lauantai 6. huhtikuuta 2019

Tervetuloa takaisin arkeen

Poniaddikti täällä hei! Olin viime viikon reissussa ja vaikka oli kivaa niin viikossa ehti jo tulla poneja ikävä.

Palasin sunnuntaina, ja heti (tai no, torkkujen jälkeen) tietysti tallille.

En ehtinyt olla tallilla kauankaan ennen kuin hokasin, että Albertin jo terveeksi todettu jalka oli turvonnut takaisin kaatumisen jälkeisiin mittoihin. Eikä tässä vielä kaikki. Myös vieruskintussa oli ulkosääressä hokinraapaisulta näyttävä haava ja sen ympärillä noin kämmenen kokoinen lämmin turvotus. Vaikutti siltä, että jalkaan oli osunut potku.

Että eipä muuta kuin tervetuloa takaisin poniarkeen!

Kylmäsin toki molemmat jalat ja palasin tilanteen äärelle maanantaina iltapäivällä. Alkuperäinen vammakinttu oli entisellään, mutta vasurin turvotus oli levinnyt. Pullotuksen laadusta oli tulkittavissa, että siinä oli kehkeytymässä imppari.

Tällä lailla kylmätään. Haavan toki suojaan ennen kuin laitan kylmäyspatjan.
Pinteleiden alla on siis ihan sellaiset apteekeissa myytävät ihmisten kylmäyspatjat,
jotka ovat Ruusan jalkoihin sopivat mutta Albertille koko jalkaan vähän lyhyet.

Tällaisia tässä on sitten hoideltu. Ehkä-impparia on pariin otteeseen haudottu betadinehauteella ja molempia jalkoja kylmätty. Lisäksi keskiviikkona kävi taas laserhoitaja. Pitäisi varmaan ruveta kyselemään häneltä kanta-asiakaskorttia.

Albert on kyllä ilmoittanut, että vasuria olisi parempi olla ihmisen käpälöimättä. Tulkitsen, että jalka on kipeä. Toki jokainen vastaavasta itse kärsinyt voi itsekin samaistua tilanteeseen. Kun turvotus kuumottelee ja kiristää ihoa, ei se kovin miellyttävältä tunnu.

Tiedän, että moni ei näitä varsojen kolhuja paljon noteeraakaan ja onhan se totta, että niitä väistämättä tulee ja menee. Minä kuitenkin kuulun siihen kansanosaan, joka välinpitämättömyyttä yrittäessään herää aamuyöllä miettimään, että mitä jos se onkin rikki.

Joten mikäs siinä muu auttoi kun ottaa jälleen puhelinyhteys eläinlääketieteen ammattilaiseen. Ihme kyllä jalan ennen reissua terveeksi todenneelta eläinlääkäriltä heltisi vallan röntgenaika jo torstaille, enkä minä muuta aikaa olisi varannutkaan.

Johan se päätökseni säästää tänä vuonna eläinlääkärikuluissa pitikin peräti pari kuukautta! Perikatoon vie omaponiharrastus. En voi suositella oman ponin tahi hevosen ostoa kenellekään, etenkään neuroottisille tädeille - ainakaan, jos rahavaroilla on rajansa. Yritän lohduttaa itseäni sillä, että tapaturmaisten vammojen hoidosta jokunen ropo kiertää vakuutuksen kautta myös takaisin omaan pussiin.

Paksumman jalan turvotus oli eläinlääkärin mielestä selvästikin haavaperäistä. Koska vamma kuitenkin vaikuttaa potkulta ja turvotusta on myös puikkoluun kohdalla, sekin kinttu altistettiin säteilylle. Ei pari lisäkuvaa laskua merkittävästi lisää, kun laite on jo esillä.

Röntgensäteet paljastivat onneksi ihan lohdullisen näyn. Kaikki luut olivat molemmissa jaloissa ehjiä! Alkuperäisessä vammajalassa näkyi kuitenkin pieni luukalvon turvotus. Patin uusi ärhäköityminen selittynee ihan uudella kolahduksella, joka mitä todennäköisimmin on tullut Albertin omasta vasurista.

Kuvassa luukalvon ärsytys.


Toisessa jalassa näkyi vain pehmytkudosturvotusta. On eläinlääkärin mukaan periaatteessa mahdollista, että siihenkin tulee jälkijunassa luukalvoreaktio, mutta voi olla tulemattakin. Todennäköisimmin turvotus on tosiaankin haavaperäistä eli impparityyppistä.

Eläinlääkäri vakuutti vammojen parantuvan itsekseen eivätkä ne kuulemma aseta rajoituksia normaalille varsanelämälle. Mitä nyt haava vaatii jonkinlaisia puhdistustoimenpiteitä, vaikka se onkin jo aika lailla ummessa.

