Mitääntekemättömyyden vaikeus, osa n

Kun poni toimii kohtalaisesti yhdessä sun toisessa asiassa, täti voi toisinaan olla jopa vähän ylpeä tekosistaan.

Kiva näky: poni jää aidalle ihmettelemään, miksei mami otakaan häntä mukaan.

Tekeminen ei siis tällä hetkellä ole kovin suuri ongelma, täti kyllä keksii kaikenlaista. Sen sijaan vaikeaa - siis ihan totta oikeasti vaikeaa - on se, että välillä pitäisi olla tekemättä mitään. Tai oikeastaan suurin osa ajasta kannattaisi tehdä ei-mitään. Liikaa tekemällä saa melko varmasti aikaan lähinnä emäntänsä naamaan kyllästyneen ponin.

Vanha sanonta kuuluu, että nuoren kanssa voi tehdä yhtä monena päivänä viikossa kuin hevosella on ikävuosia. Eli Ruusan kanssa kahtena päivänä viikossa.

Normaalisti tämä ei tuota tuskaa, ottaen huomioon että maantiede rajoittaa käyntejäni tallilla. Sikäli ei ollut ehkä ihan tyhmää tuupata poni vieroituksesta viikonloppukodin läheisyyteen eikä arkikodin tienoolle. Mutta näin loma-aikaan. Kun poni on fiksu ja oppii hurjan nopeasti, miten sitä osaisi olla kokeilematta, josko se oppisi vielä lisää?

Kun poni alkaa kääntää persittä laitumella sen sijaan, että juoksisi luokse, tyhmempikin tajuaa, että voisi olla aika vähän rajoittaa vaatimuksia. Yli-innokkaalle ponitädille tämä kumminkin tuottaa vakavia vaikeuksia.

Tänään yritin olla tekemättä oikein mitään (ja ponikin tuli laitumella korvat hörössä luokse). No, mitä nyt vähän tuli kuolaintreeniä tehtyä ja harjattua ponia pallilla seisten. Sen sellaista.

Pari päivää sitten tehtiin ohjasajoharjoitus, joka rajoittui tallin ja laitumen väliselle matkalle. Ei ollut eteenpäinpyrkimyksestä puutetta, voin kertoa. Ja suhteellisen suoraankin poni käveli/ravasi. Lasketaanko tämä mitääntekemättömyydeksi? Ei varmaan. Onneksi kohta tulee lomamatka niin poni saa olla viikon verran ihan rauhassa.

Teiniponi varaäitinä

Kun näyttelyn jälkeen palautin Ruusan laitumelle, kävi vähän sääliksi sen laumatoveria H:ta. Nimittäin kun Ruusa-täti saapui paikalle, H ei ollut enää varsansa silmissä mitään. H yritti huudella poikaansa ja jopa lähti laukkaamaan toiseen suuntaan, mutta varsa pysyi Ruusan kintereillä.

Tallinpitäjäkin totesi, että usein Ruusa ja varsa ovat niin tiiviisti kimpassa, että nopeasti katsoen voisi kuvitella Ruusan olevan emä.

Ruusa ja lauma.

Ruusa vaikuttaa onnelliselta. Tätähän se tuntuu aina halunneenkin. Omaa varsaa. No, tämä nyt ei tarkalleen ottaen ole ihan oma, mutta H lainailee poikaansa melko avokätisesti laumatoverinsa hellittäväksi. Taitaa enimmäkseen olla ihan tyytyväinen, että pikkuori on välillä jonkun toisen kimpussa. Tosin tämä pikkuori on harvinaisen kiltti, vähemmän se laumatovereitaan kiusaa kuin Ruusa samassa iässä.

Ruusa-täti hoitaa. Kuvan värit menivät vähän oudoiksi, pahoittelut.

Ruusa tarjoaa varsalle rapsutusta ja leikkiseuraa. Vain maitobaari puuttuu. Teiniponi suhtautuu varsan nuuskutteluihin sen verran ystävällismielisesti, että varmaan antaisi sen imeäkin, jos sillä olisi millä imettää.

P.S. Välillä on kiva käydä tallilla ihan vain näin tarkkailemassa poneja ja rapsuttelemassa. Eipähän pääse ponillekaan tulemaan sellaista tunnetta, että mamin tulo tallille tarkoittaa aina töitä.

Paluu todellisuuteen

Ruusa on ollut viime aikoina niin uskomattoman toimiva ja jopa nöyrä, että olen jo ehtinyt epäillä jonkun vaihtaneen ponini toiseen (joka silti maagisesti tunnistaa minut omakseen). Ei sitä ole vaihdettu, sillä on vain ollut joku erikoinen vaihe päällä.

Vielä yksi kuva näyttelystä. Tauolla käytiin "maastossa".
Kiva mahdollisuus, joka tämänhetkiseltä kotitallilta valitettavasti puuttuu.

