Voiko aikuinen ostaa itselleen ponin - ja miksi ihmeessä ostaisi

Säännöllisin väliajoin eräällä hevosaiheisella keskustelupalstalla on viestiketju, jossa täysi-ikäisyyden saavuttanut henkilö tiedustelee oikeuttaan hankkia poni. Ihan omaan käyttöön, ei lapsen varjolla.

Vastaajista yleensä vähintään kymmenkunta toistelee, että aikuisella ei voi olla ponia. Ei ainakaan pienempää kuin vähintään 145-senttinen jytkäle, vaikka kysyjä olisi ilmoittanut olevansa lähes hobittimitoissa. Sitäpaitsi nälkähän kasvaa syödessä ja kohta täti kyllästyy puksuttamaan ponilla, jolla ei kuitenkaan pääse kehittymään aluetason helppoa A:ta pidemmälle. (Todellako?)

Kokemuksesta voin kertoa, että nälkä tosiaan kasvaa syödessä. Nimittäin koko ajan tekisi mieli ostaa lisää poneja. Jos minulla olisi hirveästi rahaa, ostaisin ja kasvattaisin koko ajan lisää poneja.

Poniratsastus on vaan parasta.

Mutta miksi ihmeessä aikuinen haluaa ratsastaa ponilla, kun on hevosiakin? 

Minäpä kerron. Aikuinen haluaa ratsastaa ponilla samasta syystä kuin joku toinen haluaa ratsastaa suomenhevosella tai tinkerillä, vaikka on puoliverisiäkin. Eli ihan kuulkaas oman mieltymyksen vuoksi. 

Minä nyt vaan satun tykkäämään poneista.

Ponit sykähdyttävät aivan eri tavalla kuin yksikään hevonen. Ehkä se johtuu siitä, että ponit ovat söpömpiä, tai siitä, että niillä on hauskasti pilkettä silmäkulmassa, tai siitä, että lyhyehkön ihmisen on helpompi saada otetta pienestä ratsusta. Tai kaikista näistä yhdessä. En minä loppujen lopuksi osaa selittää, miksi tykkään poneista enemmän kuin hevosista. Niin vaan on.

Kuva viime syksyltä.

Nettikeskusteluissa minua ei lainkaan yllätä ihmisten innokkuus tyrmätä toisten haaveita. Enemmän yllättää se, että joku aikuinen katsoo tarpeelliseksi ottaa huomioon muiden mielipiteet hevosvalintaa miettiessään. 

Minä en kysynyt keneltäkään, voinko ostaa ponin vai pitäisikö sittenkin hankkia ihan hevoskokoinen kaviokaveri. Minulle kelpasi vain poni, ja nimenomaan welsh-poni. Koska ponit nyt vaan ovat parhaita ja poneista parhaita ovat welshit.

Ensimmäinen oma oli tietystikin welsh-pomi, Ruusan emä. Syksyllä 2010 otetussa kuvassa on mukana myös Ruusan alku. (Olen muuten yrittänyt etsiä noita suojia, mutta en ole löytänyt.)

Kukaan ei ihmetellyt valintaani ainakaan päin naamaa. Ehkä siksi, että kaveripiiriini kuului jo valmiiksi liuta ponitätejä.

Vain ei-hevosihmisistä joku uskalsi ihmetellä, enkö ole liian suuri poneille, koska ponithan ovat maksimissaan metrin korkuisia kaikki.  

En tiedä, onko minulla ollut tuuria vai olenko vain liian tyhmä ymmärtääkseni vinoilua, mutta millään tallilla ei ole ihmetelty aikuisen poniharrastusta. Monessa paikassa on tosin ollut muitakin ponitätejä. Ja aina välillä joku ponikoon yli kasvanut täti on huokaillut, kuinka onnekas olenkaan, kun olen tarpeeksi pieni poniratsastajaksi. 

Olen minä ehkä kerran kuullut lauseen, että aikuisella kuuluisi olla ratsunaan hevonen, mutta pidän tätä melko vähäisenä määränä lähes seitsemän vuoden poninomistajuuden aikajanalla.

Poni kertoo, mistä pitää rapsuttaa.

Aikuisuudessa on se hyvä puoli, että hankinnoistaan saa päättää ihan itse, ainakin jos rahatilanne sen mahdollistaa.

