Voihan hoo niin kuin herpes

Kun kävin ratsuoripäivillä, menin paluumatkalla katsomaan Ruusaa. Muutamaa päivää myöhemmin törmäsin netissä tietoon, että edellisenä viikonloppuna Ypäjällä oli kisannut virolainen hevonen, jolle oli tullut hermostoherpeksen oireita. Sittemmin tuli vielä tieto, että siellä virolaisella tallilla on yksi hevonen kuollutkin herpekseen.

Paniikki! Onneksi toistaiseksi en ole saanut tallinpitäjältä sellaista puhelua, että joltakulta tallissa olisi mennyt jalat alta.

Siis minähän olen muutenkin aivan pöpökammoinen. Kammoni alkoi siitä, kun joskus 15 vuotta sitten kävin yhtä aikaa kahdella pikkutallilla ja molemmilla alkoi yhtä aikaa jyllätä sama flunssa. Rupesin miettimään, että mikähän tai kukahan se tässä mahtoikaan olla yhteinen nimittäjä näiden kahden tallin välillä. Sieltähän se peilistä kurkisteli.

Sittemmin olen pitänyt erittäin tiukasti huolta siitä, etten käytä samoja vaatteita enkä kenkiä eri talleilla. Minulla on jopa kaksi eri ratsastuskypärää, joista toista käytän vain herra S:n tallilla. Siltä varalta, että varusteita ei ole tarpeeksi kaikille mahdollisille tallikäynneille, minulla on aina jemmassa paketti desinfiointiaine Virkon S:ää.

Kieltämättä tämä monien vaatteiden ja yleisvaarallisen desinfiointiaineen kanssa pelaaminen tuntuu välillä aika hysteeriseltä. Tällä hetkellä ei tunnu. Herpesepidemiaepäilyt muistuttivat jälleen siitä, että vaaralliset virukset voivat olla liikkeellä jo silloin, kun vierailun kohteena olevassa tallissa ei vielä kenelläkään ole oireita.

Ei suomalaisessa kansanperinteessä turhaan ole syntynyt sellaisia sananlaskuja kuin "ei vara venettä kaada" ja "parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa".

Olisi aivan hirveää tuoda vaarallinen virus talliin, joka on puolillaan tiineitä tammoja. Puhumattakaan siitä, että oma ponini kuuluu myös hengitystieherpeksen riskiryhmään.

Hysteerisyyttä, tuhahtelee nyt moni netissä, kun viruksen laadusta ei ole varmuutta. Minusta on parempi olla vähän hysteerinen turhaan kuin ottaa löysin rantein ja itkeä sitten ponin haudan ääressä. Sitäpaitsi loppujen lopuksi minulle on herttaisen yhdentekevää, mikä pöpö liikkeellä on, kun on melko selvää, että se on tarttuvaa ja että se aiheuttaa neurologisia oireita.

P.S. Hygieniasta huolehtiminen auttaa myös ihmisten maailmassa. Pesen käsiäni yhtenään ja jos esim. työpaikalla on joku kipeänä, vältän koskemasta ovenkahvoihin ja muuhun. Kun aloin kiinnittää asiaan huomiota, en enää sairastunutkaan jokaiseen kausiflunssaan vaan saan korkeintaan taudin vuodessa. Tänäkin keväänä työpaikallani on ollut kiertänyt mm. influenssaa ja mahatautia, mutta minä olen niiltä toistaiseksi välttynyt. (*Kop, kop*)

Kun pelkkä ohja ei riitä

Jouduin perumaan täksi päiväksi sovitun ajotunnin Sarin opastuksella. Siinäpä jälleen oppitunti, jolle olisi ollut käyttöä. Perjantaina nimittäin yritin taas ihan omin neuvoin ohjasajaa pikku-Ruusaa, ekaa kertaa sitten maaliskuun alun kurssimme.

Tarhassa harjoittelu olisi vaatinut niinkin monimutkaista suoritusta kuin oriin hakemisen sisälle ja sen viemisen myöhemmin takaisin ulos. Tai sitten en vain kehdannut mennä harjoittelemaan ikkunan alle silloin, kun tallinpitäjällä on vieraita. Sitäpaitsi aikomus oli muutenkin tehdä ihan vaan ympyrä tai pari ja pari pysähdystä, turhahan sitä varten on noin paljon vaivaa nähdä.

