Sinkkiä ja kuparia

Olen antanut Ruusalle aika monena keväänä sinkki-kuparikuurin, eikä tämä kevät ole poikkeus.

Jos sinkistä ja kuparista on puutetta, hevonen alkaa helposti syödä maata, ja kaikkihan me tiedämme, mihin se johtaa. Se johtaa klinikalle, ja sinne emme halua.

Tänä keväänä kuitenkin aloin syöttää sinkkiä karvasyistä. Ponin karva ei minusta ole ollut ihan priimaa ja iho on tuntunut kutisevan. Koko ajan saisi olla ponin hännänjuurta raapimassa. Hännän iho on myös hilseillyt hurjasti.

Ruusan talvikarva on aina ollut karmean näköinen, sellainen pitkä ja hapsuinen. (Tämä kuva on otettu ennen harjausta.) Nyt karvanlähtö on sentään alkanut toden teolla. 

Mikä on tilanne nyt, kun sinkkiä ja kuparia on mennyt aika isolla annostuksella jokunen viikko?

Hännänjuuren rapsutustarve on edelleen olemassa, mutta se ei ole enää ihan niin pakottava kuin aiemmin. Isompi ero on kuitenkin hilseilyn määrässä. Olisi pitänyt tajuta ottaa ennen ja jälkeen -kuvat, niin huimasti hilseily on vähentynyt! Enpä olisi etukäteen uskonut.

Olen ostanut sinkki-kuparivalmistetta lähinnä sinkin takia, mutta ilmeisesti kannattaisikin enemmän kiinnittää huomiota kupariin. Hevonen nimittäin kuulemma harvoin saa kuparia heinästä riittävästi, koska hevonen tarvitsee sitä varsin paljon.

Lainaus Hevosen tasapainoinen ruokinta -blogista: "Kuparin puutos mm. heikentää vastustuskykyä ja aiheuttaa luusto- ja nivelongelmia. Kuparin puutoksen epäillään olevan taustalla myös kavion ja karvan laadun ongelmissa."

Niin että ehkä olisi viisasta ottaa myös sinkki-kuparilisä käyttöön koko sisäruokintakaudeksi, tietysti pienemmällä annoksella kuin kuurin aikana.

Uutta lookia

Siirryin tänään työstä kortistoon, joten juuri nyt on aikaa omille pikku projekteille. Kuten vaikka tälle blogille. Sen kunniaksi rupesin näpertelemään uutta ulkoasua ensimmäistä kertaa vähän CSS:nkin avulla.

Olen kyllä tehnyt tavallisia kotisivuja CSS:llä, mutta blogimaailmassa ne olivat minulle uusi juttu. Onneksi törmäsin huippuhyvään Blogikoodeja ja ulkoasuneuvoja -nimiseen blogiin, josta löysin apua juuri siihen, mikä oli valmisulkoasuissa eniten nyppinyt. Toisin sanoen löysin valmista koodia, jolla sain sivulinkit osittain bannerin päälle. Helppoa, kun vaan kopioi! (Okei, kyllä minä vähän muokkasinkin, mutta vain vähän.)

Tämmöinen tuli.

Bannerin tekaisin nopeasti Photoshopissa. Valitettavasti ei tullut tälle koneelle mukaan alkuperäisversiota tuosta kuvasta, joten se jäi vähän suhruksi. Pitää korjata jossain vaiheessa, tai vaihtaa koko kuva, kun kevätkin on jo täälläpäin.

Nyt on ollut blogimaailmassa muodikasta tehdä tosi vaaleaa ja valkoista ulkoasua ja sellainen minullakin siinti mielessä. Vaikka olen aina tykännyt valkoispainotteisista ulkoasuista, en ole koskaan uskaltautunut jättämään taustaväriä pois. Yritin kyllä tällä kertaa, mutta en uskaltanut vieläkään! Joten vähän jäi taustaväriäkin.

Tällainen se oli - jouduin laittamaan vanhan kuvakaappauksen, kun ehdin jo vaihtaa bannerin ennen kuin tajusin painaa print screeniä.

P.S. Sain tänään puhelun Hipposportista. Ovat kuulemma saaneet tilausvahvistuksen nyt tehtaalta, että satulan pitäisi olla tulossa. Eivät tosin vielä olleet saaneet mitään päivämäärää satulan saapumisarvioksi. Toivotaan parasta.