Joten jos tädistä (tai vaikka sedästäkin) tuntuu, että oikea harrastuskaveri olisi hevoseksi alamittainen, kannattaa hankkia sellainen. Tietysti sillä varauksella, että jos harrastus sisältää harrastuskaverin selkään kipuamista niin kannattaa käydä ponikaupoille puntarin kautta.

Merkkejä h-hetken lähestymisestä ja mahakuvat

Pullan kypsyminen on edistynyt jo yli maagisen 10 kuukauden rajapyykin. Maagisena pidän sitä siksi, että tiedän yhden ponin, joka syntyi kuukautta etuajassa ja jäi henkiin.

Ruusa on tässä viime aikoina paisunut kuin pullataikina. Olen kuitenkin välillä epäillyt, että maha on täynnä heliumia. Ponin liikeradat ovat nimittäin ajoittain uhmanneet painovoimaa. Etenkin etuosa on vaikuttanut köykäiseltä.

Viikonloppuna esim. otettiin vähän taas virallisia mahakuvia. Ruusalla oli vissiin vähän eri käsitys siitä, millaisia kuvia oli tarkoitus ottaa. Ei olisi mielellään seissyt yhtään, ainakaan neljällä jalalla. Mieluummin tuleva emä olisi vaikkapa laukannut narunjatkeen ympärillä parin metrin ympyrällä. 

Vastaavanlaista käytöstä on ollut ilmassa muinakin päivinä siinä määrin, että yleisön puute ei ole estänyt kiusallista häpeää valtaamasta mieltä. Myös on hiukan pelottanut ns. oman pääoman puolesta, kun en ole oikein oppinut pitämään maastakäsittelyssä kypärää.

Tällä viikolla poni on kuitenkin ollut hiukan rauhallisempi ja eilen ohjasajolenkki jäi sellaiseen viiteen minuuttiin ponin kerrottua, ettei oikein tänään hotsittaisi.

2.4. Alakaula on muuten aika kivasti pienentynyt.

Maaliskuun alussa.

Kuten ylläolevasta kuvaparista näkyy, mahaosastolla on tapahtunut merkittävää kehitystä. Paitsi, että se on entisestään laajentunut, se on myös pudonnut alas-taakse.

Kuvista näkyy myös, että hännän tienoilla olevat lihakset ovat jo aika paljon löystyneet: lautanen on vähemmän pyöreä kuin vielä kuukausi sitten.

Myös utare on ollut ajoittain melkoisen turpeassa kunnossa, mutta nisät ovat pysyneet lituskoina eikä maitoa ole tullut.

Kaikki nämä merkit yhdessä ovat kuitenkin saaneet ponitädin pelkäämään, että Pulla-Albert saattaisi olla pyrkimässä ulkomaailmaan etuajassa. Niinpä oli otettava taas tänään pieni hätäpuhelun poikanen hoitavalle tammalääkärille. On ihanaa, että on olemassa tohtoristason tuki ja turva, joka vastaa puhelimeen ja kestää ponitädin panikoinnit lempeästi. Tälläkin kertaa oli tarjolla lohtua.

Kaikki Ruusalla ilmenneet varsomisesta vihjailevat merkit ovat kuulemma normaaleja tässä vaiheessa. Esimerkiksi lantion seudun lihakset voivat kuulemma alkaa löystyä jo pari kuukautta ennen varsomista. Huh!

Voi mikä maha! Vähän sentään lohdutti, kun katsoin Ruusan emän tiineyskuvia ja sillä oli Ruusaa odottaessa lähes samankokoinen maha. Sillä tosin oli jo aiempien tiineyksien venyttämät paikat.

Eihän etuajassa varsominen mitenkään mahdotonta ole, etenkin kun kohdussa oletettavasti möllöttelee aika iso varsa.

Odotus saisi kuitenkin jatkua nyt vielä ainakin pari viikkoa, että yllettäisiin edes täysaikaisuuden rajoille. Vaikka Pulla-Albert saattaisikin jo nyt selviytyä, näin aikaisin syntyminen ei millään tavalla edistäisi sen mahdollisuuksia terveeseen elämään - tai elämään ylipäätään.

Anna namia!