Joten jotenkin alkoi tuntua hyvältä ajatukselta kokeilla sitä ajamista ihan vaan pihassa. Juu, siinä tarhan ja pyöröpaalin välissä, mihin matkan varrella on rapissut pikkuponin ruoka-annoksen verran heinää. Varsin hyvä idea kenelle tahansa, jonka varsalle nenän alla olevat heinät ovat vastustamaton houkutus. Eikö?

Heinä kiinnosti Ruusaa huomattavasti enemmän kuin minun yritykseni saada sen huomio. Kun yritin kääntää ponia, se veti pään maahan. Kun sitten sain kääntöavun jotenkin läpi, Ruusan peppu heilahti samantien sellaiset 180 astetta. Miten Sari saikaan tuon huojuvan laivan suoristettua? Sen jälkeen minäkin osasin. Apua!

Ostoslista kasvaa

Nyt sitten päätin, että Ruusan valjaat täydentyvät mahdollisimman pian obersekillä.

Periaatteessa ankarasti vastustan puuttuvan taidon korvaamista apuohjilla, mutta tässä tapauksessa olen valmis tekemään poikkeuksen.

Sekki kuulemma kuuluu aikalailla varsan ajo-opetuksen vakiovarusteisiin ravitalleilla. Ihan siis ammattilaistenkin jutuissa. Ymmärrän nyt varsin hyvin, miksi. Kuten tavallista, meikäläisen oli opittava tämäkin asia kantapään kautta.

Welsheissä on vielä se piirre, että ne oppivat asiat keskimäärin yhdellä toistolla. Hitaammat yksilöt saattavat vaatia parikin yritystä. Tämä on tietysti osaavissa käsissä mitä mahtavin juttu, mutta voi osoittautua kinkkiseksi ensivarsansa kanssa tumpuloivalle tädille.

Niinpä sekille on nyt asetettu sellainen toive, että poni sen avulla muuttuisi ylikypsästä makaronista edes al denteksi ajettavaksi.

Apuohjan olisi siis tarkoitus olla pääosin ihan löysällä - siihen asti, kunnes maan vetovoima käy Ruusan päälle ylivoimaiseksi vastustaa. Tämän lisävarusteen hankintaa on ehdottanut itse asiassa myös opettajamme Sari, lähinnä noin niinkuin kesää ajatellen. Voin toki jo itsekin nähdä sieluni silmin, miten nöyrästi Ruusa vehreällä laitumella toimii ohjasajossa... Tai sitten ei.

Myös uudet ohjat olisivat ihan must, koska eihän tällainen aloitteleva ajuri tuollaisilla Hööksin nirunaruilla mitään tuntumaa saa pidettyä. Kun en saa pidettyä tuntumaa, poni ohjeiden puutteessa tekee itse erinäisiä ratkaisuja ja leviää joka suuntaan.

Yhtä hyvin olisin voinut nekin ohjarahat säästää ja vaikka punoa ohjat itse paalinaruista. Sari huomautti ohjien liiallisesta keveydestä jo ensimmäisellä ajokerralla. "Osta kunnon nahkaohjat", olen kuullut monen muunkin kokeneen kuskin suusta. Tarkoitus olisi.

Raviummikko sekkiostoksilla

Pääsiäisen aikana pääsin hankintahommissani niin pitkälle, että katselin sekkejä nettikaupoista.

Raviummikko oli ihan siinä uskossa, että vaan valitaan kohta "sekki" koossa "pony" ja mallia "leukalenkki", ja voilà, postissa kotiini puksahtaa paketti, jonka voin suoraan asentaa ponin päähän ja silaan. Kävikö homma näin näppärästi? No ei käynyt.

Jumankauta siinä yhdessä pääsysteemissä on ainakin ziljoona eri osaa (no, vähintään kolme). Miten hitossa osaan ostaa oikeat osat ja vielä kootakin ne? Vähän kuin Ikean hyllyä hankkisi.

