Keijupölyä hevosen niskaan ja muita istuntaharjoituksia - Riding with Connection

Kun istuntaepätoivon alho on syvimmillään, voi onnitella itseään talvisesta viisaudesta kesän kurssitarjontaa selatessa. Silloin nimittäin ymmärsin varata tähän väliin Katariina Kaartinen-Alongin istuntakurssin "Riding with Connection".

Katariinahan on melkoinen velho taikomaan ihmisten istuntaongelmia kadoksiin. Viime kesänä hän sai vähän ryhtiä istuntaani, joka silloin oli mallia löysä spagetti.

Jos ihminen oppisi suoraviivaisesti ja täydellisesti, löysyydestä jämäköitetty istuntani olisi varmaankin nyt juuri hyvä. Vaan ei. Siksakia suhailee ihmisen oppimispolku. Ja siksak on matkannut sen "just hyvän" ohi sellaisella vauhdilla, ettei tyyppi ole ehtinyt asiaa edes tajuta.

No, eipähän ainakaan ole istunta enää löysä spagetti! Ajantasaisempi vertauskuva olisi ehkä rautakanki. Tai, kuten joku kurssilla osuvasti totesi, pehmeäksi keitetystä pastasta on siirrytty keittämättömään. Vaikka itse tykkään ruoassa enemmän pehmeästä (tiedän, että tämä on kaikkien kulinaristien mielestä väärin), ratsailla olisi hyvä tavoitella sellaista al denteä.

Pitäisi osata olla jäntevä ilman jännitystä. Siinäpä kehitystehtävää kerrakseen.

Ihan hetkittäin meno näytti ok:lta.

Mutta enimmäkseen oltiin lähempänä tätä.

Kun tyyppi jäkittää satulassa kaikin voimin, ei liene yllätys, että takapuoli ei uppoa kovin syvälle satulaan. Olen kuulemma up rider eli sellainen ratsastaja, joka killuu satulassa vain pieni osa takapuolta satulaa koskettaen. Jos jotain yllättävää sattuu, up rider on heti persus irti hevosesta. Tunnistan ja tunnustan.

Tärkeintä nyt olisikin koko ajan miettiä istuinluita alas. Koko ajan ja joka tilanteessa.

Ratsastajan takamuksen pitäisi seurata hevosen selkää kuin koripalloilijan käsi palloa. Koripalloilija ottaa ylös pomppaavan pallon vastaan pehmeästi ja työntää sitä taas sulavasti alas. Kuin olisi yhteydessä palloon silloinkin, kun se on irti kädestä.

Sama idea toimii ratsaillakin, erityisesti kevyessä ravissa. Ylös noustessa pitäisi "imeä" samalla hevosen selkää ylös, alas mennessä pehmeästi työntää istuinluilla sitä vasten.

Harjoitusravissa liike on tismalleen sama, mutta ratsastajan takamus pysyy koko ajan kiinni satulassa. Ainakin periaatteessa. Enää pitäisi saada periaate ja käytäntö kohtaamaan.

Täydellisessä maailmassa ratsastajan paino jakautuisi melko suurelle alueelle: istuinluille ja koko niiden ja häpyluun välissä olevalle "kolmiolle" sekä aika paljon reisille. Koska kartta täydellisen maailman portille on meikäläiseltä vielä hukassa, painoni jakautuu aika pienelle alueelle ja vieläpä vähän etupainoisesti (minkä kiusalliset hiertymät kyllä aina ratsastuksen jälkeen paljastavat).

Pitää ajatella, että istuisin takataskujen päällä, levittäen niitä mahdollisimman laajalle satulassa. 

Mutta vaikka kuvitteelliset takataskut pitää saada satulaan, ei saa istua kuvitteellisen hännän päälle. Jos istuu hännän päällä, istuinluut eivät enää osoita suoraan alaspäin. Ja kun istuinluut kääntyvät sojottamaan eteenpäin, ne työntävät hevosta etupainoiseksi.

Tässä(kin) kuvassa on aika monta asiaa pielessä.

Istuinluut ovat ehkä tärkeintä ratsastuksessa, sanoi Katariina. Niiden pitäisi tuntua aina satulassa istuessa, suorassa kohti hevosen selkää, molempien samalla tavalla. Myös silloin, kun keventäessä istuu satulaan.

