Laitumella on ihanaa

Ruusan syksyinen sijoituspaikka on vielä hiukan auki, mikä aiheuttaa muutenkin unettomuuteen taipuvaiselle tädille vakavaa univajausta.

Kun ihminen on hevosenpidossa(kin) perfektionisti ja pilkunviilaaja, sopivan paikan löytäminen tuottaisi vaikeuksia, vaikka ponilla ei olisi mitään erityistarpeita. Kun yhtälöön sitten lisätään poni, joka on varsinainen erityistarpeiden tiivistymä, ahdistuksen määrä voidaan korottaa potenssiin n.

Onneksi sentään rimpulan kesäloma on sujunut mukavissa merkeissä eikä laitumella vieraillessa voi muuta kuin onnitella itseään erinomaisesta kesäkodin valinnasta.

Onni on tiivis lauma.

Laitumella on oikeastaan vähän kaikkea, mitä poni lomallaan tarvitsee. Tai paljonkin, ainakin tilaa ja ruokaa (nimimerkillä ponin kylkiluut kadonneet).

Kolmen hevosvoiman lauma toimii niin kuin vain hevoslauman kuuluukin. Rimpula on ehkä jopa sisäistänyt ajatuksen, että korkea-arvoisempien laumanjäsenten väistämisvelvollisuus koskee myös itsevarmoja teiniponeja.

Sunnuntaina kävin vielä iltavuoron jälkeen katsomassa hevosia. Ah, mikä kesäillan rauha ja tyytyväiset hevoset. Olisinpa voinut jäädä sinne itsekin.

Ponihan on saanut oikean luksusloman!

Ja niin paljon kuin laidunpaikan etsinnät minua keväällä stressasivat. Ehkä pihattopaikan kanssa käy samanlainen tuuri kuin laitumen? Saa nähdä, mutta ainakin olen jo yhden onnen ohi meidät jahkaillut.

Olen jotenkin hulluna kesäillan valoon.

Takaisin laitumelle. Siellä harrastusfasiliteettien puute on laiskistuttanut ponitädin. Ei ole treenattu oikein mitään.

Ja ehkä ihan hyvä niin. Ei varmaan tee ponin ja omistajan väleille ainakaan pahaa, että yhteishetket rajoittuvat rapsutteluun, namien syöttämiseen ja silkkaan yhdessä hengailuun. Jopa harjat ovat saaneet jäädä kassiin, joten rapsutteluhetkistä saa muistoksi tahmaisen mustat sormet.

Rimpula ottaa emäntänsä aina lämpimästi vastaan. Ei tarvitse tädin kävellä punkkiviidakossa toiselle puolen laidunta, missä hevoset ovat takapellon aitaamisen jälkeen pääosin viihtyneet. Kaverit seuraavat ennen pitkää perässä. Siinä sitten kisailevat ihmishuomiosta.

Ruusan kuvaaminen on laitumella haasteellista, kun se yrittää koko ajan tulla liki.

Alkukesästä idylli ei ollut ihan näin täydellinen.

Ruusan jätökset nimittäin muistuttivat monta viikkoa enemmänkin lehmänläjää ja poni ahmi mutaa kuin transsissa. Lisäksi yritys koskea takavatsaan irrotti ponista kipakan potkusarjan, jonka se todellakin tähtäsi käpelöijään.

Viikon verran olen nyt syöttänyt ponille mm. maitohappobakteeria ja kalkkia. Laidunbuffetin tarjonta on myös vaihtunut kortisempaan. Jokin näistä muutoksista tuntuisi auttaneen, sillä vatsaa saa taas hipelöidä ilman potkun uhkaa.