Aurinkoa taivaalla ja tarhassa

Positiivista viikonlopussa ja tämänaamuisessa pikatallireissussa oli se, että Ruusan mieliala on noudatellut säätilaa. (Melkein) pelkkää aurinkoa koko viikonloppu.

Osasyy siihen, miksi tänään ei tehty paljon mitään, näkyy tässä.
En raatsinut käskeä ponia ylös kesken aamupäivän torkkujen.

Kaikki karsinassa tehtävä on sujunut ihan kivasti, vaikkakaan Ruusan ei edelleenkään ole mahdollista seistä ihan paikallaan harjatessa. Ruusa on kumminkin ollut lempeällä päällä ja eilen seuraa johtajaa -leikki onnistui tarhassa, jopa ravissa.

Ja kun tänään kiiruhdin pois tallilta, ponini seisoi tarhan portilla ja hirnahti perääni. Vaikka sillä oli tarhassa heinää, vettä ja kavereita. Vain oma ihminen puuttui.

Tällaisten hetkien aikana sitä aina muistaa, miksi on uhrannut näille eläimille paitsi rahansa, myös järkensä ja enemmän tai vähemmän koko elämänsä.

Toki Ruusan aurinkoisuuteen lienee vaikuttanut se, että en ole viime aikoina vaatinut siltä paljonkaan. Mutta mietitään sitä myöhemmin. Tykkään auringosta, viis siitä, miksi pilvet ovat haihtuneet.

Verryttelyn ihmeellinen maailma

Tulipa muutama päivä sitten taas todistettua se seikka, että ei ole hyvä hypätä ponin selkään käytännössä suoraan tietokoneen äärestä. Sekaannuksen vuoksi "minun" päivänäni oli herra S:n selkään päätynyt toinen vuokraaja, joka kuitenkin jalomielisesti luovutti ponin minulle, olihan kyseessä viikon ainoa ratsastuspäiväni.

Poni oli hämmentynyt äkillisestä ratsastajanvaihdoksesta, ja niin olin kyllä minäkin. Varsin outoa kivuta selkään ilman, että on ensin verrytellyt hien pintaan tallitöillä ja kävelemällä alkukäynnit maastakäsin. Puhumattakaan siitä, että poni oli valmiiksi varustettu.

Minä olen aina ollut jäykkä jopa siinä määrin, että yläasteella jouduin treenaamaan pitkään, että rupesin saamaan varpaistani kiinni, kun istun jalat suorina.

Vaikka nykyään kylläkin saan varpaistani kiinni, ei kehoni kokonaisuudessaan varsinaisesti ole kehittynyt nuoren pajunoksan suuntaan. Joten ilman verryttelyä ja venyttelyä ponin selkään nouseminen ei lupaa mitään flow-kokemuksia ratsailla. Sellaisia oli tiistainkin sessiossa aika vähän. Ponikin tuntui väsähtäneeltä, liekö sitten minun jäykkyydestäni johtuvaa.

Hierojan laverilta vinkkejä ponin selkään

Tutustumiseni verryttelyn ja venyttelyn autuaaksitekevään maailmaan alkoi ehkä 15 vuotta sitten, kun päädyin ensimmäistä kertaa elämässäni hierojan pöydälle - silkkaa uteliaisuuttani. Käsitykseni hieronnasta oli se, että siinä runnotaan niska-hartiaseutu kuntoon. Tulin kuitenkin maininneeksi hierojalle, että reiteni revähtelevät yhtenään.

No eivät ne reidet mitään revähtäneet olleet, vaan menneet tuhannen jumiin! Olipahan tuskallinen ekakerta hierojan käsittelyssä. Siitä lähtien olen hierotuttanut kerran kuussa paitsi lantion yläpuolisen kehon, myös alaraajat. Ja taitava hieroja kyllä huomaa, jos (tai siis kun) on tullut hytkyttyä ponin selässä toispuoleisena.

