Lisää vahvisteita?

Lauantaina tallipäivän jälkeen oli kurja olo. Ruusaa ei voinut vähempää kiinnostaa mikään työskentely. Olisiko tullut kumminkin rassattua sitä liikaa? Entinen vahvuutemme, kontakti ja Ruusan halukkuus viettää aikaa kanssani, ei tunnu enää vahvuudelta.

Serkkuni totesi, että pitää vaan käyttää enemmän vahvisteita eli nameja. Serkku kouluttaa työkseen koiria (vai pitäisikö sanoa, koiraihmisiä) ja hänellä on myös pari hevosta. Näin ollen hänelläkin saattaa joku näkemys asiaan olla.

Ruusan kanssahan jätin namit pois kuvioista sen jälkeen, kun se alkoi sovitella purukalustoaan hihaani. Serkkuni mielestä tämä ei ole oikea ongelma. "Ruusalle pitää vain opettaa luopuminen, ei se sen kummempaa ole."

Aiemmin käytin nameina kuivia leivänpaloja, mutta koska kaikki leipä on viime aikoina taloudessamme joko tullut syödyksi tai mädäntynyt muovipussiinsa niin leikkasin sitten kaupan omenasta sopivia paloja. Ruusa rakastaa omenaa, se tuli syksyllä todistettua.

Tähän voisi sunnuntaisen kokemuksen pohjalta lisätä, että Ruusa siis rakastaa kotimaista omenaa. Ulkomainen omppu, vaikka minusta on varsin maistuvaa, oli Ruusalle yök-kokemus. Ensimmäisen palan se otti suuhunsa, viuhtoi päällään ja sylkäisi "makupalan" sitten jonnekin purupatjan uumeniin.

Ponihan oppi luopumisen kerrasta! Tämän jälkeen ei enää ottanut omenaa suuhunsa lainkaan. Omenoita hiukan enemmän Ruusaa kiinnosti pussi, johon olin omenanpalat sujauttanut.

Suurta edistystä ei siis voi sanoa tapahtuneen tässä vahvisteiden vahvistamisessa. Kuivattu leipä taitaa olla ainoa herkku, joka Ruusalle maittaa. Heppanameja on turha ostaa, paria sorttia on kyllä kokeiltu ja enää en niihin rahojani tuhlaa. Ruusa on ehkä ahne, mutta sillä on varsin kultivoitunut maku.

Sunnuntaina vietin koko päivän tallilla tallihommia tehden (tallinpitäjä oli kipeänä) ja harjailin muita poneja tarhassa, vähän kuin salaa herättääkseni omankin ponini kiinnostuksen. Ehkä se vähän kävikin ihmettelemässä, mutta oli huomattavasti haltioituneempi uudesta suolakivestä, jonka viritin ponien tarhaan.

Tänäänkin vielä kipaisin äkkiä tallilla käymään ennen kuin ajoin iltavuoroon töihin, sillä tallinpitäjä ei vieläkään ollut ihan täydessä terässä. Sitäpaitsi suhteellemme Ruusan kanssa tekee nyt varmasti vain hyvää, jos poni huomaa, että läsnäoloni ei aina tarkoita jotain tylsää treeniä vaan pääsen myös mm. ruokkimaan ja viemään ponia karsinasta tarhaan.

Muutenkin olisi hyvä, jos saisin harjoitteita vähän monipuolisemmiksi. Harjaamisesta on ainakin tullut Ruusan mielestä yybertylsää.

P.S. Ruusa kasvaa! Se on taas huiman takakorkea. Tiedä häntä, vaikka olisi kasvukipujakin ja siksi nyrpeä naama harjoituksissa. Lisäksi voi olla jumia taannoisesta kiimasta, sillä Ruusa oli viettänyt pari päivää kävellen tarhan aidan viertä ja ruikkien selkä köyryssä pissaa. Naapuritarhan orhi on niin ihana!

Älä vedä!

Paitsi, että en osaa pitää ohjastuntumaa silloin, kun pitäisi, en myöskään osaa hellittää naruista silloin, kun pitäisi. Tämä tuli jälleen osoitettua eilen, tällä kertaa ratsailla.