Ilmeisesti koko päivän viettäminen näyttelyssä sai Ruusan kiltteyskiintiön niin ääriään myöten täyteen, että poni ei tänään, parin päivän lepäilynkään jälkeen, voinut antaa periksi missään ilman taistelua.

Eipähän pääse itse liikaa leijumaan pilvenreunoilla, kun poni palauttaa tiukasti todellisuuteen.

On myönnettävä, että joskus tädin pelisilmä voisi olla parempi. Niin kuin silloin, kun on päättänyt tehdä ajoharjoituksia, mutta tallinmäellä tuulee niin ettei lakki meinaa pysyä päässä. Ja silloin, kun poni siinä tuulessa ei tavalliseen tapaansa juokse höristen portille tädin kutsuessa, vaan hädin tuskin uhraa silmäystäkään emäntänsä saapumiselle.

Ainoan vapaan tarhan (sen pienen ja ruohottuneen) toisessa päädyssä näkyi Ruusan mielestä jotain niin pelottavaa, ettei se voinut missään tapauksessa suostua ohjasajautumaan sinne. Sen sijaan poni kiemurteli, pyöräytteli piruetteja ja ihan vaan seistä tönötti kuin patsas.

Ensimmäisenä keinovalikoimassa oli käskeä kovempaa, niinhän sitä on aina käsketty tekemään jos poni temppuilee. Vai? Kerran jopa talutin ponin pelottavaan nurkkaan - sieltä poispäin poni käveli reippaasti, vaan takaisin ei millään.

Kokeilin ohjilla näpäyttelyä ja jopa ponin työntämistä takapuolesta (otti se tönäämällä pari askelta, kun on niin pieni että tädin voimin saa sen pois tasapainosta). Mutta sinne pelottavaan reunaan poni ei mennyt.

Kun voimalla ei päästy eteenpäin, yritin vielä kerran nätisti. Talutin ponin hankalaan päätyyn ja syöttelin sille siellä vähän leivänpaloja.

Ja katso, poni suostui lahjonnan jälkeen kävelemään vaikeaan reunaan myös täti persiinsä takana. Koska aikaa oli rajallisesti, tyydyin yhteen kertaan ja lopetin siihen. Mutta onkohan noin, että varsa tosiaan opettaa tädille asioita. Kuten että hyvällä pääsee pitemmälle kuin pahalla?

Ponin sambat eivät kylläkään jääneet ajoharjoitusareenalle. Lyhyt kävelymatka takaisin talliin jouduttiin pari kertaa ottamaan uusiksi, kun ponin ei mitenkään tuntunut olevan mahdollista vain kävellä. Ei, sen piti ohitella taluttajaa, pyöriä, polkea jalkaa ja kuopia. Varmuuden vuoksi vähän hypätä pystyyn.

Vielä laitumelle laskussakin meni 10 - 15 minuuttia, koska (naru)riimun riisumisesta muodostui lähes ylitsepääsemätön erimielisyys. Ruusa ilmeisesti arveli pääsevänsä kamujen luo nopeammin, jos viuhtoo päällään kun emäntä alkaa suhrata solmua auki. Sitä kiukuttelun määrää, kun täti ei totellutkaan. 

Lopulta Ruusan naamalle tuli sellainen ilme, että täti saattoi aavistaa herneen kohdanneen toisensa ponin sievässä pikku päässä. Yhtäkkiä se taas muisti, miten riimu riisutaan.

Kaipa tämä kuuluu asiaan näin varsan kanssa touhutessa. Olisihan se nyt tylsää, jos joka kerta onnistuisi.

Ihana show-ponini

Joskus voi hetkeksi unohtaa, että poni on viallinen ja nauttia päivästä. Eilen oli sellainen päivä. Että ihan on hyvät fiilikset tänä viikonloppuna.

Rimpula täyttää kivasti tädin palkintokaappia.

Kotona rimpula näyttää yleensä lähinnä, no, keskenkasvuiselta rimpulalta. Kun mennään näyttelyyn, sitä saa alkaa katsoa yhtäkkiä ihan eri silmin. Miten se nyt noin hienolta näyttää? Oho, sillehän on tullut ylälinja! Ventovieraatkin ihastelevat.

Näyttelyitä tarvitaan, jotta kriittiset ponitädit voivat hetken aikaa nähdä mussukkansa puleerattuina ja esiintymässä. Minun hieno ponini.

Viikko sitten yritin kotioloissa saada Ruusaa ravaamaan jotenkin ratsumaiseen tapaan. Ruusa lähinnä haistatti p:t ja könkötti eteenpäin alakaula pullollaan. Ei täti osaa ponille näyttelyravia opettaa, juoskoot miten juoksee.

Kehässä annoin ponille sitten vaan ohjaa ja maiskutin. Ja kah, ravi oli jotain ihan muuta kuin kotona.