Ensimmäinen ratsastustunti!

Nuoren ponin kanssa on paljon ekoja kertoja. Torstaina oli taas sellainen, nimittäin ensimmäinen  "valmennus"! Tätä oli odotettu! Mia tuli siis opettamaan minua opettamaan Ruusaa.

Kuten tunnettua, ponin koulutus ei sisäänratsastuksen jälkeen ole edennyt mihinkään, ei ainakaan eteenpäin.

Miksiköhän ei?

Paljonhan on tietysti kiinni kouluttajan ratsastustaidoista, jotka tässä tapauksessa ovat kauniisti sanottuna vajavaiset. Mutta kävi ilmi, että kaikki ei välttämättä olekaan kiinni pelkästään taitojen puutteesta, vaan myös niiden vähäisten taitojen käyttämättä jättämisestä.

(Kuvat eivät valitettavasti ole mainitulta ratsastustunnilta, koska ketään ei ollut kentän laidalla eikä muutenkaan sellaisessa tilanteessa, jossa olisi voinut nakitella. Ei, vaikka olin ihan valmennusta varten vaihtanut satulahuovan puhtaaseen ja jopa selvittänyt ponin hännänkin. Tosin näitä asioita ei olisi välttämättä näkynyt kuvista kuitenkaan, koska oli pimeää.)

Kokeilimme viime lauantaina maaston jälkeen vähän tällaista puomijuttua, kun joku oli jättänyt puomeja kentälle.

"Sinun pitää vaan alkaa ratsastaa sitä", totesi Mia. (On kuitenkin huomattava, että ratsastaminen ei tarkoita jäykistymistä tai jäämistä kaivelemaan teiniponin kylkiä omilla kintuilla.)

Olen vain jäänyt varovaisena varmistelemaan, etten vain häiritsisi ponia. On unohtunut, että koulutuksen edistymiseksi olisi hyvä myös välillä vähän vaatia jotain, tai edes pyytää.

Mia totesi, että ponille on selvästi ihan ok, että istun sen selässä, ja sillä on varsin hyvä tasapaino. Se tietää mennä pohkeesta eteen ja pidätteestä hidastaa, kääntyminenkin onnistuu. Olen ratsastanut Ruusalla jo kuitenkin sen verran, ettei enää tarvitse aina vaan miettiä, että onhan ponilla nyt varmasti koko ajan kivaa. On aika ruveta tekemään vähän töitäkin.

Nuorten kanssa pitäisi kuulemma muistaa ns. kiristää ruuvia eli nostaa vaatimustasoa noin joka kolmas ratsastuskerta. Sopiva kuvitteellisen ruuvin kiristystahti olisi kuulemma sellainen neljänneskierros kerralla. Minä olen jättänyt ruuvin samaan asentoon jo lähes vuodeksi.

Ei pidä enää tyytyä siihen, että Ruusa pidätteestä vetää liinat täysin kiinni ja jää niskat kenossa odottamaan karkkia (vaikka on tietysti hyvä, että nuorella ratsunalulla on toimivat jarrut), tai että se jokaisesta pohkeen kosketuksesta sinkaisee matkaan kuin sprintteri lähtömerkin kuultuaan. Ehkä ratsastuskerran alussa nämä ovat ok, mutta sitten on jo edettävä kohti säädeltävämpää reaktiota.

Sprintteritaipumuksia tällä nimenomaisella ratsastuskerralla tosin selitti osaltaan se, että irtohypytyskuja oli yhä kentällä. Poni ei ihan ymmärtänyt, miksi pitää tehdä tällaisia kouluratsastusjuttuja, vaikka kentällä olisi ollut niitä esteitäkin. Kujan imu oli kova.

Emme kuitenkaan ihan tässä ekassa valmennuksessa hypänneet, vaan harjoittelimme asetusta ja ratsastajan valitsemalla reitillä pysymistä - ratsastajan valitsemassa vauhdissa. Tätä teimme käynnissä ja ravissa.

Ponilla on Mian mukaan ravissa varsin hyvä tasapaino, mutta se pyrkii juoksemaan alta. Ai miten niin?