Minun kevennykseni on kuulemma epäselvää, ei ole selvää eroa ylhäällä ja alhaalla olon välillä. Tämähän on monien opettajien mielestä hyvä juttu, matala kevennys. Mutta Katariinan mukaan pienesti keventämällä saa pienesti ravaavan hevosen. Mitä korkeammalle ratsastaja nousee, sitä enemmän tilaa hän antaa hevosen selälle ja takajalkojen toiminnalle.

Muutenkin olisi kiva jos pystyisi antamaan hevoselle mahdollisimman paljon tilaa liikkua. Alapohkeen pitäisi olla mahdollisimman irti aina, kun sitä ei käytetä lisäkaasuna. Meille, joilla hevosen kyljen "halaaminen" reidellä muuttuu helposti puristavaksi takertumiseksi, tuli ohje antaa hevoselle tilaa myös reidellä.

Tässä sunnuntaina otetussa kuvassa vissiin yritetään mennä harjoitusravia. Copyright Erja Virta - iso kiitos kuvista!

Miten paljon vähemmän voi puristaa ilman, että paketti hajoaa? 

Kävi ilmi, että aika paljon vähemmän. Sunnuntain tunnilla hellitin ja hellitin, kunnes tuntui kuin en olisi käyttänyt lihaksia enää ollenkaan. Ilmeisesti kuitenkin jotain lihaksia vielä käytin, koskapa edelleen kevensin.

Samaan aikaan mietin käsiä. Niiden pitäisi olla kuin työntäisi kottikärryä. Mielikuva on sikäli aika kuvaava, että kottikärryä on aika vaikea työntää, jos käsillä vetää taaksepäin.

Mutta ihan aluksi sunnuntain rentoutusharjoitukset aloitettiin hengityksen avulla. Minullehan ratsastus on aina ollut valitettavan anaerobinen suoritus.

Tuntuu jokseenkin mahdottomalta keskittyä ja hengittää yhtä aikaa. Etenkin, jos hengittämisen kanssa yhtä aikaa pitäisi keskittyä johonkin lihaksilla tekemiseen. Huomautan, että nyt puhutaan henkilöstä, joka ilman hevostakin hengittää vain sen verran kuin hengissä pysymisen kannalta on välttämätöntä.

Ex-spagetin, nyk. rautakangen, piti siis keskittyä vähän aikaa vain ja ainoastaan hengitykseen. Syvä hengitys sisään ja yhtä pitkä hengitys ulos. Nenän kautta sisään, suun kautta ulos. Kun tämä alkoi sujua, piti yrittää houkutella myös hevonen mukaan.

"Kuvittele, että hengitys on jotain hyvin pehmeää ainetta", sanoi Katariina, siinä ympyrällä kevennellessäni. "Kuvittele, että puhaltelet keijupölyä hevosen niskaan".

Vaikea sanoa, onko tässä tarkoitus mennä harjoitusravia vai kevyttä ravia. Mutta sekä ratsastajan että hevosen ryhti on tässä vähän parempi. Tässä on tunnin loppupuolelta. Kuva Erja Virta.

Ilmeisesti keijupöly oli riittävän älytön mielikuva, koska siihen keskittyessäni hevonen yhtäkkiä rentoutui. Samalla, kuin hyökyaalto, minut valtasi hämmentävän syvä liikutuksen tunne. Jos olisin kehdannut, olisin alkanut itkeä. Mutta koska siellä oli yleisöä ja kaikkea ja minä olen tällainen estoinen suomalainen, tyydyin vain nieleskelemään kyyneleitä.

En ole koskaan ennen meinannut itkeä hevosen selässä, ainakaan hyvässä mielessä. Turhautumisesta tai kiukusta kyllä silloin tällöin. Miksi sitten nyt tuli tällainen liikutustila? En tiedä, ehkä tunne tuli minuun hevosesta.

Videolta katsottuna tilanne ei näyttänyt mitenkään erityiseltä, siinä olisi yhtä hyvin voinut olla alkeiskurssilainen opettelemassa kevyttä ravia. Mutta jotain siinä kuitenkin henkisellä tasolla tapahtui.

Tunnin jälkeen olo oli vapautunut. Ja ehkä noin toista kertaa elämässäni keho tuntui ratsastuksen jälkeen rennommalta kuin ennen sitä.

