Painajainen trailerissa

Ei mennyt ihan putkeen ensimmäinen yritys kuljettaa Albertia trailerissa yksin. Tarkoitus oli mennä  torstaina Hyvinkäälle näyttämään Albertin kavioita Granströmin Jaskalle, koska balanssi on mielestäni pielessä.

Viimeiseen asti arvoin, lähteäkö vai eikö. Albert oli ahkeralla harjoittelulla päässyt pisteestä "traileri on helvetinportti" pisteeseen "trailerissa on ihan kiva hengailla syömässä herkkuja", mutta emme ehtineet harjoituksissa varsinaiseen liikkellelähtöön asti. Toisaalta seuraava aika Jaskalle olisi mennyt yli kuukauden päähän ja jos jalka-asennoissa olisi korjattavaa, viimeiset hetket tehdä se olisi nyt.

Yksin varsa piti kuljettaa ensinnäkin siksi, että omaan traileriini ei mahdu enempää poneja, että siksi, ettei tallilla oikein ole hyväksi esimerkiksi soveltuvaa kuljetuskaveria.

Kuvia kuljetusjutuista ei ole, joten laitetaan tällainen kuva ponien vieroitusta edeltäneestä yhteisulkoilusta. 

Koska Albertilla on taipumus säikähtäessään reagoida voimakkaasti ylös ja eteen, pelkäsin sen hyppäävän etupuomin yli. Kävin varmuuden vuoksi ostamassa kaulapannan, josko sillä saisi hyppyaikeet torpattua. Lisäksi pestasin apuriksi luottokuskini eli Ruusan syntymätallinpitäjän, jota parempaa hevoskuljettajaa en tunne.

Onneksi pyysin apua. Luottokuskin tyyneys ja kirkas ajatus oli tarpeen, kun Albertin rimpuilu niskat taitoksissa puoliksi puomin etupuolella sai minut paniikkiin. Oman ihmisen hysteerisyys tuskin oli omiaan lieventämään varsapolon hätäännystä.

Paniikki tuli siitä, että varsa oli pahassa paikassa eikä todellakaan ollut aikeissa rauhoittua autettavaksi. Jos olisin mennyt apuun, olisin itse tullut potkituksi ja rusennetuksi.  Katsellessani avuttomana varsani rimpuilua olin varma, että Albert kuolee traileriin.

Ihme kyllä varsa pääsi kokonaan puomin toiselle puolelle ja jollain taikuudella jopa mahtui sinne (tila on vain noin metrin pituinen). Koska Albert on vielä pieni ja kapea, saimme sen ulos etuovesta, joka on mitoitettu vain ihmisen kuljettavaksi.

Tässä vaiheessa olimme noin sadan metrin päässä lähtöpisteestä.

Ei kovin edustava kuvakulma.

Lastaus oli onnistunut erinomaisesti. Siihen oli varattu tunti, Albert oli kopissa muutamassa minuutissa. Se mutusteli herkkujaan suhteellisen rauhallisena, mutta kun oli aika lähteä liikkeelle ja herkkujen syöttäminen loppui, mielentila muuttui eikä se välittänyt heinästä. Ja aika nopeasti alkoikin sitten rytistä kunnolla.

Eniten pelkäsin Albertin selkärangan puolesta. Kun varsa lähti kävelemään, pahimmalta näyttivät kuitenkin takapolvet. Varsinkin oikeaa jalkaa se laahasi. Polvet alkoivat nopeasti myös turvota. Takajalat ja nivuset olivat haavoilla, mutta mitään tikkausta vaativaa ei näkynyt.

Luottoeläinlääkäriä paikalle odotellessa mietin, että näinkö typerästi Albertin menetän. Itketti. Miksi piti lähteä, vaikka epäilytti.