Varsomiseen on valmistauduttu nyt sentään sen verran, että viikonloppuna Ruusa muutti varsomisresidenssiinsä. Tämä residenssi sijaitsee naapuritarhassa, jossa olevan pihaton saa suljettua karsinaksi.

Pihattoa valvoo kamera, jonka kuvan kyttäämiseen olen jo jäänyt vähän koukkuun. Päivisin siinä ei näy juuri mitään, mutta yöllä (juu, katsoin kameraa useita kertoja viime yönä) sisätilat ovat ahkerassa käytössä.

Olisimme toki voineet myös nikkaroida tuttuun pihattoon ovet, mutta tässä kohtaa valinnan ratkaisi sama kuin ihmisten asuntomarkkinoilla usein: sijainti, sijainti ja sijainti. Alkuperäinen mökki on lähellä metsän rajaa, kun taas tämä varsomisresidenssi on ihan pihapiirissä.

Kun metsässä asustelee ilveksiä ja susikin kuljeksii tienoolla, ei tee mieli majoittaa pientä ponivarsaa kovin syrjään. Varsathan maistuvat kyllä kaikille suurpedoille.

Mutta, toivottavasti emme vielä muutamaan viikkoon näkisi Pulla-Albertia sen kummemmin kuin alla olevassa videossa. (Videolla näkyviä laajimpia liikeratoja ei sentään ole tullut ihan päivittäin todistettua, useimmiten sikiö on varsin rauhallinen.)

Linkki videoon

Pulla-Albertista koekaniini

Jo ennen kuin Pulla-Albertimme on maailmassa, sen päänmenoksi on suunniteltu yhtä jos toista.

Elävänä ja mahdollisimman terveenä syntyminen on tietenkin ensimmäinen ykköstavoite, mutta syntymisen lisäksi lapsiponille on asetettu myös tutkimuksellisia odotuksia. Eli olen ilmoittanut Pulla-Albertin mukaan Helsingin yliopistollisen eläinsairaalan suureen varsatutkimukseen.

Kuvan poni liittyy tapaukseen tutkimuskohteen synnyttäjänä. 

Ihmisvauvoistahan tiedetään melko lailla tismalleen, minkä ikäisenä ne nostavat päätään, kierähtävät ympäri, ryömivät, konttaavat jne, ja jos eivät siinä iässä toteuta kehitystehtäväänsä niin heti on joku asiantuntija puuttumassa asiaan. 

Hevoslapsista puolestaan tiedetään suunnilleen sen verran, että niiden pitäisi aika äkkiä nousta rintansa päälle ja parin tunnin sisällä nousta ylös imemään elintärkeää ternimaitoa. Suunnilleen siitä eteenpäin onkin sitten vähän mustaa aukkoa, onko varsa niin sanotusti normaali. Ja mitä sitten, jos ei ehkä olekaan. Tämän epäkohdan sain tietooni viime vuoden puolella, kun olin Lahdessa asti kuuntelemassa fysioterapeutti Heli Hyytiäisen biomekaniikkaluentoa.

Vaan hätäpä ei ole enää pitkään tämännäköinen. Tekevät nimittäin Viikissä monivuotista tutkimusta varsoista. Tarkkailevat pikkuhevoslapsia ja niiden liikkumista. Empiirisen aineiston perusteella sitten jossain vaiheessa vetävät johtopäätöksiä siitä, mikä on normaalia missäkin ikävaiheessa.

Tämän pitäisi auttaa tunnistamaan ja hoitamaan ne varsat, joiden kehityksessä on menossa jotain pieleen. Yhteistä hyvää siis!

Empiirisen aineiston kohdalla kuvaan astuu - kukapa muukaan kuin Pulla-Albert. Siitä on suunniteltu aineiston tärkeää osasta. Minusta on hienoa päästä osallistumaan näin tärkeään tutkimukseen.

Toisaalta jos olisin tajunnut, että kaikki Pulla-Albertin pikkuvarsakuvat pilaa alla oleva kapistus sen hännässä, olisin ehkä miettinyt kahdesti.

Kuva: varsatutkimus. (Julkaistu luvalla.)