Silloin 15 vuotta sitten hieroja komensi minua verryttelemään ja venyttelemään aina ennen ja jälkeen ratsastuksen. Huuli pyöreänä ihmettelin, että siis pitäisikö käydä hölkkäämässä ennen ratsastustuntia. Joo, jotain siihen suuntaan.

Muodikas kehonhuolto

Nykyäänhän ratsastajan kehonhuollosta ja sen vaikutuksesta hevoseen puhuvat aktiivisesti kaikki aloittelevasta harrastajasta ammattiratsastajiin, mutta tuolloin sitä vaan istuttiin kylmiltään ponin selkään ja annettiin mennä. Tai siis ainakin minä tein niin, enkä muista mistään kuulleeni, että pitäisi tehdä toisin.

En kylläkään (enää) käy millään hölkällä ennen ratsastusta, mutta useimmiten teen tallitöitä (tosin niissä on se huono puoli, että tulee helposti tehtyä toispuoleisesti) ja kävelen alkukäynnit ponin vierellä. Lisäksi pyrin venyttelemään kriittisimmät lihakset lyhyillä, noin 20 sekunnin venytyksillä ennen kuin satuloin ponin.

Kun huhkii itsensä hiukan väsyksiin ennen ratsaille nousua, lihakset eivät enää niin tarmokkaasti jaksa kinnata joka suunnasta.

Kotiin päästyäni venyttelen jalka-, lonkka- ja pakaraosaston vielä kunnolla. Silti en ilman hierontaa pärjäisi! Ties miten heikossa hapessa olisi lihaksistoni, jos en edes yrittäisi pitää siitä huolta.

Näin kolmekymppisenä kyllä tunnen, jos venyttely on jäänyt väliin. En saa edes unta, kun jäseniä jäytää. Muutenkin tunnen itseni uudella tavalla jäykäksi, vaikka venyttelisinkin. Ponin selässä oikein istuminenkin tuntuu jo haasteelta, saati sitten poniin vaikuttaminen. Ei kai vanhuudenjäykkyys sentään kolmekymppiseen vielä iske? 

Mussukan paluu

Kerrankin voin sanoa olleeni oikeassa, ehkä, mahdollisesti. Pieni tauko lähes kaikesta ohjelmoidusta on ilmeisesti tehnyt pikku raggarille hyvää, sillä menneenä viikonloppuna Rupuliini odotti jälleen minua portilla. Vähän hörhöttikin, että ihan on kiva nähdä tänään. Mussukka on palannut!

Lauantaina en päässyt satulahuoneeseen, sillä ovi oli mystisesti jäätynyt kiinni lattiaan. Joten en tehnyt muuta kuin harjasin ponin. Sunnuntaina taas en kerta kaikkiaan ehtinyt tehdä muuta.

Koska Ruusa on osoittanut harjaamiseen kyllästymisen merkkejä, pyrin nyt pitämään rapsutteluhetket lyhyinä ja käytän vain muovista harjaa, joka ilmeisen kivasti kihnuttaa talvitakkia pudottavaa poninnahkaa.

Ihan kivasti poni jaksaa karsinassa keskittyä taas harjaukseenkin. Ja ulkotakkia pukiessa malttaa seistä, vaikka karsinan ovi on avoinna.

Tarkoitus olisi pääsiäisenä vähän taas kokeilla, josko tauko olisi loksautellut ajohommiin tarvittavia palasia kohdilleen Ruusan pääkopassa. Näinhän sitä nuorten ponien kanssa usein tuppaa käymään, että oikein ajoitettu tauko vie koulutusta eteenpäin vinhakammin kuin jatkuva rassaaminen.

Ihan totta nyt jo irti siitä ohjasta

Viimeviikkoinen testipilotointi herkän ponineiti S:n selässä sai minut pohtimaan omaa apujenkäyttöäni ja istuntaani jälleen kerran uudelleen, kun eilen ratsastin jälleen vakioratsullani herra S:llä.

Tajusin käyttäväni apuja hyvin suurieleisesti. Olen aina ajatellut, että vakioratsuni "vaatii" paljon pohjetta, jotta ryhtyisi oikeasti tekemään hommia halutuilla lihaksilla. Nyt rupesin miettimään, tarvitseeko poni todellakin voimakasta apua vai sietääkö se sitä vain. Ja miten se voisikaan reagoida pieneen apuun, jos en anna sille siihen mahdollisuutta!