Eläinlääkäri väitti, että Albert jää henkiin. Uskon sitten jos näen. Tohtori toki lienee nähnyt enemmän etupuomin yli kuperkeikanneita varsoja kuin minä, jolle kokemus oli ensimmäinen. Toisaalta toipumisennusteissa on mielestäni otettava huomioon, että emme ole syntyneet onnellisten tähtien alla.

Jos polvi olisi murtunut, poni ei eläinlääkärin mukaan käyttäisi jalkaansa senkään vertaa kuin muutama tunti onnettomuuden jälkeen teki. Ligamenttivaurio voi kuitenkin olla todellisuutta, tai parhaassa tapauksessa kyse on vain pehmytkudosturvotuksesta. Se selviää ultralla, mutta ultrata ei voi ennen kuin turvotus laskee.

Rankavaurioon eläinlääkäri ei uskonut, koska varsalla ei ollut neurologiselta vaikuttavia oireita.

Illan pimeydessä otettu kännykkäräpsy oli jopa odotettua huonolaatuisempi, mutta kai tästä käsitystä saa.

Eläinlääkäri oli sitä mieltä, että koppihoito ei olisi tarpeen. Ensalkuun Albert kuitenkin oli vuorokauden verran karsinassa ja sen jälkeen yöt. Että ainakin lepäisi. Tämä on tarkoittanut karsinamajoitusta myös emäponille, joka on joutunut viereiseen koppiin lapsensa seuraneidiksi.

Kävely on parempaa, mutta ei minusta vieläkään ihan priimaa. Vaikka polvet tuskin ovat murtuneet, ne kuitenkin altistetaan huomenna röntgensäteille kotitallilla. Kannettava röntgen sattui olemaan sopivaan aikaan tulossa meille muissa asioissa.

Olen kylmännyt kipeää polvea sen minkä olen ehtinyt. Albert sai myös kuurin Metacamia, jonka on ottanut ilman kitinöitä - tänään jopa vapaana tarhassa, kun olin unohtanut antaa ennen ulos viemistä.

Peukut pystyyn, että Albert selviytyy onnettomuudestaan ilman pysyviä vammoja eikä enää toista kertaa joudu trailerionnettomuuteen. Jotain uudelleenjärjestelyitä täytyy trailerissa tehdä, että se olisi turvallisempi pomppuponille.

Ensimmäinen uusi traileriharjoitus tehtiin heti onnettomuuspaikalla, vähän sellaisella takaisin satulaan, jos ei ambulanssilla sairaalaan -ajatuksella. Niin urheasti pieni ponipoikanen asteli lastaussillalle ja taisi käväistä kopissa sisälläkin. On se kuitenkin reipas poika.

Ei enää mikään pikkusintti ja vieroituskuulumiset

Lapset ne kasvaa! Ainakin eräs pieni mustaturkki, joka itse asiassa ei ole enää hirveän pieni. 

Siinä, missä vielä muutama kuukausi sitten ihmettelin Albertin kitukasvuisuutta, nyt mietin, ruokinko sitä liikaa kun tyyppi venyy silmissä. Laskelmieni mukaan lisäsenttejä on viimeksi kuluneen kolmen kuukauden aikana kertynyt lähemmäs 15 (edit. tai ehkä kymmenkunta, joka tapauksessa aika paljon). 

Näyttelyseisonta jättää toivomisen varaa, mutta söpöysaste on korkea. Karva ei ole ihan noin karmea kuin se hikiviilalla hinkkaamisen jälkeen auringossa näyttää. Tässä muuten linkki postaukseen, jonka avauskuva on aika samanlainen.

Albertin pylly ulottuu jo korkeammalle kuin Ruusan ja säkäkorkeus alkaa olla samaa luokkaa. Samat riimutkin menevät molemmille samoilla säädöillä.