Ratsastin eilen tavallaan uudella tuttavuudella. Tavallaan sikäli, että olen tuntenut ponin noin kuukauden vanhasta (ja olen tuntenut sen molemmat vanhemmatkin). Olen myös ollut tämän ponin selässä monia kertoja silloin, kun se on ollut ratsuna vielä raakile. Sittemmin omistajan tytär on kisannut ponilla heA-luokkia hyvällä menestyksellä.

Siinä, missä vakioratsuni herra S reagoi vääränlaiseen ratsastukseen hyytymällä, neiti S mielellään tulkitsee kaiken pyynnöksi lisätä vauhtia.

Ei ole minulle varsinaisesti uusi tieto, että ohjista vetämällä ei pääse samalle aaltopituudelle ainakaan tällaisen herkän ja erittäin eteenpäinpyrkivän ponin kanssa. Silti ensimmäiset noin 45 minuuttia eilisestä ratsastussessiosta menivät kokolailla seuraavaan tapaan: Poni juoksi karkuun ja minä yritin ohjissa roikkumalla saada sitä rennoksi.

Mitä enemmän poni lisäsi vauhtia, sitä vahvemmin jokin alkukantainen kädellisen vaisto sai minut - vastoin parempaa tietoa - tarraamaan ohjiin rystyset valkoisina kuin elämäni riippuisi käsivoimistani.

Käynnissä tunsin itseni aloittelijaksi, mutta ravi kyllä aluksi lähti rullaamaan ihan hyvin. Poni liikkui rauhallisessa temmossa ja pyöristyi. Minä istuin lonkat rentoina ja pidin vatsalihaksilla vastaan. Mutta eihän näitä vatsalihaksia ole tehty ylläpitämään moista kovin pitkään! Niinpä päädyimme yllä kuvattuun tilanteeseen. Varsin esimerkillistä toimintaa. Tai sitten ei.

Meinasin jo luovuttaa, mutta kun jäimme ponin kanssa kentälle kaksin niin päätin kumminkin vielä kevennellä loppuravit. Pidensin vähän ohjaa ja humpsuttelin vain. Hengittelin ja kevensin vähän hitaammin kuin se tahti, mitä poni tarjosi.

Ja kas, ponin vauhti alkoikin hidastua ja ylälinja hiljalleen pyöristyä. Ja lopulta huomasinkin keventeleväni täysin kuulolla olevalla, rennolla ja pyöreästi liikkuvalla ponilla, oma käteni höyhenenkevyenä ja rentona. Sitten uskalsin taas lyhentää ohjaa ja pääsin vähän käyttämään pohjettakin.

Olisinpa lähtenyt tällaiseen hölköttelyyn heti alkutunnista, olisi säästynyt poniparan suu ja ratsastus olisi ollut kummallekin osapuolelle miellyttävämpää.

On vain myönnettävä, ettei tästä kropasta tässä vaiheessa elämää irtoa tällaisen ratsun harjoitusravia, vaikka herra S:llä yleensä ratsastankin paljon perusistunnassa. Neiti S:llä on kuitenkin pikkuponiksi (135 cm) iso (ja sivumennen sanoen erittäin laadukas) ravi ja todellakin taipumus reagoida epämääräisiin apuihin tulkitsemalla, että ratsastaja tahtoo mennä kovempaa.

Voi vain olla onnellinen, että pääsee ratsastamaan näin hienoilla ja hyvinkoulutetuilla poneilla. Ja että samasta tallista löytyy näin erilaisia ratsuja treenattavaksi, joskin neiti S:n vapaat päivät ja minun tallipäiväni osuvat harvoin yksiin.

Kun olin päässyt vähän fiilistelemään neiti S:n selässä, en voinut olla miettimättä, että tämän ponin piti olla minun.

Olin nimittäin jo sopinut ostavani tamman, kun se oli 2-vuotias. Viime hetkellä kuitenkin tajusin, että elämäntilanteeni ei vielä mahdollistanut oman ponin hankintaa, ja peräännyin kaupasta. Nyt ehkä vähän harmittaa.

Toisaalta jos olisin ostanut tämän timantin, kun se vielä oli hiomaton, sitä ei olisi kouluttanut ja ratsastanut kasvattajansa lahjakas tytär vaan tämä toistaitoinen täti. Eli ehkäpä siitä ei olisi tuollaista tullutkaan, vaikka luonne sillä onkin aina ollut puhdasta kultaa.

Pää täynnä (tietoa)

Viikonloppuna tuli opittua ainakin se, että jos on varsan jaksamiskapasiteetti rajallinen niin on kyllä ponitädinkin.

