Sähläävä poni - vai sähläävä omistaja?

Ennen tämänpäiväistä oppituntiamme Ruusan kanssa sain Sari-opelta tekstiviestin, jossa hän kertoi haluavansa näyttää minulle jotakin. Jos haluaisin nähdä, minun pitäisi olla ottamatta Ruusaa valmiiksi talliin ennen tuntia.

Salaperäinen viesti tarkoitti sitä, että Sari oli eilen löytänyt laitumelta ihan erilaisen ponin kuin minkä kanssa yleensä on joutunut painimaan. Ja tänään sain itsekin nähdä sen Sarin löytämän ponin.

Se poni tosiaan oli jotain kovin erilaista kuin minun tuntemani Ruusa. Tämä Ruusa oli täysin rauhallinen ja kunnioittava, ei häsläävä vastarannankiiski kuten minun Ruusani.

"Okei, mä seison tässä ja sä valjastat."

Tämä uusi Ruusa seisoi rauhassa (joskaan ei vielä kovin rentona) paikallaan, kun Sari valjasti sen. Poni odotti ohjeita. Se teki sievästi käynti - ravi - käynti-siirtymiä juoksutusympyrällä ja ohjasajossa.

Raviakin se osaa jo mennä. Ohjastaja ei kuitenkaan kuulemma saa ravata, koska silloin nykii ohjista. Sen sijaan pitää harppoa oikein isoilla askelilla.

Heti, kun minä otin ohjat, Ruusa alkoi hangata päätään Sarin hihaan.

Olenhan minä ennenkin tajunnut, että oma energiatasoni huitelee vähän vääränlaisissa sfääreissä. Mutta kun asialla näin lyödään suoraan päähän niin ei oikein voi enää syyttää häiriökäyttäytymisestä ponin uppiniskaisuutta.

Kaikki se sähläysenergia, jota ponissa yleensä on, on siirtynyt siihen minusta. Minusta, joka jätän joogan loppurentoutukset välistä, koska minulla ei ole niihin aikaa. Minusta, joka harjaan hevosta sellaisella tarmolla, että hengästyn.

Silloin, kun Sari yleensä on käynyt, minä olen jo ehtinyt tartuttaa poniin hektisen mielentilani. Silloin ponin on mahdotonta seistä harjatessa tai valjastaessa paikoillaan tai olla suhaamatta päällään turhia. Se ei malta odottaa ohjeita, vaan tekee omia ratkaisujaan.

Ja sitten on se Ruusa, jonka Sari löysi eilen ja jonka minäkin sain tänään nähdä. Rauhallinen, nöyrä poni, joka haluaa miellyttää ja jonka mielestä ihmisen kanssa työskentely on ihan jees.

Ruusa opettaa emäntäänsä ajohommissa. Ja ohjatkin kulkevat jo ihan oikealla paikallaan silassa.

Poni todellakin on kuin ihmisen mieli. Se peilaa omaa ihmistään hämmästyttävällä herkkyydellä. Ja se kuva, jonka minä ponipeilistäni tavallisesti näen, on varsin masentava.

Mutta ehkä tädinalkukin voi vielä löytää zeninsä. Sitä tässä on jo pitkään etsitty, mutta mokoma on piilotellut jossain valaistuneiden saleissa. Ehkä löydän sen nyt, kun olen nähnyt, miten paljon mukavampaa ponikon molemmilla osapuolilla on tyynemmässä mielentilassa. Ja miten nopeasti energiatason vaihdos ponin käytöstä muokkaa!

Pysähdyksissä peruuttamaan taipuvaista ponia voi opastaa paikoillaan seisomiseen rapsuttamalla sitä pepusta. Pysähdykset kannattaa kuitenkin tässä vaiheessa pitää lyhyinä.

Tänään Sari onnistui kuin onnistuikin siirtämään saavutuksensa minun ja Ruusan yhteistyöhön.

Kun Ruusa jo tiesi, mitä harjoituksissa kuului tehdä, se osasi opastaa emäntäänsäkin. Ei kiukuttelua. Ainoa häslääminen tuli, kun väkersin ohjia irti naruriimusta. Muuten poni seisoi jopa varusteita riisuessa hievahtamatta paikoillaan.

Mihinkäs tässä nyt ponilla olisi kiire.