Sanotaan, että varsa on 1-vuotiaana 90 prosenttia tulevasta korkeudestaan. Nykyisen säkäkorkeuden mukaan laskettuna Albertin aikuiskorkeus olisi noin 150 cm. Eli aika passeli ratsu tällaiselle hukkapätkälle, vaikka toiveissa olisikin ponikokoon mahtuva mittaustulos. Mutta ei se nyt niin tarkkaa ole, kunhan ei tulisi mitään yli 160-senttistä vonkaletta. Tuskinpa tulee.

Vielä yhdessä 25.3.

Albert on nyt iso poika myös siinä mielessä, että äidinmaito on lopullisesti poistunut sen ruokavaliosta.

Täysvieroitusta on takana viikon verran. Kun ponit olivat tottuneet olemaan yöt erikseen, tarhojen välisen portin pysyminen kiinni myös päivisin ei ollut enää mikään juttu.

On mahdollista, että osa-aikainenkin ero oli kaikkein rankinta ponitädille. Tai ehkä sittenkin isän roolin omaksuneelle setähevoselle, jolla on taipumusta ylitunnollisuuteen. Kun täysvieroitusta oli takana muutama päivä, setähevoinen oli jo sen verran lähellä burn outia, että päädyttiin välillä laittamaan pojat laumaan ja Ruusa siksi aikaa yksin.

Sekoitellaan nyt pakkaa ja etsitään parasta laumabalanssia.

Emäponi 25.3.

Ruusaa järjestely ei tunnu haittaavan, eihän sen nyt tarvitse väistää ketään ja lisäksi se sai käytännössä vapaan heinän. Vapaa heinä johtuu siitä, että Ruusa saa kilpasyöjien puuttuessa aterioida ihan omaan tahtiin. Se säännöstelee annoksensa niin, että tarhassa on heinää koko ajan.

Eilen Ruusaa kyllä alkoi häiritä se, että kaikki potentiaaliset poikaystävät oli erotettu aidalla. Albertin vieroituksen jälkeen emäponille iski nimittäin kunnon horopebakiima. Jokainen viriilin tammahevosen omistaja ymmärtää, mistä puhun. Nyt jopa inhokkiruuna joutuu jatkuvien viettely-yritysten kohteeksi.

Albertilla sen sijaan ei ole ollut mitään hätää. Huutoa kuuluu lähinnä sellaisissa tilanteissa, joissa ihminen vie äidin varsan näköpiiristä, tai vaikka jonkun muunkin hevosen.

Ja vielä 25.3. otettu kuva.

Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, luotettavan tutkimustiedon puutteessa vieroitusajankohta ja -tapa valikoituivat vahvalla mutu-tietämyksellä.

Nyt voinee jo sanoa, että mutu oli ihan hyvä ohjenuora.

Olen kovin tyytyväinen siitä, että en vieroittanut vielä puolivuotiasta pikkupoikaa, silloin vieroitus olisi varmasti ollut kivuliaampi. Muutama lisäkuukausi emän helmoissa nimittäin toi Albertille huimasti lisää itsenäisyyttä ja itsevarmuutta. Lisäksi pihattovarsa epäilemättä hyötyi siitä, että sillä oli kylmillä säillä mahdollisuus lämpimään maitoon.

Myös vieroitustavan valinta meni nappiin. Vaikka äiti jäi aidan toiselle puolelle, Albertilla säilyi ihokontakti tuttuun ja turvalliseen aikuiseen. Aidan yli äiti ja poika voivat edelleen hoitaa suhdettaan ja eivätköhän ne pääse vielä silloin tällöin riekkumaankin yhdessä, kunhan Ruusa lakkaa tuottamasta maitoa.

Lopuksi vielä kuva Ruusasta samassa iässä:

Blurrasin handlerin naaman, kun en ole kysynyt, saanko laittaa naamalla. Hän on sikälikin hyvä mittatikku, että olemme samanmittaisia. 

