu oman sukupolveni kokemuspiiriin niin toki unohdin nimen), joka tekee päätöksen ja toimii sen mukaan. Kuten esimerkiksi se ratsastuskouluhevonen, joka jaksoi tuntia hetken ja suuntasi sitten takaisin talliin. Oli tiellä sitten hidasteena kentän aitoja tai mitä vaan. Nero oli enempi tätä tyyppiä. Alkuun se heitteli pyllyään treenaria kohti ja ilmaisi kaikin tavoin, että hän täällä määrää.

"Haista sinä äijä pee", tuumi Nero kun ihminen alkoi yhtäkkiä komennella.
Jotain kovin tuttua tässä asenteessa kieltämättä on...

Toinen hevostyyppi sitten on marcobjurström, jolla on koko ajan samba päällä. Iso osa welsheistä ehkä menee tähän kategoriaan.

Kun nyt kahtiajaon makuun päästiin niin mainittakoon, että Vepsän mukaan hevosilla on myös kaksi aivopuoliskoa: se alkukantainen, jossa jylläävät vaistot, ja se puolisko, jolla hevonen pohtii ja tekee päätöksiä. Kun hevonen on ihmisen kanssa, sen pitäisi etupäässä käyttää sitä päätöksentekopuoliskoa.

Ihmisen puolestaan pitäisi muistaa, että hevonen on leikkisä eläin. Eli harjoituksista kannattaisi tehdä leikkiä. Siinäpä sitä haastetta kerrakseen!

Irtojuoksutus ja sen idea 

Alkuun Nero-heppa sai palloilla pyörössä miten lystäsi. Näin kannattaisi aina toimia ennen kuin ryhtyy hevosen kanssa hommiin: antaa hevosen ensin juosta pöllöenergiat pukkilaukalla ulos ja sitten alkaa ns. työjuoksutus. (Kari Vepsä muuten korosti moneen otteeseen sitä, että hevonen on luotu liikkumaan ja että nykyhevoset liikkuvat keskimäärin aivan liian vähän.)

Kun hevonen alkaa olla valmis yhteistyöhön, se laskee päätään.

Työjuoksutuksessa Vepsällä on kahdeksan askeleen tekniikka, jonka tarkat askelet tietysti jo ehtivät livahtaa mielestä. Mutta tuon alkuhihhuloinnin jälkeen aloitettiin ihan siitä, että hevonen lähti käskystä liikkeelle. Kun se alkoi laskea päätään ja osoittaa haluja kommunikaatioon, alettiin kokeilla linjojen toimivuutta.

Idea pyörötyöskentelyssä on Kari Vepsänkin mukaan jo jopa tälle tädille tuttu juttu: jos hevonen ei halua keskittyä ihmiseen ja tehdä kuten pyydetään, asioista tulee sille vähän epämukavampia.

Oho, tuli liikaa painetta, totesi Vepsä, kun Nero reagoi narun heittämiseen pukkilaukalla.

Pannaan hevonen esimerkiksi liikkumaan vähän nopeammin kuin se haluaisi. Tai jos hevonen haluaa nakerrella köyttä niin tungetaan sitten köyttä sen suuhun oikein urakalla. Mutta suuttua ei kannata, sillä jos rupeaa haastamaan hevosta painimatsiin niin huonostihan siinä käy. Tehdään vain muut vaihtoehdot sen verran epämiellyttävämmiksi, että ihmisen kanssa kommunikointi alkaa hevosen mielestä tuntua ihan kivalta ajatukselta.

Nerosta alkaa tuntua, että ehkä tuota tyyppiä kannattaisi kumminkin seurata.

Paras palkkio perustyöskentelyssä hevosen kanssa on Kari Vepsän mielestä paineen poisto. Eiväthän johtajahevosetkaan laumassa anna nameja alamaisilleen siitä, että nämä toimivat kuten käskettiin. Temppujen opetukseen namit sen sijaan Vepsän mielestä ovat ihan ok. Vepsä käyttää myös ääntä: hyyväääää - ääni laskien kuin huokaistessa. Ja hevonen todellakin reagoi tähän!

Jos itseä ja/tai hevosta jännittää niin hyvä konsti saada tilanne laukeamaan on show-miehen mukaan haukottelu. Hevosen kieli on ruumiin kieli, opasti Vepsä.