En voi uskoa, että tässä kuvassa juoksemme me, minä ja rimpulani. Ponin tukka on hassusti, koska se oli yön aikana mennyt ruttuun hupun sisällä - ja huppuhan on juuri siksi, että tukka menisi hyvin.

Ihan kuin poni olisi sanonut, että jep, minua te olette tulleet katsomaan. Jotenkin tuntui siltä, että vaikka näyttelyjuokseminen kotioloissa on Ruusasta ehkä maailman tyhmintä niin kehässä juokseminen oli siitä hauskaa.  

Show-poni, todellakin. Asiaa varmastikin auttoi se, että jätin nyt ärsyttävän leukaketjun riimusta pois. 

En tiedä, oliko pienestä näyttelytreenistä hyötyä juoksemisen kannalta, mutta seisomisen kannalta varmasti oli. Pari kertaa on sitä harjoiteltu namien kera. Kun Ruusa seisoo kivasti, se saa namin. Samalla nami kertoo ponille, missä sen nassun pitäisi suunnilleen sijaita. Ja kun poni on saanut leipänsä, lähdetään liikkeelle, koska Ruusasta seisominen on niin paljon tyhmempää kuin liikkuminen.

Niin tai näin, welsh show'ssa oli tuomari aika hövelillä päällä. Hyvä että ykkösruusukkeita oli paljon, koska niitä kului viikonlopun aikana. Ja niin sai Ruusakin elämänsä ensimmäisen ykköspalkinnon näyttelystä, minun pikku rimpulani!

Ja koska rimpula oli luokassaan yksin, se sai automaattisesti myös luokkavoittajan ruusukkeen. Champion nuori -kehässä oli vain kaksi B-welshiä, joten Ruusa oli samantien vielä reserve nuorikin.

Vaikka ruusukkeet tulivat helposti, poni minusta ansaitsi jokaisen. Niin hienosti se esiintyi.

"Mä vaan näytän söpöltä ja mami nyhtää mulle ruohoa."

Hippoksenkin kehästä tuli kehu, että hyvin kehittynyt. Ja vielä talvella poni oli minusta pikemminkin ikätovereitaan jäljessä!

Hippos löysi suurennuslasillaan suunnilleen kaikki viat, jotka minäkin valitettavasti olen Ruusasta bongannut. Pari ihan minulle uuttakin vikaa löytyi, mutta toisaalta eivät motkottaneet ihan kaikesta siitä, mihin itse olen kiinnittänyt huomiota.

Kakkospalkintohan sieltä napsahti, kuten odotinkin. Ei hassummin ottaen huomioon, että Ruusan emä G sai 3-vuotiaana ainoaksi jääneestä näyttelystään hädintuskin kolmosen. Ruusan pisteet sentään olivat aivan hyvää keskitasoa, jalkakutosia lukuunottamatta.

Hippoksen arvosteluissa ihmetytti erityisesti maininta lyhyestä niskasta. Tässä kuvassa ehkä hiukan taustaa kommentille. En tajua, miten poni seisoi noin kaula kasassa, vaikka yritin saada sitä venyttämään kaulaansa!

Mielenkiintoista oli kumminkin se, että brittituomarin mielestä Ruusalla oli "nice movement" ja Hippoksen tuomarin mielestä liikkeestä puuttuu irtonaisuus. Omakin silmäni on kyllä tarttunut Ruusan liikkumattomaan lapaan, mutta kuvista päätellen lapakin seurasi eilen etujalkaa. Ota näistä nyt selvää.

Tässä harmillisen epätarkassa kuvassa näkyy minusta Ruusalle epätavallisen hyvä etujalan venytys ravissa.

Minä olin, kuten jo sanottua, haljeta ylpeydestä. Isoin pettymys oli kylläkin mittauksen tulos, vaivaiset 129,5 cm. Toivottavasti poni kasvaa vielä ainakin 5 cm korkeutta ja paljon leveyttä.

Ihmeitä tekevä uusi ratsastustyyli?

Tänään koitti taas ratsastelijan kuukausihuolto hierojan laverilla, niin kutsuttu kokovartalorasvaus.

Jalkaosastolla hierojalta pääsi spontaani huudahdus, sillä jalkani eivät ehkä koskaan olleet niin pehmeät. "Siis nämähän liikkuvat", ällisteli hieroja.

Mitä ihmettä on tapahtunut?

Äkkiseltään keksin ainakin yhden muutoksen elämässäni. Nimittäin centered riding -kurssi ja sen vaikutukset ratsastukseeni, keskittyminen omaan rentouteen ja keveyteen.

Jos ihminen kykenee CR-opein saamaan 20 vuotta jumittaneet takareidet toimimaan niin ei tämä voi olla vaikuttamatta ratsuunkin.

Toinen uusi juttu on toki ollut myös magnesiumin ja kalsiumin lisääminen ruokavalioon. Tälläkin lienee ollut iso merkitys.

On sitä kuulkaa varhaiskeski-ikäisenkin vielä mahdollista saada lihaksistonsa kuntoon.