Hevonen sen sijaan oli aivan hiessä, epäilemättä henkisestä rasituksesta. Ihmisten opettaminen on joskus aika rankkaa.

Etukäteen minua vähän jännitti ratsastaa tätä hevosta, sillä olin nähnyt sen omistajansa kanssa parillakin kurssilla eikä se missään tapauksessa ole näyttänyt helpolta. Mutta tällainen superherkkä tamma taisikin olla juuri se hevonen, jonka tälle kurssille tarvitsin.

Jos se näyttää impparilta ja tuntuu impparilta, se saattaa olla imppari

"Minäkö muka murheenkryyni?"

Terkkuja sairastuvalta, vaikka ei täällä mitään tupaa ole. Joskus sellaista kyllä kaipaisi.

Esimerkiksi silloin, kun pitää kylmätä jalkaa kaatosateessa. Tai kun ötökät piinavat niin, että pitkän päivän päätteeksi vesisuihkun osuttaminen ponin alati viuhtovaan jalkaan lähinnä itkettää.

Edellä kuvatun ensiahdistuksen jälkeen poni on ryhtynyt jalan hoidolle suorastaan epäilyttävän myötämieliseksi. Rimpuilun ja ramppaamisen sijaan se on seissyt toimenpiteiden ajan paikoillaan päätään riiputtaen tai puskia tyynesti harventaen.

Tällainen yhteistyöhalukkuus on merkittävästi vähentänyt turvotuksen ponitädissä laukaisemaa akuuttia murhanhimoa.

Vähentynyt on myös itse turvotus.

Voinee todeta, että jos se näyttää impparilta ja tuntuu impparilta, se todennäköisesti on imppari.

Vahvasti ehkä. Ainakin vuohisen jännetupen yläpuolella on kunnon rupi eli impparipöpön potentiaalinen sisäänmenoaukko näyttää paljastuneen.

Välillä turvotus oli kokonaan poissa, kunnes eilen päätin, että ei tarvitse enää hoitaa (kylmäsin sillä kertaa kuitenkin, kun oli välineet mukana). Tänään sitten taas vastassa oli jalka, joka ei ole näkyvästi turvonnut mutta ei ihan normaalikaan.

Välillä olen alkanut jo epäillä, että turvotusta on lähinnä omissa aivoissani. Hulluksihan tässä tulee, jos ei jo ole.

Luulen, että pari päivää teeskentelen jalan olevan normaali. Katsotaan sitten, mihin suuntaan tilanne kehittyy.

Hepat oli sunnuntaina siirretty uudelle laidunlohkolle, jolla on aika paljon apilaa. Eilen sattui olemaan kamera mukana, kun illan valo oli suunnilleen kauneimmillaan.

Jalan tilanteeseen ei kuitenkaan näytä vaikuttaneen se, että hevoset kävivät torstaina kesän toisella ekskursiolla naapurin puutarhassa eli reipashenkinenkään liikunta ei ilmeisesti pahenna ongelmaa.

Silminnäkijöiden puutteessa syy karkureissusta vieritettiin jälleen saman mustan suomenhevosen niskoille. Ainakin sen oli aidasta pakenemisen jälkeen nähty johtavan joukkoa.

Ruusa joukkoja ei ainakaan johtanut, sillä se ei osallistunut koko retkelle. Ponirukka oli jäänyt yksin aidan oikealle puolelle. Ja oli kuulemma juossut kuin heikkopäinen, minkä kuuleminen toki puolestaan aiheutti heikotusta omistajatädissä. Karkuretken aikaan laidun olisi nimittäin voinut olla liukkaampi lähinnä siinä tapauksessa, että monta päivää jatkuneen sateen jälkeen olisi tullut pakkasta.

Apilat ovat nättejä. Ja hepat.

Takaisin syntipukkiin. Sen omistaja teki nopeat johtopäätökset ja vei hevosensa muualle seuraavana päivänä. Ihan hyvässä hengessä, ennen kuin naapurit raivostuisivat niin että lähtöpassit tulisi koko porukalle. Ja toivottavasti ennen kuin kyseinen hevonen tulisi lopullisesti siihen tulokseen, että aidan rooli on lähinnä ohjeellinen.