Sillä ainahan pitäisi ensin antaa hyvin pieni apu ja koventaa sitä vasta, jos hienovaraiseen pyyntöön ei tule reaktiota. Jos unohtaa sen ensimmäisen kuiskauksen, poni "vaatii" äänen korottamista aina ja ikuisesti.

Siirtymissä olen sentään jo muistanut antaa ponille mahdollisuuden. Kun herra S on avuilla, se siirtyy käynnistä raviin suunnilleen vain lonkkien avaamisella. Ja siirtyy ravista käyntiin, kun puhallan reippaasti ilmat keuhkoista. Unohdan kuitenkin hienovaraisuuden, kun esim. taivutan ponia tai pyydän sitä nostamaan enemmän selkäänsä. Apujen turhan vahvaan käyttämiseen ajaa myös se, että istuntani ei kerta kaikkiaan ole riittävän vakaa.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa... Tämä kuva tiivistää aika tehokkaasti virheeni ponin selässä.
Vähän hävettää julkaista tällaisia kuvia, mutta menköön nyt. Kuva on helmikuun alusta.

Oivallinen tilaisuus itseruoskintaan on löytynyt myös otsikon aiheesta, viimeviikkoisen ja tämänviikkoisen ratsastuksen yhteisoivalluksena. Nimittäin käteni. En selvästikään jäänyt neiti S:n suuhun kiinni (ainakaan pelkästään) siksi, että minua hirvitti sen vauhti, vaan siksi, että minusta on taas tullut kädelläratsastaja.

Ja minä kun 10 vuotta sitten tein ison työn - tarkan opettajan yksityistunneilla kolmesti viikossa - saadakseni käteni höyhenenkevyeksi. Nyt taas käännän sisäohjalla ja käsi on jatkuvasti jännittynyt hartiasta lähtien. Tai oikeastaan voisi sanoa leuasta asti. (Vemputukseen en sentään ole edelleenkään sortunut, tänk gaad.)

Mutta Herra S sietää liiallisen ohjankäyttönikin, umpikiltti kun on. Eipä kuitenkaan tarvitse ihmetellä, jos poni alkaa tuntua suusta epätasaiselta.

Tähän asti paras ratsastuksenopettajani sanoi aina: jos tekee mieli käyttää kättä, käytäkin jalkaa. Tämä tosin muistaakseni viittasi etupäässä kääntämiseen, jossa, kuten jo sanottua, kyllä käytän kinttujani jo turhankin reippaasti. Puolipidätteiden tekoon olen aivan omatoimisesti omaksunut periaatteen jos tekee mieli käyttää kättä, käytäkin vatsalihaksia.

Käytännössä jälkimmäinen periaate toteutuu vaihtelevalla menestyksellä. Koska vatsalihakseni muistuttavat hyytelöä eivätkä tästä huolimatta ole tänään lainkaan kipeät, voimme päätellä, että ne eivät kovin aktiivisessa käytössä olleet eilen ponin selässäkään - vaikka menin taas enimmäkseen harjoitusravia.

Pidän käden kovuutta pahempana virheenä kuin hiukan suurieleistä pohjetyöskentelyä, joten eilinen ratsastus meni pitkälti käden rentouden etsimiseen. (Aivokapasiteettini ei riitä kahden ongelman samanaikaiseen korjaamiseen.) Huh! Ei minulla mitään taikasauvaa siihen rentouden löytymiseen ole, kunhan yritin kovasti keskittyä huomauttelemaan itselleni aiheesta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta tässä kohtaa on se, että kun minulle oikeakätisenä yksilönä on aina ollut oikea kierros haasteellisempi - ja ponille samaten - niin nyt "kätisyytemme" tuntuu kääntyneen. Kun teen esimerkiksi kahdeksikkoa, oikein huomaan, kuinka oikeaan kierrokseen molemmat rentoudumme. Mitä ihmettä on tapahtunut?