Ero! (Vielä osa-aikainen)

Ennen pitkää oripojan elämässä koittaa hetki, jona emon hellä hoiva päättyy. Albertin oli tarkoitus saada porttikielto tissibaariin jo vähän aikaisemmin, mutta en raatsinut kovilla pakkasilla vieroittaa.

Nyt kuitenkin on iso tarha jaettu aidalla kahteen osaan, jotta äidin ja pojan asumusero voidaan toteuttaa. 

Tutkimustieto eri vieroitustapojen varsaystävällisyydestä on kauniisti sanottuna vähintäänkin puutteellista. Joten olen ihan mutulla arponut, että portaittain eteneminen voisi olla paras tapa. Albert saa siis totutella eroajatukseen ensin vain öisin ja sitten vähän ajan päästä väliporttia ei enää avata päiväksikään. Alustavasti olen ajatellut, että totutteluun varattaisiin aikaa viikko tai kaksi.

Aivan tuoretta kuvamateriaalia pikkuprinssistä eiliseltä.

Seurana Albertilla on koko ajan paras ystävänsä setähevonen (lopussa pari videota poikien jutuista).

Yhden asumuseroyön perusteella väittäisin, että tämä on isoin juttu nimenomaan setähevoselle. 

Se on omaksunut lauman turvallisuusvastaavan roolin ja erityisvastuualueekseen Ruusan ja Albertin. Väliaita muodostanee haittaa työssä menestymiselle. Albert kuitenkin vaikuttaisi tuntevansa olonsa ihan turvalliseksi eikä ollut millänsäkään tämmöisestä aitahommasta. Saa nähdä, miten tilanne kehittyy.

Ehkä meni vähän ylikäsittelyn puolelle tämän kuvan kanssa, oli niin haastavat valotusolosuhteet. Mielestäni varsa on ihan hyvässä karvassa, vaikka vähän höttöisessä.

Vieroitusta olen uskaltanut lykätä näinkin pitkälle, koska intoa isojen poikien leikkeihin ei ole ihmissilmin havaittu. Pikkupoikien leikkejä sen sijaan on viime aikoina ilmennyt siinä määrin runsaasti, että Ruusa lienee osa-aikaerosta lähinnä helpottunut. 

Albertista on nimittäin kuoriutunut melkoinen maanvaiva. Leikinhimossaan se saattaa juoksuttaa emänsä jopa hikeen asti. Onhan Ruusassakin leikkimieltä, mutta aika usein äiti vaan on vähän väsynyt. Ja liian kiltti asettaakseen nujuamiselle rajoja.

On siis käynyt ilmeiseksi, että Albert on tullut ikään, jossa aikuiset eivät vaan riitä. Tarvitaan niin sanottua vertaisseuraa. 

"Mistä mulle kaveri? Oon tosi kiva. T: Albert" (Olen kyllä harjannut ponin, mutta se on nyt ymmärtänyt hangessa piehtaroinnin riemun.)

Tämän ahaa-elämyksen saatuani sainkin seuraavaksi panikoitua siitä, että on jo melkein huhtikuu enkä ole vielä juuri pannut tikkua ristiin orilaidunasioiden kanssa! Apuva!

Ei ole välttämättä helppoa löytää paikkaa, koska en vie omaani koko kesäksi mihinkään keskelle aavaa peltoa sää- ja hyönteisolojen armoille. Pitää olla vähintään varjoa ja mielellään myös vähän sateensuojaa edes metsikön muodossa.

Yhden laidunkatselmuksen olen jo sopinut, mutta lisää saa mielellään vinkata. Koska en kestä olla Albertista erossa koko kesää niin paikka saisi sijaita Uudellamaalla.

Jos laidunpaikka ei natsaa niin olen saanut vähintäänkin puolivihreää valoa sille, että vertaisystävä voisi muuttaa Albertin luo. Vinkvink. 

Lopuksi vielä lupaamani videot Albertin ja setähevosen yhteispuuhailuista. (Setähevoinen on curly.)