Ruusa kyllä tarjosi alkuun aika reipasta laukkaakin, mutta kentän jo hiukan sohjoisen pohjan vuoksi laukka tuntui merkittävästi heikentävän ratsukon todennäköisyyttä pysyä pystyssä. Onneksi emme kuitenkaan kaatuneet. Mia totesi, että laukkaa ei kannata teiniponin kanssa kentällä harjoitella, jos ei ole satavarma, että pohja on sellaiseen sopiva. Nyt ei ollut.

Asetusta harjoiteltiin nostamalla kättä ja vähän tukemalla ohjaa kaulaan, vähän ranskalaiseen ja/tai lännenratsastustyyliin. Kaulakosketuksen ideana oli auttaa ponia hoksaamaan, mitä siltä toivottiin. Koska poni on (Miankin arvion mukaan) varsin fiksu, ei mennyt kauankaan ennen kuin se alkoi ehdottaa ihan oikeaa asiaa. Silloin hölläsin nopeasti ohjaa, mikä oli kuulemma oikein toimittu. Tajuaa ponikin, että nyt tuli heitettyä oikea veikkaus.

Onneksi aloitimme vasemmasta kierroksesta, sillä oikea kierros oli taas vaikea. Ruusan mielestä olisi ollut paljon kivempi asettua siinäkin vasemmalle.

Tällaista meidän nyt pitäisi harjoitella sitten. Vauhdin säätelyä ja asetuksia.

Ruusan kaltaisen luonnostaan nopeatahtisen kanssa olisi hyvä tehdä yhtä asiaa vähän pitempään eikä kuumentaa sitä esimerkiksi jatkuvilla siirtymillä. Toisaalta ei saa olla tylsääkään. Jos ei ratsastaja kykene tarjoamaan ponille aivotyötä, se keksii kyllä itse itselleen virikkeitä ympäröivästä maailmasta.

Mia suositteli meille esimerkiksi kolmikaarista kiemurauraa (jota nyt emme tehneet), koska siinä tapahtuu tarpeeksi.

Tapahtumia tarvitaan, koska Mian arvio ponista oli, että sillä on "hamsterin keskittymiskyky". En tiedä, millainen keskittymiskyky hamsterilla todellisuudessa on, mutta oletan, että ponilla olisi hyvä olla vähän parempi.

No, onneksi Ruusalla on sentään kiva asenne hommiin.

Jospa poni seuraavalla tunnilla olisi ainakin sen neljännesruuvin verran osaavampi. Seuraava tunti on sovittu kahden viikon päähän - peukut pystyyn, että poni on silloinkin terveystilanteensa puolesta jumppakunnossa.

P.S. Tuntimme kesti noin 20 minuuttia. Lopetimme, kun poni alkoi vaikuttaa siltä, että on tullut tehtyä tarpeeksi. Vaikka on tarkoitus jo panna vähän ponia hommiin, ideana ei ole kyllästyttää sitä työntekoon. Fyysisesti poni jaksoi hyvin, vaikka ravasimme aika paljonkin.

Hanaa, sanoi maastoilija

Sano teinille sana "maasto", teini ajattelee laukkaa. Sano tädille "maasto" - ja täti ajattelee kävelyä. Kärjistys perustuu omaelämällisiin kokemuksiin.

Ensimmäisen hoitohevosen kanssa tehtiin sellaisia maastoja, että ihme että säilyttiin aina ainakin pääosin ehjinä. Tavallisessa kiitolaukassa pysyi issikan tynnyriselässä ihan hyvin ilman satulaakin. En ehkä enää kokeilisi kotona.

Tätiytyminen on sellainen prosessi, että se panee varomaan ihan tavallisia asioita, kuten nyt vaikka kiitolaukkaa ilman satulaa, tai ylipäätään kiitolaukkaa, tai satulatta ratsastusta. En laukannut maastossa vuosiin. Maastoon jos mentiin niin sitten kevyesti kävelyttelemään.

Ensimmäinen maastolaukka vuosiin oli jännää, ja hienoa. Ihmettelin, miksen ollut sitä harrastanut. No, yksi syy oli tietysti se, että kun ratsastaa muiden poneilla niin muut päättävät, mitä ponin kanssa tehdään.