Vepsän mielestä hevosta kannattaa myös rapsutella. Siis ihan sormilla, eikä edes hanskat kädessä (vaikkakin puskatädin mielestä gurumiehellä oli kyllä hanskat kädessä, kun demonstroi oikeanlaista rapsutustyöskentelyä). Ja rapsutuksen pitää olla kunnollinen eikä mitään hivelyä. Jos kynnenaluset eivät ole mustat kotiin tullessa niin hevosta ei ole tullut rapsutettua tarpeeksi, heitti Vepsä.

Ihan hyvältä taisivat Nerosta tuntua kouluttajan rapsutukset.

Jos hevonen haluaa liikkua, sen voi antaa liikkua - kunhan se liikkuu sitten ihmisen määräämällä tavalla. Hevosen kuuluu Kari Vepsän mukaan silloin ajatella, että voi pojat, johtaja antaa minun liikkua!

Mutta ilman lupaa hevosella on oikeus vain seistä ja katsella ympärilleen. Jokaiseen liikahdukseen on pyydettävä lupaa johtajalta.

Nero narun päässä

Kun Nero-hepo oli alkanut irtojuoksutuksessa osoittaa merkkejä yhteistyöhalusta, oli aika siirtyä narutyöskentelyyn.

Naruriimu ja painava, pitkä naru ovat Kari Vepsänkin mielestä perustyökaluja - sellaisia yritin messuiltakin katsella, vaan ei ollut sellaista oikein tarjolla. Kaiken maailman löpsöttimiä oli kyllä, mutta sellainen meillä jo on ja se on kyllä ihan vaan koriste. Vepsällä olisi ollut noita varusteita myynnissä, vaan käteistä minulla ei ollut ja Pirkkahallin ainoasta automaatista rahan nostaminen kuulemma olisi maksanut kympin. Että ilman jäätiin taas.

Naruhommissa Kari Vepsällä oli nelikohtainen työlista. Liekö alkavaa alzheimeria vai mitä, mutta en enää kotiin päästyäni muistanut, mitkä ne neljä kohtaa tarkalleen ottaen olivat. Mutta sen muistan, että ensin mies varmisti, että hevonen peruuttaa, kun hän heiluttaa narua käärmemäisesti. Sitten hän pyysi hevosen luokseen narua vetämällä ja lähetti sen taas kauemmas, osoitti sille, millaisen etäisyyden päässä hevosen tulee pysytellä. Sen jälkeen hevosen piti seurata taluttajaa juuri sen määritellyn matkan päässä.

Kun taluttaja pysähtyy, hevosen tulee pysähtyä niille sijoilleen. Jalka saa vaikka jäädä ilmaan, mutta se ei saa rikkoa ihmisen määrittelemää oman tilan rajaa! Kun testihumma ensimmäisellä kokeilulla otti yhden askeleen liikaa, Kari Vepsä peruututti sitä muutaman metrin hyvin närkästynein narunliikkein. Ja kun hevonen seuraavan kerran vahingossa astui askeleen liikaa, se "pyysi anteeksi" peruuttamalla välittömästi pari askelta itse.

Lopuksi tsekattiin kääntyminen. Kun ihminen kävelee hevosen editse, hevosen pitää kääntää takaosaansa ihmisestä poispäin. "En halua nähdä hevosen takapuolta", totesi Kari Vepsä. Hevonen näyttää takapuoltaan alamaisilleen, ei johtajalle.

Jos hevonen ei käänny tarpeeksi nopeasti, kun ihminen siirtyy, sitä voi - ja pitää - muistuttaa narulla.

 Muovihärpäkkeitä ja pyssyjä

Kun hevonen oli herkistetty ja saatu rennoksi, Kari Vepsä esitteli vielä siedätystä erilaisiin hirvityksiin. Oli muovihärpäkkeitä, kolinapurkkeja, pyssyjä ja lehtipuhallinkin. Idea oli tietysti se, että ärsyke jatkuu, kunnes hevonen reagoi oikein.

"Tolla on nyt tänään tollanen päivä, että se hilluu outojen härpäkkeiden kanssa." Näin hevosen pitäisi Kari Vepsän mukaan tuumia, kun ihminen heiluu muovihuiskan kera. Hevosen kuuluu vain seurata ihmistä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, sillä jos johtaja ei pelkää niin seuraajankaan ei tarvitse.