Linkki videoon (Pahoittelen kännykkälaatua)


Linkki videoon (taas kännykkälaatua)

Yleisin syy ontumaan on ontuma - Elizabeth Uhl Horse & rider in motion -tapahtumassa

Jos olympiaurheilijoita tarkasteltaisiin kuvantamismenetelmillä, heistä useimmilla - ellei kaikilla - olisi pahempia vaurioita kuin hevosilla, joita rutiininomaisesti lopetetaan. Miettikää sitä.

Tällaiseen sanomaan lopetti luentonsa amerikkalaispatologi, tohtori Elizabeth Uhl helmikuun alussa pidetyssä Horse & rider in Motion -tapahtumassa. Hän luennoi hevosten tuki- ja liikuntaelinten sairauksista pääotsikkona "kumpi tulee ensin, ontuma vai kudosvauriot".

Ontuman tärkein syy on ontuma (major cause for lameness is lameness). Tähän professori James R. Rooneyn lauseeseen oikeastaan kiteytyy Uhlin luennon sanoma.

Tavallisestihan esimerkiksi nivelrikosta ajatellaan, että kipu aiheutuu niveleen tulleesta vauriosta.

Tämän käsityksen Uhl haluaa heittää romukoppaan tai ainakin haastaa: "Miksi kudosvaurioiden vakavuus ei aina korreloi kivun tai ontuman kanssa? Jos nivelrikon aiheuttaa kuluminen (wear and tear), miksi liikunta auttaa riippumatta nivelrikon vakavuudesta?"

Kuva ei suoraan liity Uhlin luentoon, mutta se on kyllä tämänvuotisesta Horse & rider in motion -tapahtumasta.

Uhl tarjoaa toisenlaista näkökulmaa: Mitä jos nivelrikkoa ei aiheutakaan nivelpintojen kuluminen, vaan sekä (ensin) ontuman että (sitten) kuluman aiheuttaa sama syy: vääränlainen liikkumistapa?

"Jos mekaniikkaa ei korjata, tilanne pahenee", sanoi Uhl.

Ontuman syy on ontuma.

Normaalissa tilassaan nivelpinnat eivät hankaa toisiaan vasten, vaan lihakset ja lihaskudokset pitävät ne erillään toisistaan. Lisäksi lihakset ja faskiat vakauttavat niveltä ja suojaavat sitä liikkeen aiheuttamilta voimilta. Ja ne voimat ovat jopa ihmisen mittakaavassa huimia, hevosesta nyt puhumattakaan.

Uhl puhui paljon sädeluuontumasta - vaivasta, jota tiede ei hänen mukaansa vielä 1700-luvulla tuntenut. Tämä ei kuulemma kuitenkaan johtunut silloisten tiedemiesten kädettömyydestä, koskapa hekin analysoivat avaamiensa teurashevosten niveliä hyvin tarkkanäköisesti.

Sädeluuontuma ilmestyi tiedekirjallisuuteen 1800-luvulla - samaan aikaan kun katujen kiveäminen alkoi yleistyä.

Jo vuonna 1846 tutkijat päättelivät, että syyn sädeluuontuman ilmaantumiseen täytyy olla hevosten tekemä työ. Jostain syystä tämä teoria ei kaiketi ole sittemmin ollut kovinkaan suuressa huudossa.

Kuva toiselta luennolta, jossa Elizabeth Uhl ja Jean-Luc Cornille luennoivat hevosen (ja ihmisenkin) kehon tensegriteetistä eli siitä, että keho ei toimi mekaanisesti kuin kone, vaan toiminta perustuu jännitykseen ja jännitteeseen. Niin kuin Uhlin kädessä oleva malli.

Juuri sädeluuontumaisten kanssa Elizabeth Uhl on tehnyt pitkään töitä Science of Motion -suuntauksen perustajan Jean-Luc Cornillen kanssa.