Mainittu uusensilaukka muuten tapahtui Ruusan isän selässä. Se oli kylläkin ihan lällylaukkaa verrattuna siihen, mitä harrastimme Ruusan emän kanssa sen jälkeen, kun siitä tuli oma ponini. On myönnettävä, että sen kanssa aika usein myös laukattiin vähän kovempaa ja vähän pitempään kuin minä henkilökohtaisesti olisin toivonut.

Vanhalle ponille kiitolaukat maastossa olivat tärkeä kehon- ja mielenhuollollinen toimenpide. Nyt on muuten kulunut jo aika tasan neljä vuotta siitä, kun viimeisen kerran annoin Ruusan emälle luvan laukata maastossa niin kovaa kuin sen kavioista lähti. Ja lähtihän niistä.

Viime aikoina olen huomannut, että kyllä tästä tyttärestäkin lähtee, jos sille antaa luvan.

Luulen, että maastolaukka on Ruusastakin ihan kivaa. Kuva on valitettavan suhruinen, kun se on rajattu laajakulmalinssillä kaukaa otetusta ruudusta. Mutta poni on siinä niin mainiosti, että tykkään siitä silti.

Ruusan kanssa olin ilman kunnon satulaa aluksi tätimoodissa. Mutta kun poni on nuori ja vallaton sydän, ei sellaisesta tätimeiningistä mitään tullut. Henkisen pipon löysääminen johti siihen, että poni pääsi etenemään minkä kintuista lähti ja siihen, että täti löysi sisältään taas teinitytön. Sen, jolle maastoilu tarkoittaa hanaa ja hauskanpitoa. Ja se hauska on sitten ihan oikeasti hauskaa. Kannattaa kokeilla kotona - ehkä kuitenkin sillä tavalla kohtuullisessa määrin.

Ihan parasta Ruusan kanssa maastoilussa on laukka. Luulen, että Ruusa on samaa mieltä. Kun laitumella ei ole aitoja eikä poni ole kärryponikaan, ainoa tapa antaa sen laukata suunnilleen täysillä on istua itse selässä. Ja kun poni on Ruusa, sen on välillä päästävä kokeilemaan, miten nopeasti kavioita saa pantua toisen eteen. Muuten alkaa ponin nahan alla kuplia ja paukkua.

Lauantaina sain kuvaajan mukaan. Samaan aikaan samalle maastoläntille sattui osumaan myös meille ennalta vieras hevonen (talutettuna), mikä kaivoi teiniponista esiin kaikenlaisia ratsain harvinaisia kuvioita kuten ensin pientä pystyhyppelyä ja sitten laukkaluvan tultua vähän pukkilaukkaa.

Olenkin kauhulla odottanut, koska ponilla alkaa tasapaino riittää ottamaan nämä kuviot mukaan myös ratsastaja selässä.

Vapaana liikkuessahan pukkilaukat ovat aika lailla aina kuuluneet Ruusan bravuureihin. Pakko on ollut ihailla ponin notkeutta heittää takakaviot lähes pystysuoraan kohti taivasta ilman, että päätä edes tarvitsee vetäistä vastapainoksi alas.

Hupsista.

Ihan näin hurjia kuvioita ei nyt ainakaan vielä ratsailla nähty, mutta ihan riittävän hurjia horjuttamaan tädin tasapainoa. Kävi kuitenkin ilmi, että yllättävän hyvin sitä täti selässä pysyy karvasatulassakin. (Tähän kohtaan hirveästi puunkoputtamista.) Ja yllättävän vähän nämä kuviot horjuttivat tädin henkistä tasapainoa.

Tietysti mielenperällä on sellainenkin ajatus, että onko tällainen pukitus nyt merkki jostain jumituksesta. Osteopaatti kertonee sitten, kun seuraavan kerran saapuu Ruusaa rusauttelemaan.

Kyllä se sitten ihan nätistikin meni taas.

Sunnuntaina otimme vähän kevyemmin.

Alkuperäinen idea oli vain tehdä vähän puomitreeniä maastakäsin ja käynnissä. Mutta kun tallinpitäjä oli omalle 3-vuotiaalleen rakentanut komean irtohypytyskujan niin pakkohan sitä oli ihan pari kertaa pyytää ponia siitäkin läpi.