Kun musta suomenhevonen lähti, kaksivuotias hermostui tästä niin, että meni aidasta läpi. Sitä ei ollut osattu epäillä kesäretkien syypääksi, koskapa se viime kesänä pysyi samaisella laitumella aivan ongelmitta.

Peukut pystyyn, että laumasta kuitenkin poistettiin oikea tyyppi.

Pikku loppukevennys. Ei mikään hyvä kuva, mutta vyötärönympäryksestä voinee sanoa diplomaattisesti, että ei poni ainakaan laiha enää ole... 

P.S. En ole kuullut Ruusan köhäisevän sen jälkeen, kun loimitin sen yhdeksi sateiseksi yöksi. Turpa sen sijaan on edelleen mystisesti ruvella. Tämä ei estä suitsimista, mutta remonttiturpahihnan ehkä jätämme naulaan toistaiseksi.

Ei mitään hommia mulle - kylmäilemisiin, T: Ruusa

Täti on kesän kunniaksi ja ponin muhkean kesämahan innoittamana äitynyt niinkin ahkeraksi, että on varannut Satula.comista pikkusatuloita rimpulalle sovitukseen. Ruusa valitettavasti taisi saada vihiä siitä, että sen kesäparatiisiin olisi luikertelemassa työnteon/koulunkäynnin muotoinen kärmes.

Ruoho on parasta. Leinikki on nätti kuvassa, mutta onneksi sitä ei ole laitumella paljon.

Poni on ilmeisen lahjakas välttelemään koulunpenkkiä, sillä sen jälkeen kun olin ottanut penkkikauppaan yhteyttä, ponin turpaan ilmestyi aurinkoihottuman näköistä röpelöä.

Jos ponilla olisi vaaleanpunainen turpa, tulkitsisin turvan alkukesän koleudesta huolimatta palaneen auringossa. Koska ponilla kuitenkin on aiemmin palamaton musta turpa, ensimmäinen ajatus oli allerginen reaktio. Niin tai näin, turpa on ollut sen oloinen, että siihen ei mitään suitsia pueta.

Ostin hydrokortisonivoidetta ja sitä nyt olen sitten tupsutellut röpelöön. Ei tässä mitään, ratsastan sitten naruriimulla, ajattelin.

Semmoinen palikka tällä kertaa.

Kunnes sitten sunnuntaiaamuna tulin laitumelle huomatakseni, että ponillani on toinen takajalka melko tukevassa kunnossa. Ihan vaihtelun vuoksi turvotus on tällä kertaa vasemmassa takakintussa.

Kun ponin takakinttu ensimmäistä kertaa elämässään täyttyi tähän malliin, roudasin koko elukan klinikalle. Siellä eläinlääkärin vaihtoehdot olivat imppari ja murtuma. (Oli imppari.)

Nämä mainitut vaihtoehdot tässä sitten tuntuisivat tälläkin kertaa potentiaalisimmilta, vaikka onhan tuossa turvotuksen alla aimo klöntti hankosidettäkin.

Olisiko joku voinut potkaista rimppanan takakinttua? Onhan se aina mahdollista. Ruusa on kuitenkin edelleen kukkulan kuningatar, joten päin potkiminen olisi alamaisilta melko julkeaa kapinointia. Moista toimintaa en ole itse toistaiseksi onnistunut todistamaan.

Jos jalka olisi murtunut tai muuten pahasti vammautunut, sen luulisi olevan kipeähkö. Rimpulan reaktio jalan puristeluyrityksiin oli tavanomainen "mitäs siinä puristelet", ei sellainen "jumankauta irti kipeästä kintustani".

Entäs imppari? Oikeasti, imppari laidunoloissa? Ensikopeloinnilla en löytänyt haavaa, mutta toisella yrittämällä löytyi parikin rupea. Aikaisemman kokemuksen perusteella imppari ei kovin suurta ihorikkoa vaadi.

Impparidiagnoosin puolesta ehkä puhuisi sekin, että sunnuntai-illan reippaiden rallien jälkeen jalka tuntui vähän pehmeämmältä, kun taas maanantaina suoraan makuulta noustessa turvotusalue oli taas kuin puuta.

Niin tai näin, sunnuntaina piti arpoa, ruvetako kylmäämään vai hautomaan.

Päädyin tekemään molempia. Jos ei turvotus ala suht lyhyellä aikataululla toeta, lienee parasta kilauttaa tohtorille. Onneksi luotto-ortopedimme viime visiitillä antoi luvan soitella aina, kun ponin kinttutilanne ahdistaa.