Ratsastaessaan sädeluuontumaisia hevosia Cornille huomasi, että ne jättivät etujalkansa liikkeessä normaalia taaemmas eli jalka viipyi maassa vielä silloinkin, kun sen olisi pitänyt jo nousta. Tavallinenkin pulliainen havaitsee ongelman, koska ratsu könkkää silloin ns. alamäkeen.

Kun hevoset opetettiin liikkumaan ylämäkeen, ne lakkasivat jättämästä etujalkojaan rungon alle. Ne myös lakkasivat ontumasta. Noin niin kuin tiivistelmänä.

Elizabeth Uhlin mukaan etujalan viipyminen maassa liian pitkään aiheuttaa ylimääräistä jännitettä jänteeseen. Tämä rasittaa luuta, johon jänne kiinnittyy. Kun hevosen kavion kannalla sijaitsevat reseptorit aistivat ylimääräistä painetta, seuraa kipua ja kivun ihmissilmä havaitsee hevosen ontumana.

Mutta Uhlin mukaan reseptorit eivät hälytä pelkästään jo syntyneistä vaurioita, vaan myös odotettavissa olevista vaurioista. Toisin sanoen siinä vaiheessa, kun kipu alkaa, nivelrikkoa ei vielä ole havaittavissa.

Lisää kuvituskuvia.

Mitä jos perinteisten nivelrikkohoitojen sijaan opetettaisiin hevonen (tai nivelvaivainen ihminenkin) käyttämään kehoaan oikein? Eli sädeluuontumaisen tapauksessa, "just get the force off the heel!" 

Fysioterapia on Uhlin mukaan erittäin tehokas tapa hoitaa (ja ehkäistä) nivelrikkoa. "Mutta se pitää tehdä oikein, muuten se voi pahentaa tilannetta."

Sädeluuontuma on usein pahempi tai ainakin ensin toisella puolella hevosta. Tämä johtuu Uhlin mukaan hevosen selkärangan virheellisestä rotaatiosta. Kun hevonen liikkuu ranka kierossa, toinen etujalka joutuu isomman mekaanisen liikapaineen kohteeksi kuin toinen.

Tätä voi omastaan tarkkailla Uhlin mukaan erityisesti silloin, kun hevonen lepää. Missä asennossa se silloin seisoo?

Esimerkkinä hän käytti omaa hevostaan, joka kärsi pukinkaviosta ja sädeluuontumasta. Se seisoi aina  samaan suuntaan kierossa. Uhlin mukaan vinous oli lähtenyt rakenteellisesta epätasapainosta (pukinkavio), jonka ympärille oli kehittynyt toiminnallinen epätasapaino eli koko hevosen keho oli kiertynyt viallisen jalan ympäri.

Jopa tästä Cornillen etukäteen toivottomaksi tuomitsemasta tapauksesta tuli Uhlin mukaan kivuton maastakäsin-jumpalla. Uhl vinkkasi, että yksi hyvä konsti suoristella tällaista hevosta on esimerkiksi half-pass (ymmärtääkseni sulkutaivutus) vastakkaiseen suuntaan.

Tässä Cornillen klinikalta napatussa otoksessa tapahtuu käsittääkseni juurikin hevoisen suoristusta taivutuksen avulla. 

Uhlin viesti on tavalliselle hevosenomistajalle toisaalta ahdistava, toisaalta helpottava. 

Ahdistava siksi, että tajuaa, miten paljon vahinkoa voi aiheuttaa rakkaalle hevoselleen ratsastamalla väärin.

Toisaalta helpottava siksi, että nivelrikkodiagnoosi ei ehkä sittenkään ole aina kuolemantuomio.