Itse asiassa oppia tuli niin paljon, että ponitädin pään sähkötaulussa taisi joku sulake kärähtää. Ja kun yritin sunnuntaina vielä saada tehtyä yhden pikkutreenin (ponin kanssa kaksin) pyöröaitauksessa, en enää muistanut edes sitä, miten päin narua juoksuttaessa pidetään.

Tässä vielä ollaan jotenkin samalla aaltopituudella, joskaan ponia ei paljon jaksa täti kiinnostaa.

Linjamme menivät umpisolmuun ja käämit paloivat varsaltakin. Se ei osannut lopulta enää edes seistä paikallaan loimea laittaessa. Itse tajusin treeniä lopettaessani olleeni alun alkaenkin niin poikki, että hädin tuskin jaloillani pysyin.

Meillä on Ruusan kanssa molemmilla lyhyt pinna. Tästä seuraa se, että minä yritän kertoa varsalle, ettei saa hermostua, vaikka omakin kärsivällisyyteni loppuu viimeistään toiseen niskurointiin. Jonkinlainen zen-valaistus olisi nyt tarpeen.

Energiatasoni huitelee jossain ihan väärissä sfääreissä varsan koulutukseen.

Pitää kaivaa naftaliinista se ponitäti, joka sai elämänsä toistaiseksi ainoista koulukisoista tsempparipalkinnon, koska ei hermostunut, vaikka poni esitti keskihalkaisijalla ravilisäyksen sijaan pukkilaukkaa. Enkä hermostunut ratsastusmerkkikokeen esteradallakaan, vaikka poni kielsi kaksi kertaa. Ja nyt sitten tuiskahdan 2-vuotiaalle vähän väliä, kun lapsi ei ymmärrä tai sen hermot eivät ole aivan kasvaneet aikuismittoihin.

Ikävää loppua lukuunottamatta viikonloppu oli kuitenkin erittäin antoisa. 

Muutkin sähläävät

Itse asiassa kurssin tärkeimpiin anteihin opetusopetuksen ohella kuului sen näkeminen, että muutkin sähläävät.

Muutkin sotkeutuvat naruihin ja keskittyessään uuteen asiaan unohtavat, kumpi käsi on oikea ja kumpi vasen. Ja että mitä niillä käsillä nyt sitten pitikään tehdä.

Muutkin ovat hitaita, kun pitäisi olla nopea, ja nopeita, kun pitäisi olla hitaita. Ja vaikka he eivät aina ihan tiedä, mitä ovat tekemässä, silti onnistuvat oman oppimisensa ohessa opettamaan ponilleen myös niitä oikeita asioita. Ja kun katsoo muiden mokailuja, saa jotain työkaluja siihen tilanteeseen, kun itse törmää samaan asiaan.

Kurssilla oli mukana parin Sarin koulutettavan ja Ruusan lisäksi myös 2-vuotias vuonohevosruuna. Meillä oli vuonispoppoon kanssa itse asiassa aika samat ongelmat, Ruusa vain reagoi asioihin vähän teatraalisemmin. Vaikka taitoni pärjätä ponin räiskähtelevyyden kanssa ovat vielä rajalliset, minusta on kuitenkin hyvä, että ponissa on energiaa.

Ajo-oppeja jälleen kerran

Sarin mukaan paikallaan seisomisen pitäisi olla varsalle palkkio, mutta Ruusasta paikallaan nököttäminen on pikemminkin iso rankaisu. Olisin siis halunnut etsiä paikallaan seisomisen ihanuutta. Poni oli uppo-oudossa paikassa kuitenkin sen verran piukeassa mielentilassa, että staattiset treenit jätettiin suosiolla toiseen kertaan. (Ei nyt ihan kannata kuitenkaan väen vängällä ruveta ottamaan senkkaa nenästä.)

Siispä keskityimme itse ohjasajoon.

Välillä Ruusa rupesi tosissaan panemaan vastaan, kun yritin sitä kääntää. Syy löytyi, kuten tavallista, kaksikon kädellisestä päästä.

Tyyppi yrittää kääntää, muttei tajua myödätä ulko-ohjasta.
Naruriimu ja tuollaiset paksut narut olivat meille molemmille uusi juttu, saatiin lainata kurssin ajaksi Sarilta.