Ainahan tämä tällainen ylimääräinen ahdistaa, etenkin nyt kun samaan aikaan erityishoitoja vaatii myös koira.

Juuri tällä hetkellä myös Ruusan kuljettaminen mahdolliseen eläinlääkäritapaamiseen on hiukan tavallistakin hankalampaa, kun oma ns. vetoauto on telakalla renkaat irti rungosta. Huollosta sain vara-auton, joka on Fiat 500. Fiat 500:ssa ei ole vetokoukkua. Miksi olisikaan, kun autolla on monissa tilanteissa vaikeuksia vetää edes omaa painoaan.

Kaiken tämän lisäksi poni on alkanut taas köhiä. Olenkin jo ehtinyt miettiä, millä konstilla saan sen syömään Ventipulminia, kun se ei laidunkaudella saa lisärehuja.

Onko ihan oikeasti liikaa vaadittu, että saisi esim. pari kuukautta vuodesta ottaa iisisti ja vaikka esim. nauttia ponin omistamisesta? Tai jos nautinto on liikaa pyydetty, saisiko edes hetken ilman ylimääräistä huolta ja vaivaa?

Katse alas ja hartiat eteen, vai miten se nyt meni (ja ihana Aischa)

"Älä ratsasta, mitä näet, vaan sitä, mitä tunnet." Jotain tämänsuuntaista sanoi eräs centered riding -opettaja kerran allekirjoittaneelle, jolla on noin 25 vuotta ollut tapana tuijottaa ratsastaessa alas. Sanoissa epäilemättä asuu suuri viisaus.

Videokaappaus sunnuntairatsastelusta Aischan kanssa. Hetkittäin näyttää jo ratsastukselta. Siis suosikkiaskellajissani ravissa. Muista askellajeista ei viitsi tässä yhteydessä mainita oikein mitään.
Istunta kaipaa edelleen remonttia myös ravissa, mutta meneehän siihen aikaa.

Mutta mitä jos se tunne, eli oma keho, valehtelee? Vuosien varrella kehoni on suoltanut minulle silkkoja valheita jatkuvalla syötöllä. "Olen pystysuorassa ja jämäkkänä", väittää keskivartalo. "Me ollaan just hyvin täällä, suora kulma on kuolaimesta kyynärpäähän, rennosti ihan ollaan eikä yhtään omiamme liikuskella", kehuvat kädet. Mutta auta armias, kun vilkaisee alas, näkeekin holtittomasti heiluvat kädet ja löysänä löpsöttävän ohjan.

Eihän tällaisesta tule mitään! Pakko se vaan on tuijottaa, tekevätkö kehonosat niin kuin väittävät. Yleensä eivät.

Kädet väittävät olevansa hyvin, vaikka roikkuvat reisillä.
Hartiat matkustavat kohti korvia ja hevonenkin taitaa harkita kyttäyskeikkaa.

Keski- ja ylävartalo ovat tällaiselta kontrollilta suojassa silmien väärällä puolella. Niiden valheiden paljastamiseksi tarvitaan video tai vähintään ylimääräinen silmäpari maassa. Mieluiten pitäisi olla molemmat. Ja tänään sain molemmat! Nimittäin ratsastin ensimmäistä kertaa Aischalla Saijan silmien alla ja Saija otti vähän videoitakin.

Heti alkoi vissiin ratsastajaa vähän jännittää, kun hartiat eivät käskyistä huolimatta suostuneet ollenkaan rentoutumaan. Hyvin vähän tuli sitä superia, mitä viikko sitten hehkutin. Jonkin verran tuli surkeuttakin, mutta enimmäkseen sellaista ok:ta. Aischa on kyllä niin kovin mukava hevonen.

Menimme me vähän oikeaankin kierrokseen, vaikka se oli taas kovin vaikeaa.

Takaisin valehtelevaan kehoon. Valehtelusta huolimatta aivot ovat - opettajan avustuksella - viime aikoina alkaneet hahmottaa kehon asentoa ihan oikeinkin.

Varsinkin Aischan selässä aivoihin tulee tosin ikävää viestiä, jonka mukaan muistutan tamman selässä erehdyttävästi kilpikonnaa. Ja, on myönnettävä, alas tuijottaminen ei välttämättä kovin paljon paranna ryhtiä.