Kun varusteet oli riisuttu ja Ruusa olisi saanut mennä, se ei halunnut lähteä mihinkään. Sillä oli hyvä juuri siinä.

P.S. Aika hyvä käytännön vinkki lyhytpinnaisen varsan kanssa: kun ponia valjastaa/harjaa ulkona, sitä voi vähän väliä pyytää liikkumaan esimerkiksi ympyrän verran. Näin sen ei tarvitse seistä niin pitkään paikoillaan ja onnistumisesta tulee helpompaa.

Parasta ajomukavuutta

Pääsimme Ruusan kanssa maanantaina pitkästä aikaa tunnille.

Poni toimi ohjasajossa paremmin kuin koskaan. Se kävellä puksutti eteenpäin likipitäen kuin vanha osaaja. Kääntyi ja meni suoraan.

Ponilla tuntui olevan ihan kivaakin, tosin ohjastajaan keskittymisessä on vielä tekemistä.

Sarin kanssa poni näytti jo ajoittain ihan oikealta ajoponilta.

Pitihän sitä vähän kokeilla, onko pakko, kun ohjastaja vaihtui osaavasta opesta omaan emäntään.

Mutta tumpulaohjastajan on kyllä kehaistava tällä kertaa myös itseään. Ennen ohjastusvastuun siirtymistä Sari muistutti omakätisesti mieleeni, millaisella tuntumalla ohjat olisi pidettävä ja kehotti pitämään käsivarret rentoina. Ja kas, ohjat pysyivät kuin pysyivätkin aika hyvällä tuntumalla suunnilleen koko ajan, käsittääkseni myös ilman turhaa vetämistä.

Tädillä on jonkinlainen tuntuma.

Ponikin eteni melkein kuin ajatus. Reipas ajatus, sillä Ruusan teki mieli vähän hölkkäilläkin. Kehuin kovasti ravista, sillä minusta on parempi ylläpitää hyvää eteenpäinpyrkimystä. Etenkin, kun ponilla on aiemmilla kerroilla joskus ollut taipumusta jumitteluun.

Poni käveli melko matkaavoittavasti. Se näyttää tässä kuvassa myös valtavan suurelta!

Tällä kertaa hankaluuksia tuottivat pysähdykset. Niihin piti ympätä varmuuden vuoksi vähän pepun siirtelyä ja pystyynnousua.

"Pysähtely on TYHMÄÄ!"

Meillä olisi kova homma tehtävänä siinä, että Ruusan saisi valjastuksessa seisomaan paikallaan ilman sitomista. On tullut siinä kohtaa oiottua mutkissa aika lailla. Ei ehkä olisi kannattanut, sillä olisihan se kiva, jos ei tarvitsisi aina tapella tämän asian kanssa.

Mutta tällä hetkellä haluaisin päästä vähitellen eteenpäin itse ajohommassa.

Jotta Ruusalle päästäisiin opettamaan aisoissa pysymistä, poni kaipaa Sarin mukaan vielä paljon vakautta. Vaikka ajettavuus on parantunut, Ruusa seilaa edelleen ohjien välissä vähän turhan paljon. Lisäksi sitä vielä kiinnostavat harjoittelualueen ulkopuoliset virikkeet enemmän kuin työntekoon keskittyminen.

Mitä useammin poni pääsee tosihommiin, sitä nopeammin syntyy rutiinia. Sovimmekin, että Sari käy Ruusaa ajamassa nyt tulevana perjantaina ja sitten lauantaina katsomme asiaa jälleen yhdessä. Ehkäpä saamme Sari - Ruusa-lähiopetuksen mahdutettua myös tuleviin viikkoihin.

P.S. Sari-kuvat olen ottanut itse, minusta ja ponista kuvat otti Sari.

Pelastava peruutusmerkki

Jotta hevonen voisi osata pysähtyä pyynnöstä, sen pitää ensin osata peruuttaa pyynnöstä.

Tämänsuuntaisen väitteen kuulin tuossa vielä lumen peittäessä maata. Mikäli nyt en ihan väärin muista niin ajatuksen heitti ilmoille yleisopemme Sari.

Väitteen tarkoituksena oli kaiketi saada täti opettamaan ponille lh-tyylinen peruutus-/pysähdysmerkki eli narun heiluttelu käärmemäiseen tyyliin.