EDIT: Tässä vielä pari linkkiä teksteihin, jotka olen aiemmin kirjoittanut Science of Motionista, jota Elizabeth Uhlkin siis käyttää. Siellä on vähän konkretiaa ratsastukseen.
Ratsasta selkää, älä päätä ja muuta Science of Motion -klinikan antia
Mielessä Science of Motion

P.S. Horse & rider in motion -tapahtuma oli tänä vuonna kaikkinensa älyttömän mielenkiintoinen! Liput olivat kalliinpuoleiset, mutta mielestäni hintansa arvoiset.

Kuvaterkkuja Horse Fairista ja kiitos äänestäjille!

Liput tapahtumaan saatu blogin kautta.

Eipä tullut tälle blogille voittoa blogiäänestyksessä, mutta kenellekään se tuskin oli suuri yllätys. Osasin odottaa, että pysti menisi Kaktu ja Futura -blogille, onhan sen lukijamääräkin aivan eri planeetalta kuin esimerkiksi tämän blogin. 

Mutta yllättävän tasaisesti äänet jakautuivat ja Takaisin lähtöruutuunkin sai yli tuhat ääntä. Vau! Kiitos tuhannesti (hehheh) kaikille äänestäneille!

Ja isot onnittelut voittajille! Omankin lukulistani blogeja siellä palkittiin: Tyyli kaukana hevosharrastuskategoriassa ja Jillan blogi visuaalisessa sarjassa. (Kaikki tulokset löytyvät Playssonista.)

Tinkereiden esityksestä jäi mieleen tämä valjakko. Hymy pyrki väkisinkin huulille sen menoa katsellessa!

Olin voittajien julkistusta seuraamassa vallan paikan päällä, koskapa ehdokkaana sain Helsinki Horse Fairiin bloggaajapassin.

Olin kyllä sen verran huono ennakkomarkkinoija, että tuskinpa tarvitsee ensi vuonna passia edes yrittää hakea. Mutta nettisivuilla ohjelma oli niin toivottoman vaikeaselkoisessa muodossa, että usean yrityksen jälkeen hylkäsin aikeet kaivella sieltä tärppejä. Siinä olisi järjestäjillä pieni kehityskeskustelun paikka.

Tinkereiden esityksen teema oli sadut.

No, millaista siellä oli? Aiemmin olen käynyt vain Tampereen hevosmessuilla ja siihen verrattuna ensivaikutelma oli, että aika pientä.

Kello 11 aikaan ajattelin, että en kyllä millään saa aikaa kulumaan niin monta tuntia, että olisin paikalla vielä blogiäänestyksen tuloksia kuulemassa, mutta jännästi sitten kuitenkin viihdyin kello 18 asti tylsistymättä. 

Katsokaa, miten ylisöpöt russit! Mia Ventoniemi – Najad & Lizalie Miris. En tiedä, kumpi on kumpi, mutta kuulemma ovat emä ja tytär.

Kohokohdat olivat ehdottomasti ajot. Siis karjan- ja valjakkosellaiset. 

Ben Simonsén ja oldenburg Ragyogo. (Nyt vasta hokasin tuon ihmispään tuolla hevosen selän päällä, sen olisi kyllä voinut editoida poiskin.)

Valjakkoajo ei petä ikinä! Valjakkoporukka osaa kyllä lisätä jo lähtökohtaisesti näyttävään lajiinsa vielä sellaisen twistin, että yleisötapahtumassa nousee tunnelma kattoon.

Lauantaina, jolloin itse seurasin tapahtumia, valjakkoajoa esiteltiin knock out -tyyppisellä dressage-kilpailulla. Eli kerralla vuorossa oli aina kaksi valjakkoa, jotka esittivät vuorollaan saman ohjelman peilikuvana. Kustakin parista valittiin voittaja, kunnes keskinäinen paremmuus tuli ratkotuksi.

Ja parashan oli tietenkin welsh cob ajureineen, eli Leena Vähä-Erkkilä ja S.W. Summer Dream's Prince eli Sami. Siinäpä vasta käyttöcobi! 

Voittajan menoa.