Mutta eikös asian tiedostaminen olekin ensimmäinen askel korjaamiseen? Nyt tiedostan asian taas vielä vähän selkeämmin, kun sain näitä videoita ja vähän kommenttejakin.

Vaikka itsekriittinen ihminen katsoo videoilta etupäässä virheitään niin kyllä siinä minusta jotain edistystäkin on huomattavissa. (Edit. Toisaalta kyllä näyttää, että pompin nyt jopa enemmän kuin ennen. Hmm.)

Kevyttä ravia:



Linkki videoon

Harjoitusravia:



Linkki

Tällä viikolla olenkin ratsastanut epätavallisen paljon, neljä kertaa. Ratsastus on tuonut tärkeää valoa muuten rasittavaan viikkoon; Tiistaina koiraani puri toinen (irto)koira ja haava tietysti tulehtui. Torstaina kännykkä putosi taskusta ratsailla ja Aischa astui sen päälle. Rikki meni ilmeisesti myös SIM-kortti, joten minulla ei ole nyt puhelinta. Tämä on erityisen hankalaa siksi, että autoni on korjaamolla. Siitä katkesi torstaina tallilta töihin ajaessa etujousi. Johan sen ostamisesta ehtikin kulua kuukausi.

Esteitä siellä, esteitä täällä

Nyt se on kuulkaas tehty. Lopetettu estehyppelötauko, joka jatkui käytännössä keskeytyksettä kesästä 2005 lähtien.

Siinähän nimittäin kävi niin, että kun mainitsin Mia-opelle poltteestani palata esteille, hän innostui heti. Fritzillä voi myös hypätä!

No, sanoista tekoihin päästiin viime viikon tiistaina ja uudelleen tämän viikon tiistaina. (Valitettavasti kuvaajaa ei ole ollut saatavissa, joten tulee tällainen kuvaton tekstimassa.)

Ensimmäisellä hyppytunnilla huolellisesti korostin, että pieniä ja helppoja tehtäviä sitten vain. Taukoa on ollut. Mitään en osaa ja alusta on aloitettava.

Olihan siinä alkuun hakemista, jo ihan esteistunnasta lähtien. Ei mennyt kauan kun reidet jo huusivat apua.

Joskus muinoin tunsin takapuolessa, mistä ponnistus lähtee. Pitääkö pidättää vai lisätä pökköä pesään. Sellainen tuntuma on tässä pikku tauon aikana kadonnut, eikä Fritzin taipumus laiskotteluun varsinaisesti helpota rytmin uudelleenlöytymistä.

Mutta itse esteet, ne noin 40-senttiset, eivät ole tuntuneet juuri kummemmilta kuin silloin 10 vuotta sittenkään. Yllättävän hyvin keho vielä muisti.

Ja toisella tunnilla sitten mentiinkin vissiin jotain suhteutettuja välejä ja myös vinoja lähestymisiä. Lähestyminen oli edelleen kinkkistä, mutta esteiden päällä ei ongelmaa. Tiedä vaikka tädistä tulisi täti-iässä vielä jonkin sortin esteratsastaja!

Mia totesi ensimmäisen tunnin lopuksi, että jos en olisi korostanut takana olevaa taukoa, hän ei olisi sitä mistään huomannut.

Ehkä on eduksikin, etten ole 10 vuoteen hypännyt. Ei ole niin paljon poisoppimista kuin sileällä, jota ne 10 vuotta tahkosin pääosin itsekseni. Ihmisen ei kannattaisi ratsastaa kovin pitkiä pätkiä ilman valvontaa. 10 vuotta on ehdottomasti liian pitkään.

P.S. Tänään kävin koulutunnilla. Ilmeisesti äherrys pikkuesteiden kanssa oli jotenkin verryttänyt Fritziä, koskapa siitä löytyi taas vähän uusia vaihteita. Teimme myös ehkä vaikeinta kuviokelluntaa ikinä: yhteen pitkään sivuun piti mahduttaa avotaivutusta, sulkutaivututa, lisää avotaivutusta ja lopuksi takaosakäännös - ja heti sama uusiksi. Pikkuisen oli puskatädillä pää pyörällä, mutta ihme kyllä onnistumisiakin tuli.