Koska ponin taluttaminen usein muistutti vetokisaa (ei liene tarpeen erityisesti korostaa sitä, kumpi meistä tällaiset vetokisat helpommin voitti), päätin antaa tällaiselle lh-hömpötykselle pikkusormen.

Tältä se merkki suunnilleen näyttää. Ruusaa ei nappaa yhtään, mutta ennemmin tai myöhemmin se peruuttaa. (Juu kuva on otettu jo jokin aika sitten... Äkkiä se syksy tulee, enää ei ole kukkasia.)

Ruusan mielestä peruutus oli ehkä maailman tyhmintä. Kun heiluttelin naruriimuun kiinnitettyä talutinta ponin ollessa karsinassa, poni joko jökötti paikoillaan umpimielisen näköisenä tai kääntyi poispäin. Vahingossakaan se ei ottanut askelia suoraan taaksepäin. Ilmeisesti peruuttaminen ei Ruusan mielestä sopinut prinsessaponin arvolle.

Täti ratkaisi kääntymisongelman, kuten tavallista, oikomalla vähän kulmissa. Koska tallin käytävällä kääntyminen vaatii ponilta vähän vaivannäköä, ehkäpä varsa saisi siellä helpommin idean päästä kiinni.

Ja kas, poni alkoi peruuttaa. Ensin se alkoi miettiä peruutusta, sitten alkoivat kintutkin jo liikahtaa. Puoli askelta, kokonainen askel, useampia askeleita.

Kun ponin energiataso tuossa kortisonikuurin loputtua palasi normaaleihin sfääreihin, peruutusmerkin merkitys alkoi hahmottua entistä syvällisemmässä muodossa tädillekin. Nimittäin siinä talutuksessa.

Nyt on alkanut näyttää siltä, että voimme jättää vetokilpailut niille, joista on mukavaa mitellä voimiaan. Talutuksessa on kivempaa, kun voi antaa ponin kulkea löysällä narulla.

Jos (ja kun) teini innostuu kipittämään taluttajan ohi, narun heiluttelu saa sen sievästi takaisin paikoilleen. Jos ponilla on oikein kunnolla virtaa, muutaman askeleen peruutus muistuttaa varsaa sen oikeaoppisesta sijainnista taluttajaan nähden. Ja peruutus ei enää aiheuta niskojen nakkelua, vaan se tulee kuin napista painaen. (Siis kuin painaisi sellaista nappia, jossa on pieni viive.)

Ensin peruutus alkoi toimia naruriimulla ja nyt jo ihan tavallisellakin riimulla.

Tavallisen riimun kanssa apua tehostaa se, että sellaisessa naru kiinnitetään metallilukolla metallirinkulaan. Jos poni muuten voisikin jättää tädin heiluttelut omaan arvoonsa, lukon kilistys herättää sen taas tähän maailmaan, jossa pienet omapäiset teiniponit joutuvat tottelemaan toistaitoisia tädinalkuja.

Aina on jotain

En uskalla kohta mennä enää tallille viikonloppuisin. Tuntuu, että joka kerta löydän laitumelta jollain tapaa vaurioituneen ponin.

Viikko sitten Ruusalle oli ilmaantunut mahanalus täyteen isoja patteja. Muuta selitystä emme keksineet kuin ampiaiset, jotka tosin olivat häiriintyneet vain Ruusasta. Tallinpitäjä yritti saada pesästä havaintoa tuhomielessä, mutta toistaiseksi kukaan muu kuin Ruusa ei ole nähnyt pimppareista piikkiäkään. Uteliaat maitovarsatkaan eivät ole joutuneet hyökkäyksen kohteeksi.

Maha pateilla. Ja tuo maha... Se vaan kasvaa ja kasvaa ja kasvaa! Apua!

Eilen Ruusa sitten löytyi laitumelta nahaton viiru takapolvessaan. Ilmeisesti viirun on polveen raapaissut laumatoverin kavio. Ponin takaosassa olisi ollut kyllä vähän iskunkestävämpiäkin paikkoja kuin se polvi, esim. pullea kankku. Mutta ei, kavio on pitänyt mallata aika sopivasti Ruusan polvilumpion päälle.

Polvi auki. Muuten iho ei ole kärsinyt kuin pienen nirhauman verran, mutta yhteen kohtaan on tullut nahkapussukka.