Valjakkoajo vaan on todella coolin näköistä. Pakko päästä vielä joskus itsekin kokeilemaan.

Kakkossijalle ylsi konkariherra Ben Simonsén ja oldenburg Ragyogo.

Karjanajo taas kiinnosti siksi, etten sellaista ollut ennen nähnyt. Olen kyllä kerran nähnyt mullikoiden lassoamista hevosen selästä, mutta en tällaista paimennusjuttua.

Kun jo ohjelmassa kerrotaan, että nopein tapa paimentaa lehmiä hevosella on hidas tapa, tietää odottaa jotain muuta kuin juoksevien mullikoiden lassoamista laukkaavan hevosen selästä.

Mutta vaikka näytös oli hidastempoinen, se ei ollut ollenkaan tylsä. Viihdearvoa kieltämättä lisäsi se, että selostuksesta vastannut cowboy oli supliikkimiehiä.

Perusperiaate on lyhyesti sanottuna, että nautoja siirrellään panemalla niihin hevosen avulla painetta. Naudat ihan luontaisesti väistävät hevosta. Selvisi, että hevosilla on paimennuksessa isompi rooli kuin vain ratsastajan ohjeiden seuraaminen. Varsinkin toinen hevosista komensi hiehoja aika äkäisestikin, jos ne eivät välittömästi siirtyneet.  (Kuvasarja alla.)

"Ammut, lähtekääs toiseen suuntaan."

"Sanoin että siirtykää. -kele!"

Mainitut ajot olivat sellaisia näytöksiä, joista voi nauttia niin kokenut hevosihminen kuin hevosummikkokin.  

Tämä ratsukko oli minusta kivannäköinen. Hevonen liikkui enimmäkseen ylämäkeen eikä liian nipussa edestä. Äänessä olivat Irmeli Summanen ja Marko Björs. Ratsukoista en löytänyt nimitietoja.

Mutta esimerkiksi kouluratsastuksen portaat -näytös olikin yllättäen sen verran pintapuolinen raapaisu, että kohdeyleisönä tuntui olevan etupäässä se ummikko-osasto.

Jotenkin kuvittelin, että kun tuodaan areenalle maajoukkuetason valmentaja, hänellä on asiaa myös ratsastavalle yleisölle. Mutta ainakin minut esitys jätti melko kylmäksi. Voihan vika tietysti olla minussakin.

Seurasin kouluratsastusta korkealta katsomosta, minkä vuoksi kuvakulma ei ollut ratsukoille kovinkaan edullinen.

Vähän yllätin itsenikin katsomalla lopuksi kilparatsastusta. Se kun ei kiinnostuksen kohteideni listalla ole kovin korkealla.

Olipa mukavaa kerrankin päästä tähtäilemään ratsukoita ihan samalta tasolta. Tampereen messuilla olen aina kuvannut katsomosta, kun ei ole ollut maan tasolle oikeuttavaa pressipassia, mutta Helsingissä yleisökin pääsi ihan aidan viereen. 

En tosin kuvannut kuin muutaman ratsukon ja seulan läpi pääsivät vain nämä kaksi kuvaa.

Rajaus ei oikein tiedä, ollako lähikuva vai yleiskuva.

Perinteisestihän näissä messupostauksissa pitää myös luetella, mitä kaikkea ostin. Tässä luettelo ostoksistani: pussillinen lakritsinamuja (2 e, Hevarilta). Nämä ostin, koska taannoin yllätyksekseni havaitsin Ruusan rakastavan lakritsinameja. Tänään Albert tutustui niiden makuun ensimmäistä kertaa eikä se ole vielä ihan varma omasta lakusuhteestaan. 

Koko päivähän siellä Helsingissä eilen hurahti melkein huomaamatta. Toiseksi päiväksi en kuitenkaan lähtenyt, vaikka sunnuntaina olisi kiinnostellut esimerkiksi Anna Kärkkäisen klinikka.