Kun puhutaan ratsuhevosesta, on Kari Vepsän mukaan äärimmäisen tärkeää totuttaa ne ylhäällä heiluviin asioihin.
Näin vältetään se monelle ratsastajalle tuttu tilanne, että kun ratsastajan takinhelma vähän heilahtaa, hevonen katoaa horisonttiin. Ja meille kun aikanaan ratsastuskoulussa opetettiin, että ratkaisu hevosen pelkotiloihin on, että ei tee selässä mitään, mikä voisi pelottaa. Tästä syystä takin piti aina olla kiinni tai pois päältä.

Kun hevonen oppii, että äänistä ja pelottavasti liikkuvia juttuja ei pääse karkuun juoksemalla vaan pysähtymällä katsomaan, siitä tulee aika paljon turvallisempi harrastuskaveri. Ihan loogista.

"Lentävä lintu" jaloissa ylitti Neron sietokynnyksen. (Ks. musta muovinpala maassa.)
Tärkeää on, että paine ei poistu, ennen kuin hevonen reagoi oikein.

P.S. Tajusin eilen illalla, että olin tullut sittenkin ostaneeksi Ruusalle shettiskokoisen sekin ja ohjat. Onneksi Hevarin pisteellä suhtauduttiin ratsutätiin ymmärtäväisesti ja vaihto onnistui ihan ilman nyrpeitä ilmeitä. Toivottavasti nyt tuli oikeanlaiset, mutta kuulemma niitä voidaan vieläkin vaihtaa jos tarvitsee. Tänään ostin vohveliloimen, että voin sillä peittää Ruusan kesällä kun olen pessyt sen näyttelyä varten. Myynnissä oli aivan ihania Bucasin supercoolereita, mutta en raatsinut maksaa yli kuutta kymppiä ja siinä kojussa, missä ne olisivat maksaneet juuri 60 e, puuttui juuri se 115 cm koko! Ostin muuten myös vaaleansiniset hanskat...

Miten ratsu pidetään tyytyväisenä ja muuta hevosmessujen antia

Jösses, että olikin porukkaa tuolla Tampereen Hevosmessuilla! Sain ilmaisliput Ruusan heinäntoimittajalta (kyllä, ostan sille säkkiheinää tavallisen heinän lisäksi), joten aion ottaa kaikki tehot irti messujen hyödyllisistä esityksistä. Huomiselta odotan erityisesti Kari Vepsän esitystä.

Tänään aamulla oli vuorossa Stella Hagelstam. Vaikka olen lukenut hänestä etukäteen juttuja niin en ollut ihan perillä hänen metodeistaan ennen kuin istahdin messukatsomoon. Otsikko Millaisella ratsastuksella saavutetaan motivoitunut ja hyvin liikkuva hevonen kuitenkin houkutteli.

Ilahduin, sillä Stella korosti hyvin hevosystävällisiä keinoja. Hän korosti, että ratsastajan pitää olla hevoselle luotettava johtaja ja että työnteon pitää olla hevosesta kivaa. Tärkeää on, ettei koskaan hermostu vaan pysyy aina rauhallisena. Justiinsa näinhän minäkin ponini kanssa olen aina toiminut, tai sitten ei...

Ihan lopussa Stella nousi itse selkään ja demonstroi vastauksia yleisöstä nousseisiin kysymyksiin. Minä en uskaltanut kysyä mitään, mutta onneksi muutama muu uskalsi. Viimeinen kysymys oli Stella Hagelstamin suosikki, ja niin kyllä minunkin. Miten tehdä ratsastuksesta hevoselle motivoivaa, niin se kysymys suunnilleen meni. Tämähän on meilläkin aivan avainkysymys, kun Ruusaa ei niin kauheasti nappaisi tehdä niin kuin käsketään.

Eihän tädin lahossa päässä ihan koko vastaus pysynyt, mutta kevyessä istunnassa puolilöysin ohjin kiitolaukkaava kouluratsastaja on sen verran mieleenpainuva näky, että vastauksen jälkimmäinen puolikas syöpyi paitsi mieleen myös verkkokalvoille. Nimittäin pitää muistaa kiittää. Ja kiitoksen pitää ainakin välillä olla niin iso, että hevonen todella kokee tottelemisen olleen kannattavaa.