Olin unohtanut edellisen ajokerran opin siitä, mihin päin itse pitää liikkua, kun kääntää hevosta. Tämän opin sain tällä kertaa hieman paremmin muistettavassa muodossa: seuraa ponin häntää. Kun poni kääntyy eli siirtää etuosaansa, sen takapuoli kääntyy samalla päinvastaiseen suuntaan. Samalla on itsekin siirryttävä, ettei ulko-ohja jää estämään ponin kääntymistä. Tämän kun hoksasin niin alkoi ponikin tajuta pelin hengen.

Suoraan meno onnistui jo aika hyvin, kuva sunnuntailta. kiitokset kuvausapulaiselle!

Sari lohdutti, että kärryjen kanssa tämä on sitten paljon helpompaa. Tosin kuulin hänen myös sanovan pyöröaitauksen vieressä seisoskelijoille, että jos Ruusa nojaa kevyen kärryn aisaan kuten ulkokankkuaan koskevaan naruun, kärry menee nurin. Voisi siis olla suotavaa huomauttaa ponskille, että olisi paree olla nojailematta. Narulla huiskuttelin terävästi Ruusan peppuun, kun pylly rupesi painumaan vasten narua.

Kääntyy, kääntyy

Kääntävien apujen opettelussa meillä riittää kyllä vielä töitä. Apuja voi treenata vaikka karsinassa siten, että kiinnittää naruriimuun/kuolaimettomiin narun, seisoo itse ponin vieressä satulavyön kohdalla ja panee naruun kevyen paineen - sellaisen, millä ponin haluaa sitten joskus kääntyvän eli todellakin hyvin kevyen. Kun poni myötää vähänkin, käsi myötää myös.

Jotta ei tulisi auttaneeksi ponia omalla kehollaan, voi siirtää narun toiselle puolelle ponia ja pyytää siten ponia kääntämään päätään poispäin ihmisestä.

Miksi ei pitäisi auttaa ponia keholla? No, ehkä siksi, että kun ihminen istuu kärryillä niin siinä ei paljon ihmisen ruho anna ponille suuntaviivoja. Etenkin, jos ponilla vielä on laput silmillä kuten valjakkoajon päävehkeissä.

Jos opetetaan ohjaa, ei silloin vääntelehditä keholla tai toistella suullisia käskyjä. Muuten ei voi koskaan tietää, kääntyykö poni nohevasti siksi, että osaa ohjasavun, vai siksi, että pitää silmällä sitä, mihin suuntaan emännän tassut osoittavat. Sitten, kun poni osaa kaikki tiettyä reaktiota tavoittelevat käskyt, voi tarvittaessa yhdistellä ponin kulloiseenkin mielentilaan sopivan apucocktailin.

Ai mikä tuntuma?

Nämä ohjasavut taitavat kyllä olla meille elämänmittainen haaste. Ruusan pitäisi hoksata, mitä ohjasavut loppujen lopuksi tahtovat sanoa, ja ennen kaikkea minun pitäisi oppia pitämään ne saakelin narut kädessä. Tätä taitoahan kutsutaan myös tuntumaksi. Sellaista ei ole täällä meillä vielä näkynyt. Voisin ostaa, jos jollain olisi tarpeettomana kaupan.

Ainahan se ohjien löpsöttely on paha juttu, mutta erityisen paha silloin, kun likimain ainoa kommunikointikanava ovat ne narut. Meidän touhumme taitaa vielä erehdyttävästi muistuttaa rikkinäistä puhelinta.

Saatoin ehkä kuitenkin saada vähän kiinni tuntuman käsitteestä, kun pääsin lauantaina istahtamaan ihan oikeiden valjakkovaunujen kuskinpukille.

Sunnuntain hommia. Ehkä kannattaisi opetella pysymään vähän kauempana ponista, mutta kauempana en saa sitäkään vähää pidettyä naruja käsissä.

Yleensähän on ihan hyvä, että on kokeillut itse, miltä asioiden pitäisi tuntua, ennen kuin ryhtyy opettamaan asiaa varsalle. Ja minun aikaisempi ajokokemuksenihan todellakin rajoittuu satunnaisiin maastolenkkeihin shettiksillä. On siis välillä aika vaikea hahmottaa, mihin varsan ajo-opetus on menossa.

Sari on kisannut hevosellaan vaativia valjakkoluokkia, joten homman hanskaaminen ei nyt ainakaan jäänyt sen enempää neli- kuin kaksijalkaisestakaan opettajasta kiinni.