Haava oli sen verran kipeä, että Ruusa uhkasi voimatoimilla, kun kopeloin polvea tunnustellakseni vahingon laajuutta. Onneksi turvotusta ei löytynyt eikä poni ole ep.

Toistaiseksi näiden laumaäksidenttien kanssa on ollut hyvä tuuri, ei ole mennyt rikki nahkaa kummoisempaa. Thänk gaad Ruusa on kengättömässä laumassa ja isossa tilassa, jossa mahtuu väistämään.

Turpiin saamisen taustalla on mitä ilmeisimmin Ruusan taipumus ryhtyä fanittamaan lauman (henkisesti) vahvinta tammaa. Nytkään vanhat kamut eivät ole enää mitään, kun laumaan on hiljattain saapunut uusi, erittäin vahva johtajatamma.

Ruusa on siihen aivan rakastunut. Teini haluaisi olla koko ajan johtajan iholla. Tallata samaa maata, syödä samaa ruohonkortta.

On ihan ymmärrettävää, että oman tilansa kunnioittamista edellyttävä johtajatamma ei ole kovin ilahtunut tämäntyyppisestä ihailusta. Se kyllä varoittaa, mutta Ruusa ei usko. Sitten sattuu Ruusaa polveen.

Tilanteen lienee kärjistänyt Ruusan vahva kiima, joka saa sen tavallistakin rakkaudenhimoisemmaksi. Kiva yrittää taluttaa ponia paikasta A paikkaan B, kun se oriin huudon kuullessaan samantien kykkää pissille kuin transsissa.

Kiima kyllä helpotti polvihaavan hoitamista. Ruusa ei huomannut ollenkaan pelätä hurjasti suhisevaa haavaspraypulloa, kun se seisoi käytävällä silmät sydäminä, karsinassa hörisevän oriin huomiosta huumaantuneena.

Onko ratsastus sittenkin helppoa?

Kun kädet oli saatu ratsastaessa jotenkin ruotuun, tuli jalkojen vuoro saada piiskaa. Eivät nekään ole totelleet käskyä pysyä rentoina.

Ei, vaan tiistaisessa ratsastussessiossa yhytin mokomat useita kertoja takertumasta ponin kylkiin kuin takiaiset. Kun poni tuntuu tahmealta, jalat rupeavat pumppaamaan ratsurukan kylkiä kuin taikinaa vaivaisivat. Ja poni kyllä vaivautuu.

Pitkien välikäyntien jälkeen (lyhyitä välikäyntejä pidän mahdollisimman tiheästi, että poni saisi palkinnon hyvästä yrityksestä) ohjia kerätessäni komensin jalkoja tavallista tuimemmin. Nyt ei jumankauta turhaan puristella siellä, vaan annetaan ponille mahdollisuus edetä ihan omin neuvoin.

Ihan sama, miten jalat siellä alhaalla heiluvat tai miten paljon ravi persusta pompottaa (ja kyllä se vähän pompottikin). Kunhan alaruho velttoilee.

Ja halleluja sentään millaista ravia poni yhtäkkiä ryhtyi pötkimään! Ihan kuin olisin löytänyt ponista uuden vaihteen.

Kun reisiotteen sijaan joutui pitämään itsensä satulassa varsinaisilla tasapainolihaksilla, katsekin hakeutui itsestään eteenpäin eikä ponin niskaan.

Hetken aikaa tuntui siltä kuin ratsastus olisi helppoa. Ympyrällekin poni kääntyi kuin ajatuksen voimalla.

Loppukeventelyitä olisin voinut jatkaa loppuillan, poni tuntui niin huikealta.

On tuo vaan ihme papparainen. Melkoinen opettaja, jos vain ratsastaja suostuu kuuntelemaan.

Sateenkaaria päästiin alkuviikosta ihastelemaan oikein urakalla. Ja syksy on tullut.

Tunnen itseni aika hölmöksi, kun olen puskenut ponia pohkeella eteenpäin ja poni on vain hannannut vastaan. Kaiken aikaa olen sittenkin hidastanut liikettä itse. Olen puristanut jalalla, vaikka jo kauan aikaa sitten luulin sen lopettaneeni.

P.S. Jalan rentouttamisessa tuntui auttavan CR-kurssilla oppimani nivelten rentoutusharjoitukset: ennen selkään nousemista jokaista niveltä ravistellaan niin, että liike tulee ylemmistä nivelistä ja ravisteltava nivel on rentona.