Ruusan edellinen irtohyppely tapahtui Laatuponikisassa 2014 eli aikaa on ehtinyt vierähtää 1,5 vuotta. Mutta kun poni kerran jotain oppii niin se sen ikuisesti muistaa (niin pahassa kuin joskus hyvässäkin). Loppuverkoissa poni meni kujaan jopa ihan ilman että sitä oli tarkoitus enää hypyttää. Laitoin sitten videon kännykästä päälle ja huutelin ponille etäämpää, että saisi mennä.

Ei tässä kuulkaas mitään avustajia tarvita, kun poni tietää, mitä siellä kujassa tehdään.


Linkki videoon

On se aika söpö.

Kiitollinen

Kiitollisuus on hyvän elämän avain. Jotakuinkin tällaisen lauseen kuulin radiosta, kun joskus viime syksynä etsin automatkaan sopivaa soundtrackia. Jos juuri nyt kaikki on hyvin, kaikki elämässä on hyvin, vaikka menneisyydessä tai tulevaisuudessa olisi mitä kupruja.

Näitä ajatuksia radiossa jutteli Jari Sarasvuo, jonka ainakin itse muistan lähinnä menneiden vuosien pintaliitäjänä.

Hän kertoi seuranneensa lähipiirissä vaikeita paikkoja. Lasten menetyksiä, puolison menetyksiä. Kaikki he keskittyivät sairaan läheisensä rinnalla hetkeen: tänään hän on elossa, tänään hän on vielä täällä.

Kun on kiitollinen tästä hetkestä, elämässä on kaikki hyvin.

Liikutuin ajatuksesta. Ehkä siksi, että olin tullut itse aika lailla samaan ajatukseen. Minulla ei ole sairasta lasta tai sairasta puolisoa, minulla on sairas poni. Se ei tietenkään ole sama asia, mutta jokainen, joka on kokenut hevosen tai lemmikin sairauden, tietää, miten raskas taakka siitäkin hartioille kertyy. Hevosen voisi tietysti lopettaa, mutta toisaalta pahin pelko on juuri se, että joutuu sanomaan rakkaalleen hyvästi.

Tykkään kovasti tästä kuvasta. Olemme ponin kanssa siinä jotenkin niin yhdessä. (Vaikka poni tietysti ajattelee vain kädessäni olevaa namia.)

Koko ajanhan minä huolissani tarkkailen ponia. Taikauskoisesti pelkään, että jokaisesta ilon ilmaisusta seuraa huono jakso. Mutta kun hyviä hetkiä on harvassa, olen opetellut nauttimaan niistä täysillä.

Nyt, kun rimpulaa voi taas kevyin mielin liikuttaa ja kaiken huipuksi aurinkokin välillä paistaa, harrastusmotivaatio on korkealla. Koko ajan tekisi mieli olla tallilla, rapsutella omaa karvakorvaa ja nauttia sen kanssa touhuamisesta. On ihanaa nuuskia sen turpaa, silittää pehmeää talvikarvaa ja vain olla ponin kanssa. (Talvikarvasta puheen ollen, miksei se jo irtoa? Onko jokin vialla?)

Minusta on hienoa vaikka ihan vaan katsella poniani, ruusunpunaiset lasit silmillä totta kai. Niiden lasienkin löytymiseen meni monta vuotta.

Kaikkein hienointa on, kun pääsee ponin kanssa ratsastusmaastoon laukkailemaan. Välillä on menty niin kovaa, että vesi valuu silmistä.

Sen jälkeen, kun poni sai alkaa taas liikkua normaalisti, senkin käytös on muuttunut. Se tervehtii taas hörinällä, tulee auliisti luokse, työntää päänsä riimuun ja lähtee mukaan. Irtona kentällä touhutessa kävelee perässä, ottaa kontaktia. Ei ole sellainen koko ajan komennettava kuin sairauslomalla.

Tuntuu, että yhteys poniin on taas aika hyvällä mallilla.

En tiedä, kauanko iloa kestää. En tiedä, näemmekö vielä yhdessä ensi talven tai edes ensi kesän, tuleeko jo huomenna uusi katastrofi.

Kaikesta huolimatta olen kiitollinen siitä, että juuri Ruusa on minun ponini. Minä haluan olla ponini kanssa ja se ilmeisesti haluaa olla minun kanssani. Siinä hetkessä on hyvä.