Aluksi minua huimasi siellä vaunujen korkeuksissa. Kun minä otin ohjat, oli Sarin vuoro pelätä. Vaivihkaa hän istui ohjanperien päälle ja uskalsi sitten antaa oppilaansa sählätä.

Kun keskityin pitämään nyrkit kiinni, ohjastuntumakin alkoi jollain tapaa hahmottua. Opin, että valjakkohevosen kääntäminen sujuu näin: ensin puolipidäte, sitten myödätään ulko-ohjasta - mutta ei siis heitetä ohjaa kokonaan löysäksi. Hmm, olisikohan tällä jotain tekemistä sen kanssa, että Sari aina käskee myödätä ulko-ohjasta, kun käännän varsaa sisäohjasta? Tulevaisuudessa sisäohjaa on siis tarkoitus häivyttää.

Käyntiä kovempaa en saanut mennä enkä olisi uskaltanutkaan, sillä vireän ajokin ohjaaminen rapsakammassa vauhdissa olisi pannut päänuppini tässä vaiheessa liian sekaisin. Mutta kyllä Sari silti voisi kutsua kurssejaan yhtä hyvin elämysretkiksi hevosten maailmaan.

Vatsalihaksetkin löytyivät vaunujen kyydissä melkein kuin ratsastaessa. Kun rupesin pääsemään asiasta jyvälle niin tuntui kuin Kira olisi lukenut ajatuksiani, kun puksuteltiin kahdeksikkoa jättimäisten vaunujen kera.

Tiedä, vaikka Ruusankin kanssa ruvettaisiin joskus vielä ihan valjakkoa treenaamaan, vaikkakin alkuun on tarkoitus hommata ihan tavalliset koppakärryt (jousitetut), joiden kanssa kuulemma pitää ostaa ravivaljaat.

Summa summarum

Sen, mitä minulle jäi mieleen viikonlopun yleisistä varsankoulutusteeseistä, voi tiivistää ranskalaisin viivoin:

- Muista, että varsaa voi opettaa vain, kun kouluttajalla on varsan huomio. (Vieraassa paikassa sai kyllä huomata, etten todellakaan ole varsalleni se maailman kiinnostavin asia.) Jos antaa varsalle apuja, kun se tuijottaa jotain muuta, ei kannata koventaa apua ennen kuin varsa taas kiinnostuu koulutuksesta. Muuten varsa voi säikähtää.

- Jos et saa varsan huomiota sillä, mitä teet, muuta jotain. Ihan sama, mitä, tyyli on vapaa. Keikuta vaikka peppuasi tai loiki hassusti ympäriinsä. Joskus pitää uskaltaa näyttää naurettavalta.

- Ennen kuin ryhdyt toimeen, tee hyvä suunnitelma. Etukäteen kannattaa miettiä, mistä palkitsee ja miten. Myös kannattaa miettiä, miten toimii, jos varsan reaktio on esimerkiksi päinvastainen kuin mitä toivoi. Muuten voi olla, että tulee opettaneeksi varsalle jotain ihan muuta kuin ajatteli. (Minä saatoin tulla opettaneeksi Ruusalle, että naruriimun nähdessään sen on paras juosta poispäin.)

- Pilko tehtävä pieniin palasiin. Mitä pienemmästä askeleesta kohti päämäärää alkuun palkitsee, sitä nopeammin varsa tajuaa yskän. (Esimerkiksi kun arasta varsasta yritetään koulia helposti kiinni otettava, alkuun kannattaa palkita sitä siitä, että se vilkaisee ihmistä kohti.) Alkuun ei ole edes väliä, tekikö poni halutulla tavalla siksi, että pyydettiin, vai siksi, että se esim. näki puussa oravan.

- Tee, äläkä yritä. Jos ihmisen ote on epävarma, miksi ponikaan luottaisi siihen, että sen kannattaa ottaa ihmisen toiveesta onkeensa? Sari vertasi asiaa siihen, että sanoo toiselle varmalla äänellä "jää kestää painomme" tai jos epävarmasti ehdottelee "kyllä kai se jää kestää, mene sinä edeltä".

- Mitä paremman pohjatyön tekee, sitä vankempi perusta varsan osaamisella on. Eli kannattaa kuluttaa alkuvaiheen harjoituksiin kaikkein eniten aikaa.