No en oikeasti. Pitää vaan edustuskuvat sitten vissiin photoshopata ankarasti. (Löytyisiköhän jostain mustaa teippiä... Koska kieltäydyn edes ajattelemasta sellaista mahdollisuutta, että Pulla-Albert olisi rautias.)

Joka tapauksessa tutkimukseen osallistuminen tarkoittaa, että Pulla-Albertia pitää aivan tieteellisistäkin syistä säännöllisesti videoida.

Sen syntymäkarsinaan asennetaan hyvissä ajoin kamera, jonka on tarkoitus taltioida tämä tärkeä toimitus ja sitä seuraava vuorokausi. Toki BB-karsinassa on jo valmiiksi varsinainen varsomiskamera, josta allekirjoittanut ehkä noin toukokuun alusta lähtien kyttää poniaan kaiket yöt. Tai ainakin siitä lähtien, kun ensivarsoja alkaa näyttää jonkinlaista taipuvaisuutta synnyttämisen harkintaan.

Kunhan tästä elämän ensimmäisestä kohokohdasta on selvitty hengissä, Ruusan jälkikasvu saa noin päivän ikäisenä häntyliinsä sitten tuollaisen kuvassa näkyvän mittauslaitteen. Se on kiihtyvyysmittari. 

Jos laite putoaa, pitää käynnistää etsintäpartio. Eivät ole ihan halpoja kapistuksia, kuulemma. Mutta tärkeintä on kuitenkin laitteiston sisältämä data Pulla-Albertin kiihtyvyydestä. Lukemat kiinnostaisivat kyllä minuakin.

(Edit: Huhtikuussa varsatutkimus tiedotti Facebookissa, että kiihtyvyysmittarin käytöstä tutkimuksessa luovutaan, koska videot ovat osoittautuneet hyödyllisemmiksi.)

Jännää!

Varsatutkimus etsii muuten edelleen kohteita. Alkuvuodesta kyselivät Facebookissa erityisesti varsoja, jotka ovat syntymässä aivan alkukeväästä (joka toki tässä alkaa jo ollakin loppusuoralla). Varhaisvarsoille tehdään jotain lyhytkestoisempaa tutkimusta. 

Vähän pitempi rokotusloma

Ruusa sai pari viikkoa sitten oikein kunnon rokotuscocktailin: virusaborttirokotus tökättiin kaulan vasemmalle puolelle ja influenssa-tetanus-yhdistelmä oikealle. Etukäteen epäilin, kannattaako näin runsasta määrää kerralla annostella, mutta eläinlääkärin mielestä mitään ongelmaa ei ollut.

Ruusan mielestä homma ei kuitenkaan ollut ihan ok.

Ei se rokottaessa mitään sanonut, mutta jonkinlaisen rokotusreaktion kyllä sai. Ei mitään sellaista perinteistä, kuten lämmönnousua, jäykkyyttä tai turvotusta. Sen sijaan kun menin seuraavana päivänä hakemaan ponia tarhasta, se lähti nostelemaan vastakkaiseen suuntaan. Kuten jo joskus aikaisemminkin olen maininnut, tällainen välttely on ihmisponi Ruusalta varsin äärimmäistä protestointia.

Lienee samantekevää, oliko poni suivaantunut rokotuskokemuksestaan vai oliko sillä huono olo. Joka tapauksessa muutamaksi päiväksi suunniteltu rokotusloma venähti välttelykäytöksen vuoksi viikoksi. 

Sen jälkeen, kun Ruusa oli viettänyt viikon rokotuslomaa, se on viettänyt vielä toisen viikon muuta lomaa.

En ole käynyt tallilla kuin mittaamassa lämmön, tsekkaamassa tissitilanteen, syöttämässä mössöt ja raaputtamassa ponista hulluna karvaa irti. Muuten olen elänyt tietynlaisessa kuolemakuplassa ensin vanhainkodissa isäni vuoteen äärellä ja maanantaista lähtien ilman isää.

Ponin liikutushaluja ei siis ole tässä viime aikoina oikein meikäläisestä löytynyt. Mutta tuskinpa pienestä lomasta nyt merkittävää haittaa mammalomalaiselle on. Ruusasta kyllä alkaa huomata, että se kaipaisi vähän äksöniä elämäänsä, kovasti mielellään osallistuisi kaikkeen.