Hyvistä uutisista huolimatta olen yhä epäluuloinen. Vasemman takajalan paksuus on sen verran laajalle levinnyttä, ettei siitä pysty sanomaan, mistä turvotus alkaa ja mihin päättyy. Takaraivossa kolkuttaa pieni ääni, että mitä jos haavaturvotuksen alla piileskeleekin vaikka hankosidevamma.

Hankkarivamma tai vastaava lienee aika epätodennäköinen. Silti otan varman päälle ja pidän Albertin vain Ruusan kanssa siihen asti, että pullotus on poissa. Myös kylmään molempia takasia joka päivä ynnä huuhtelen ja haavaspreijalen haavaa. Ei vara venettä kaada ynnä muita osuvia suomalaisia sananlaskuja. Sen verran sentään laiskottelen, että en ramppaa monta kertaa päivässä kylmäämässä.

P.S. Mitä omaan vammautumiseeni tulee, häntäluu ei ole vieläkään parantunut niin merkittävästi, että pystyisin istumaan normaalisti edes sohvalla. Joten myös ratsastus on ollut edelleen pannassa. Ruusallakaan ei ole ratsastettu moneen kuukauteen. Tänään tilanteeseen tulee kuitenkin Ruusan osalta muutos, sillä ponille tulee aito lapsiratsastaja! Jännää!



8 kommenttia:

  1. Uskomattoman kauan voi kestää hanurin parantua :O

    En tiedä uskallanko ääneen ihmetellä onneani, mutta olen hyvin vähän joutunut omiltani hoitamaan haavoja tai kolhuja ylipäätään, vaikka nekin aina ovat laumoissa/pareissa rällänneet ja kaikenlaista luonnonvirikettä tarhoissaan nauttineet. Lähinnä siis joskus huomannut lumella jonkun veriviirun ja sitten suurennuslasilla jäljittänyt jonkun mininaarmun. Tai harjatessa löytänyt jo vanhan ruven. Esim impparia en ole omiltani hautonut koskaan! Moukan tuuria.

    Mutta olen kanssasi yhtä mieltä siinä, että jos painaa mieltä, on paras varmistua. Itsesyytökset ei ainakaan laimene jos harkitsee tutkimista ja sitten hylkää ajatuksen, ja jos sitten kumminkin on jotain kolhua kummempaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä uskomatonta, miten pitkään häntäluu voi olla kipeä, vaikkei alun perin edes mitenkään pahasti tuntunut kolahtavan. Mutta nyt aion ruveta karvasatulalla kuitenkin ratsastelemaan, eilen jo otin pientä tuntumaa!

      Olen minäkin suhteellisen vähän joutunut hoitamaan näitä kolhuja - ennen Albertia... Se on ehkä muuten terveempi kuin emänsä, mutta aika tapaturma-altis. No, voinee pistää nuoruuden piikkiin.

      Poista
  2. Voi hittolainen tuota häntäluuta! :(

    Yleensä jos intuitio sanoo että tarttis tarkistaa, niin kannattaa toimia sen mukaan. On sitten helpottava lopputulos jos ei olekaan mitään vakavampaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa muuta, molempiin kohtiin! En tiedä, sanoiko tässä intuitio jotain vai pelkästään pessimisti maalaili piruja seiniin. Mutta joka tapauksessa nytpähän ainakin tietää, ettei ole ainakaan luuta rikki.

      Poista
  3. Kyllä mä sanon, että ne ehjät luut röntgenkuvissa on halpa hinta siitä, että saa rauhan. Ei ainakaan tarvitse arvailla, että onkohan sillä, tai mikähän sillä on jne.

    Mä olen tässä viime aikoina nauranut tallilla/talleilla, että jos joku luulee ratsastavansa paljon, kun hommaa oman hevosen niin voi erehtyä karvaasti. Ainahan voi hommata useamman hevosen, niin voi ridailla mielin määrin.... not!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, samaa mieltä!

      Minuakin on huvittanut aina, kun netti- tai muissa keskusteluissa joku sanoo haluavansa oman hevosen, että voisi ratsastaa enemmän. Minä en ole varmaan koskaan aiemmin ratsastanut niin vähän kuin poninomistajana... Toki tämä on vähän oma valintakin, kun en ole pannut tuota monivikaista monttuun, mutta kumminkin.

      Poista
  4. Voi ei, nyt vaan hirveästi lisätsemppiä kaikkeen säätöön! Olen samaa mieltä edellisten kommentoijien kanssa, parempi tarkistuttaa jos yhtään vaivaa mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! Eiköhän tämä tästä, kunnes taas tulee jotain uutta! :P

      Poista