Stella Hagelstam demonstroi tätä ensin pyytämällä hevosta kokoamaan itseään laukassa. Kun hevonen teki hetken hyvin, Stella todellakin antoi sille lähes pitkän ohjan ja revitteli ympäri areenaa.

Iso kiitos hevoselle á la Stella Hagelstam.

Kiitolaukka on mainio palkkio sellaiselle hevoselle, joka tykkää vauhdista. Nihkeämmälle kaverille kivempi palkkio voisi olla kävelysessio pitkin ohjin. Tai, voisin itse lisätä, vaikkapa koko treenin päättäminen siihen paikkaan, ratsastajan hyppääminen alas ja loppukäyntien talutus.

Kotioloissa Stella Hagelstamin valmentamia hevosia ratsastetaan pääosin hyvin pyöreässä muodossa, pyöreällä selällä. Tämä on hyvin tärkeää, korosti ratsastaja-valmentaja. Ennen kuin hevosta voi pyytää korkeaksi ja kootuksi, pitää rakentaa hyvä peruskunto ja vahvat, joustavat selkälihakset. Ei ole reilua pyytää hevosta korkeaan, lyhyeen muotoon ennen kuin se on tarpeeksi vahva. Kiiruhdetaan siis hitaasti. Oikotietä onneen ei ole! (Oma huomio.) Tämä taisi muuten olla myös osa sitä, miten hevonen pidetään tyytyväisenä. Kait.

Hevosen pitää Stella Hagelstamin mielestä myös katsoa mieluiten eteenpäin eli hän ei suositellut liian syvää muotoa. Se sitoo hevosen etupäätä liikaa eikä liike pääse täyteen kukkaansa.

Avut

Avuista kouluratsastaja korosti eniten istuntaa. Koska hevonen kuuntelee istuntaa ensimmäisenä, sen pitäisi olla vahvin apu. Ja toisaalta moni ratsastaja on vino (pois se minusta!) ja kertoo siksi istunnallaan hevoselle esimerkiksi kääntyessä ihan muuta kuin mitä yrittää muilla avuilla pyytää. Moni hevonen, joka tuntuu kaatuvan toiselle puolen tai on "kuuro" sisäpohkeelle, itse asiassa vain kuuntelee ratsastajan painoapuja. 

Kun sen osaa, kaariakin saa ratsastettua käytännössä pelkällä istunnalla.

Oikeaoppinen laukannosto. Harmi vaan, että en nähnyt kunnolla, mitä ratsastaja oikein teki.

Messudemossa ratsukot esittivät melko kiistattomasti sen, että rentona istuva ratsastaja, jonka painopiste on hiukan istuinluiden takapuolella, saa hevosesta esiin aika paljon ilmavampaa ja takapainoisempaa ravia kuin sellainen, joka vähän kinnaa hevosta joka askeleella. 

Pohkeesta Stella Hagelstam sanoi, että yleensä sen pitäisi pääosin olla kokonaan irti hevosesta, mutta kuitenkin lähellä. Nyt on kyllä myönnettävä, että minulle on opetettu, että jalan pitäisi olla koko ajan kiinni hevosessa, mutta ei puristaa muulloin kuin silloin, kun pyytää hevoselta jotain. Hmm, tässä voi olla joku yhteys siihen, miksi neiti S ensimmäisellä kokeilukerralla tuntui niin räjähtävältä...

Käden pitäisi tietysti olla aina kevyt. Stella Hagelstam kuitenkin näytti, miten kättä voi käyttää nostamaan kädelle painuvaa hevosta. Käsi ylös - kiitos - käsi ylös - kiitos. Kättä ei tietenkään tässäkään käytetä ilman muita apuja. Jos hevonen on raskas toiselle ohjalle, myös avotaivutus voi auttaa saamaan sen pehmeämmäksi ohjalle.

Liian alas painuvaa tai kädelle raskaaksi tulevaa hevosta voi irroittaa nostamalla kättä.

Kiitoksen pitää olla iso. Hevosta voi esimerkiksi taputtaa kaulalle.
Tämän konstin tätikin on kuullut monta kertaa, ja tällä tyylillä täti myös 10 vuotta sitten opetteli päästämään sisäohjasta. Eli passeli muuvi myös ratsastajan omaksi muistutukseksi.

