Laukkaa, lääkkeitä, kiimaa jne. kevätkuulumisia

Onni on omistaa nuori poni, jonka kanssa voi laukata maastossa ns. täysillä kotiinpäin ja kun sanoo prrr, poni pysähtyy. Okei, voisi olla kiva jos se ei ihan vetäisi täydestä vauhdista liinoja kiinni, mutta parempi näin kuin että jarrutusmatka olisi kuin tavarajunalla. (Okei, ei se nyt ihan aina pelkällä prrllä pysähdy, mutta aika pienellä kuitenkin.)

Maastoilu oman uljaan ruunikon kanssa tekee joka kerta pohjattoman onnelliseksi. Että tässä vielä ollaan, yhdessä. Molemmilla on kivaa, siltä vaikuttaa.

Vakiokuvaajamme poissaolon vuoksi nyt vain arkistokuvia. Tämä on lokakuusta samalta reitiltä kuin millä olemme nyt käyneet. Valitettavasti siellä ei enää näytä tältä, vaan avohakkuulta.

Iso ilonaihe oli myös se, kun viime viikolla tajusin, että ponini osaa nostaa laukat istunta-avulla! Tähän asti olen aina avittanut suoritusta sanallisella ohjeistuksella.

Mainittu saavutus saattaa oikeista hevosenkouluttajista kuulostaa mitättömältä suoritukselta 5-vuotiaalle ponille. Meille tämä on kuitenkin iso juttu ottaen huomioon, että kyseinen toimitus on ponin opettajalle itselleenkin hankala jopa koulutetulla hevosella. Näistä lähtökohdista on aika hieno fiilis onnistua opettamaan laukannosto nuorelle ponille.

Parasta maastoissa on kuitenkin se, että poni marssii eteenpäin korvat töröllä, ehdottelee reippaampia pätkiä itsekin.

Sekään ei hymyä hyydytä, että poni toisinaan vähän kiukustuu, jos ratsastaja rupeaa himmailemaan. Ei haittaa! Pääasia, että on liikkumisen riemua. Kiukun ilmauksetkin ovat pysyneet maltillisina. Emme ole aina ihan samaa mieltä kaikesta, kuten suunnasta, mutta yhteisymmärrykseen on tähän asti päästy. 

Välillä on namin paikka. Lisää ennennäkemätöntä arkistomateriaalia, joka on samalta reitiltä.Huomatkaa ponini ääretön notkeus.

Liikkumisen riemu on erityisen tervetullutta, koska aurinkoisen lämpiminä kevätpäivinä hengitys ei ole kulkenut toivotulla tavalla, sillä lailla normaalisti. 

Auringon laskun jälkeen ei ole tädin aistein havaittavia ongelmia, mutta päiväsaikaan poni hengittää nopeasti levossakin. Kuumasta, epäilemättä, mutta ei kuumuus perusterveisiin samalla lailla vaikuta. Eikä pelkkä kuumuus saa hengitystä rohisemaan.

Kokemuksesta tiedän, että tilanne ei parane itsekseen. Niinpä astmapiippu ja sen kanssa yhteensopiva kortisonisuihke on suosiolla kaivettu kaapista. Harmittaahan se. Siksikin, että ponin inhalaatiolääkityksen aloitus sitoo ponitädin tallille aamuin illoin. 

Toisaalta tilanne ei ahdista yhtä paljon kuin on joskus ahdistanut, koskapa ponin hengityskapasiteetti riittää reippaisiin maastolaukkoihin oivallisesti eikä sen palautuminenkaan kestä viileällä säällä kovin pitkään. (Pidän laukkailua tärkeänä myös keuhkojen kunnon ylläpitämiseksi.)

Tilanne on viime kevääseen verrattuna merkittävästi parempi - epäilemättä ahkeran Ventipulminin syötön ja mahdollisesti vähän siedätyshoidonkin ansiosta.

Tämä viime viikolla aloitettu kortisonikuuri on tämän vuoden ensimmäinen. Viime vuoden ensimmäinen aloitettiin tammikuussa ja kesään mennessä kuureja oli ollut jo useampi. Toivotaan, että tänä vuonna olisi kesäkin helpompi.

Ruusa otti selfien kesken lenkin! Nykynuoriso.

Jo mainittujen asioiden lisäksi ponin elämässä on tapahtunut viime aikoina muutakin mainitsemisen arvoista. Nimittäin kun ratsuoripäivien takia olin yhden päivän poissa tallilta, siellä tapahtui merkittävä muutos tarhausjärjestelyissä. 

Tarhaseurueet pysyivät samana, mutta naapuruussuhteet muuttuivat. Mutaisimman tarhan kaksikolle lohkaistiin alue Ruusan tarhan vierestä. 

Toinen uusista naapureista on entinen ori. 

Kun Veera tajusi tämän, siltä meni noin 10 minuuttia kiiman kehittämiseen. Ruusalta sentään meni monta päivää. Sitä ennen poni keskittyi toivomaan entisen oriin ja sen tarhakaveritamman kuolemaa ja ajamaan niitä aidan takaa. Hänen aidalleen ei muilla ole asiaa! Eikä Veeran luo.

Lienee sanomattakin selvää, että kiima muutti asetelmia aika lailla. Nyt entinen ori saa kyllä mielellään tulla ei pelkästään aidan lähelle, vaan mieluiten turpakosketukseen. Kyseisen herran oriajoista on onneksi sen verran aikaa, ettei se ole keksinyt yrittää tarjokkaiden kanssa mitään seksihommia.

Tämän ruljanssin alkamista olenkin (vähän kauhulla) odottanut siitä lähtien, kun ruuna saapui tallille helmikuussa. Kiimathan ovat pysyneet piilossa nämä pari vuotta, jotka Ruusa on elänyt tyttöporukassa. En edes ole tiennyt, koska sillä on ollut kiima.

Aikaisemmin kiimojen ajankohdat eivät todellakaan jääneet epäselviksi. Varsakuume piinasi Ruusa-rukkaa niin, ettei se pissailultaan ja orien ihailultaan tehdyksi mitään. Mutta silloin ne oriit eivät olleetkaan mitään entisiä.