Pientä tylsistymistä lukuun ottamatta Ruusa-poni on vaikuttanut rokotusepisodin jälkeen varsin hyvinvoivalta ja Pulla-Albertin jumppahetkiäkin olen silloin tällöin todistanut.

Ennen isäni kunnon heikentymistä ehdin käydä myös Horse in Motion -tapahtumassa, josta irtoaisi kyllä materiaalia useampaankin tekstiin. Oli kovasti mielenkiintoinen tapahtuma. Harmitti vain se, että en voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa (yritin kyllä).

Kaksi kuukautta h-hetkeen - mahakuvia

Vakiintunut tapa on määrittää tamman tiineyttä vuorokausina astutuksesta.

Tiineysaika on kuitenkin niin pitkä, että minusta sitä on helpompi hahmottaa kuukausina. Aina, kun yritän laskea Ruusan tiineyttä vuorokausina, menee pieleen. Joten todennäköisesti alan laskea vuorokausia siinä vaiheessa, kun laskettuun aikaan on alle viikko. 

Tältä näyttää vähän yli 9 kuukautta tiineenä ollut tamma nyt. Oli niin kirkas päivä, että Ruusan piti siristellä silmiä. (Harmi, että 8 kk kunnollinen mahakuva jäi ottamatta. )

Otsikkohan sen jo kertookin, että Pulla-Albertin laskettuun saapumisajankohtaan on jäljellä enää 2 kuukautta. Tai oikeastaan jo vähän alle, koska laskurin mukaan varsaa voi odotella siinä toukokuun 4. päivän tienoilla. 

Onko juuri 4.5. Pulla-Albertin syntymäpäivä? Sitä on erityisen vaikea ennustaa, koska ei ole aikaisempia tiineyksiä vertailukohdaksi.

Henk.koht. toivon, että h-hetki osuisi siihen toukokuun alkuun. Olen varannut töistä lomaa neljä viikkoa toukokuun alusta lähtien eli sitä aikaisemmin ei ainakaan oikein passaisi. Ja toki olisi kivampi viettää lomaa Pulla-Albertin kanssa kuin varsavalvojaisissa.

Eilen otettu kuva edestä.

Äitiys jotenkin tuntuu pukevan Ruusaa, se näyttää kauniimmalta kuin koskaan. Tai sitten minulle on jostain löytynyt ruusunpunaiset kakkulat nenälle. Ponin vointikin on (*koputetaan puuta*) pysynyt varsin mainiona. 

Vyötäröllä kasvava plussapallo ei tunnu paljon painavan, vaikka sen sisällä olevalla jälkikasvullakin alkaa jo ihan tosiasiallisesti olla elopainoa. 

Hevossikiön paino on tässä vaiheessa sellaiset 15 kiloa. Koska Pulla-Albert on puoliksi poni ja kasvaa ponikokoisessa kohdussa, se lienee jonkin verran kevyempi. Ainakin toivottavasti! Lisäksi pallon sisällä on tietysti myös lapsivettä ja muuta Pullan kypsymisen kannalta oleellista.

Kevyesti nousee jalka! Mutta en osaa todellakaan tarkentaa uudella kameralla! Nyt sentään osa kuvista on teräviä, kun vähän kalibroin kameraa linssikohtaisesti. Ennen tätä se tarkensi ihan pieleen pitkän putken kanssa eikä se ehkä vieläkään ihan 100-prosenttisesti oikein tarkenna. Tämän kuvan tarkennuksen sössin kuitenkin ilmeisesti ihan itse tuonne taustaan. 

Joka tapauksessa Ruusa liikkuu jättivatsansa kanssa ketterästi - vaikka vähän reippaampaakin vauhtia. Tämä tuli tänään todettua, kun päästin vapaaseen liikuntahetkeen mukaan myös tarhakaverin. 

Lämpimästi paistavassa kevätauringossa oli ilmeisesti kiva paistatella. Poni olisi halunnut riekkumisen jälkeen jäädä laitumelle hengailemaan ja sain sitä vähän aikaa maanitella ennen kuin se antoi kiinni.

P.S. Tässä vielä linkitettynä aikaisemmat mahakuvat, jos joku haluaa vaikka vertailla: 6 kk, 7 kk, 8 kk