Viimeisenä apuna Stella Hagelstam mainitsi raipan. Hevonen ei saa pelätä raippaa, korosti ratsastajatähti moneen otteeseen. Sen pitää toki kunnioittaa piiskaa, mutta piiska on todellakin vain lisäapu eikä rangaistusväline. Voi kun tämän oppisivat ne poniratsastajat, joiden raipat viuhuvat esteradalla, kun tyhmä poni ei hypännytkään.

Stellan mukaan raippaa voi käyttää esimerkiksi GP-liikkeitä opetellessa auttamassa hevosta saamaan rytmistä paremmin kiinni. (Meikäläiselle tämä nyt oli lähinnä kiinnostava sivuhuomio, koskapa todennäköisyys sille, että puskatädistä kuoriutuu GP-ratsastaja, saati -ratsuttaja, on sen verran pieni että vedonlyönnissä sille saisi melko huikeat kertoimet.)

Ennen raipan käyttöä apuna maastakäsin Stella Hagelstam
sivelee hevosen piiskalla läpi varmistaakseen, ettei hevonen pelkää sitä. Tällaista "säkitystähän" meidän Sari-opemmekin aina kehottaa tekemään uusien varusteiden kanssa. Näemmä ei ole pelkkää lh-juttua tämä.

Raipalla voi auttaa maastakäsinkin.
Nuoren hevosen kanssa kannattaa kuulemma naputtaa raipalla hännänjuureen, koska hevonen reagoi siihen ottamalla takajalat alleen - mutta sitten ratsastajan on oltava valmis siihen, että hevonen todellakin lähtee reippaasti eteen.

Viihdyttävää valjakkoa

Vaikka osa esityksistä oli virustaudin takia peruttu, minusta tuntui että sain rahoilleni (eli diesel-kuluille ja vitosen parkkimaksulle) hyvin vastinetta. Ihanat issikat tölttäilivät (hitto, olisiko sittenkin pitänyt pysyä issikoissa?) ja näin ajohommia aloittelevalle huippua oli tietysti myös nähdä valjakkoajon näytöskisa. Olenhan minä nyt joskus nähnyt jonkin sortin valjakkoajoa, mutta en ole koskaan käynyt kisoissa. Siis tämähän on yleisölaji! Huimaa menoa, ei meistä Ruusan kanssa kyllä ihan heti taida sellaiseen olla... Mutta ei tietysti tarvitsekaan olla kuin vasta monen vuoden päästä, jos sinne asti mennään.

Shettisparivaljakko oli ihan huippusöpö!

Shoppailu oli aika tuskallista hillittömän tungoksen takia, mutta Hevarin rekasta ulkoa onnistuin kuin onnistuinkin hankkimaan Ruusalle sen sekin. Ja raviohjat. Poniparka ei tiedä, mikä sitä odottaa... Suhtaudun tosin hiukan epäillen siihen, sainko tosiaan kaikki tarvittavat sekin osat. On siinä ainakin kolme osaa, että ehkäpä saan värkin Ruusan päälle viritettyä.

Ruusa sai myös kuolaimet, suorat omppukuolaimet. En oikein tiedä, tuliko oikea koko, mutta kun halvalla sai niin pitihän ne ostaa. Sudenhampaat on poistettu pari viikkoa sitten eli kuolainten sovittamiselle ei ole enää varsinaisia esteitä. Siis muita kuin se perinteinen pilaan ponin kuitenkin -ajatus, joka takaraivossa jyskyttää.

P.S. Minä se voitin Agrimarketin hedelmäpelissä! Palkintolaarissa ei ollut kuin minichapsejä ja heijastinliivejä. Minichapsit olivat kokoa L tai XL. Heijastinliivejähän tarvitsee aina, mutta hei, kun ilmaiseksi saa silloin tartutaan johonkin söpöön mutta ei välttämättä tarpeelliseen. Vai? En tiedä, olinko enemmän iloinen vai masentunut, kun chapsit eivät olleet tolkuttoman löysät mielestäni simpsakan S-kokoisiin sääriini. Mutta meillä alkaa Ruusan kanssa olla tämä värimätsäys jo aika hyvässä vauhdissa. Kunhan joskus pääsen ponnyn selkään niin käytän sitten Ruusalla niitä sen vaaleansinisiä suojia ja itse pukeudun vaaleansinisiin mihichapseihin. Jumantsukka, eihän tämän tyylikkäämmäksi enää ratsukko mene! Suunnitelmasta puuttuu enää vaaleansininen satulahuopa. Ja tokihan ratsastajallekin löytyisi vielä vaaleansinistettävää vermettä ylle. T: Tekstiiliratsastaja, jonka tekstiileistä pääosa on mennyt muodista vuosituhannen vaihteeseen mennessä.

Kevään ensimmäiset

Mistä tietää, että kevät on tullut?

Yksi varma merkki on se, että kenttä on sulanut niin epätasaisesti, että puolet on ylipehmeää mössöä ja puolet jäätä. Vain yhdellä sivulla uskaltautuu hakemaan käyntiä rivakampaa tahtia. Eilen olin ainoa ratsastaja tallilla, joten kentän huonosta kunnosta huolimatta tarjouduin iloisesti liikuttamaan molemmat S-ponit.

Paitsi, että kevään merkki on kentän heikko kunto, myös se, että pääsee ratsastamaan ilta-auringon paisteessa. Niinpä suuntasimme neiti S:n kanssa ensin pikkumaastoon. Yritin vähän humpsutella kentälläkin ja ehdin siinä todeta, että olemme päässeet prinsessaponin kanssa vähän lähemmäs samoja aaltopituuksia kuin ensimmäisellä kerralla. Ei kaahausta (kuka nyt mudassa sellaista haluaisikaan), mutta kyllä jonkin verran aivan oikeansuuntaista liikkumista.

Turhautuminen kentän kuntoon johti siihen, että herra S:n kanssa suuntasin suosiolla tielle, vaikka alkoikin hämärtää. Martingaalin unohtuminen harmitti pariin otteeseen, sillä vaikka herra S ei kotikentällä välitä ympärillä pyörivistä luonnon eläimistä ja vaikka se tamman perässä maastossa puksuttaa kuin juna, minun kanssani kaksin maastoilu on sen mielestä vielä aika jännää. Ja kun ryhdikästä ponia jännittää, sitä saattaa äkillisesti joutua katselemaan yläkautta silmiin.

Kerran herra S:n myös meinasivat syödä tappajajänikset. Ainakin herra S oli tästä melko varma. Uskon, että jos sillä hetkellä olisi ollut joku sarjakuvapiirtäjä hollilla niin hän olisi rustannut kuvan, jossa ponin kaikki käpälät sojottaisivat ilmassa eri ilmansuuntiin. Mutta koska minulla ei ole hovipiirtäjää sen enempää kuin valokuvaajaakaan niin en voi tarjota tapahtumasta kuvaa. Voin kuitenkin ilokseni kertoa, että selvisimme tappajapupujen hyökkäyksestä (eli niiden loikkimisesta viereisen metsikön hämärissä) elossa ja yhtenä ratsukkona. Herra S kyllä esitti melko komeaa kokoamisastetta pätkän matkaa.

Mutta mikä on vieläkin varmempi kevään merkki kuin ilta-aurinkoiset maastot puolisulalla tiellä?

Tästä pikkuneidistä tulee kimo.
Koska on vielä kovin vilpoista, pikkuinen sai heti ylleen tyylikkään takin.

Tietenkin varsat! Ja eilen Ruusan kotitallille tupsahti kevään ensimmäinen, jonka tänään näin ensimmäistä kertaa. Vaikka olen rapiat 10 vuotta pyörinyt siittoloissa niin silti se kevään ensimmäinen pikkuinen aina vetää mielen herkille. Etenkin kun se ensimmäinen on pikkuruinen ja noin kaunis uusi tyttöponi.
 
Muistan, kuinka Ruusa - myöskin toisena elinpäivänään, kuten tämä tuore tulokas - pääsi ensimmäistä kertaa ulos. Ensin se vähän arkaili ja kävi ottamassa parit kosketukset sähköaitaan. Uuden alueensa rajat hahmotettuaan se tajusi, että nyt oli hyvä tilaisuus testata niitä upouusia kinttuja. Varsa laukkaili ympäri isoa aitausta omasta vauhdistaan huumaantuneena. Ja vanha emäparka juoksi perässä kovaäänisesti lastaan kutsuen. Pari päivää siinä meni, että emä uskalsi antaa varsan mennä menojaan, että se uskoi varsan pysyvän aidoissa. Eikä pikku-Ruusa sitten uskaltanutkaan mennä kovin kauas, kun äippä ei enää seurannut.