- Vähemmän on enemmän. Varsa oppii parhaiten, kun sitä opettaa mahdollisimman lyhyissä pätkissä. Kolme kertaa 10 minuuttia päivän mittaan voi opettaa varsalle huomattavasti enemmän kuin yksi tunnin sessio.

- Opeta jokainen apu erikseen.

- Koska et voi olla nopeampi kuin varsa, ole superhidas. Siis jos varsa esim. juoksee, kun pitäisi seistä, liiku itse hitaasti. Tässäpä haastetta meikäläiselle.

- Moka on mahdollisuus. Jos kaikki menee aina täydellisesti, toistoja tulee vähemmän kuin jos varsan toilailuja joutuu korjailemaan.

Kiitoksia jälleen kerran Sarille oppitunneista, joilla paitsi oppii niin myös saa nauraa hersyvästi.

Jälleen ohjaksissa

Pikku ponin pasmat pantiin tänään kunnolla sekaisin, kun päätimmekin treenata Ruusan kanssa sen omassa tarhassa. Siellä matamilauma on tallannut lumen joka puolelta tasaiseksi ja tilaakin riittäisi vaikka kärryillä kaarrella - tosin niitä kärryjähän meillä ei vielä ole.

Ruusa ei voinut käsittää, että sen tarhassa a) ei ollut kavereita b) ei ollut heiniä c) oli ihan muut ihmiset kuin tavallisesti aamuisin ja d) ponilta otettiin takki pois, vaikka oli noin 15 astetta pakkasta. Siinä se könkötti menemään pää ylhäällä, alakaula kenottaen, ja kiljui talliin jääneille kamuille. Hetken kekkuloituaan Ruusan piti alkaa kuunnella ohjeita allekirjoittaneen suunnasta ja kun poni oli valmis, pyysin sen luokseni valjastusta varten.

Kun tuli ajamisen vuoro, olimme Ruusan kanssa jo kohtalaisen solmussa ylipitkien kangasohjiemme kanssa. Sari sai kuitenkin "huojuvan laivan" nopeasti kuulolle ja kävelemään suoraan. Juuri kun olin kaivamaisillani kameraa esille, Sari tarjosi ohjia minulle. Siismitäapuaminäköohjiin? Jostain syystä tämä oli Sarista hyvä ajatus. (Mutta taas jäätiin ilman kuvia!)

Eipä minulla tässä ajohommassa niin kauheasti ole muita ongelmia kuin lähinnä ohjastuntuman pitäminen ja kääntäminen. (Aika hyvin kuitenkin osaan jo kävellä ponin perässä.)

Ohjastuntumassa ongelmana on lähinnä sen ajoittainen puute. Eihän tämä nyt niin iso ongelma olisi, jos varsa ei koko ajan tarvitsisi tuntumaa kertomaan, että ällös huoli, täällä ollaan, jatka matkaa suuntaan X. Sivumennen sanoen tuntuman pitäisi olla samalla lailla tasaisen tiivis, mutta pehmeä, myös ensimmäisillä ratsastuskerroilla.

Minulta meinaa kadota tuntuma etenkin siitä ohjasta, jolla en ole juuri sillä hetkellä kääntämässä. Ja varsoilla on kuulemma taipumus kääntyä juuri siihen suuntaan, missä ohja on löysä. Eli täsmälleen päinvastaiseen suuntaan kuin kuski suunnitteli.
 

Tässä näkyy hyvin tyypillinen ongelmani: ohja löpsöttää. Kuva on Ruusan toiselta ajokerralta, muistaakseni joulukuulta 2012. Silloin meillä ei ollut vielä suitsiakaan. Tässä kuvassa ohjissa siis minä ja ponin edessä liinan päässä Sari. Enää emme tarvitse taluttajaa, joten Sari voi piiskata - ei kun siis ohjeistaa - meitä kentän laidalta.

Ruusalla pidetään vielä ohjia alla olevan kuvan tapaan normaalia alempana, koska näin ohjat ovat sen pepun molemmin puolin estämässä ponin äkilliset piruettiaikeet. Ja poni on kyllä aikeissaan melko vikkelä.

Ponin kääntämistä helpotti, kun Sari paljasti, että samalla, kun kääntää ohjalla oikealle niin pitäisi itse siirtyä vähän vasemmalle. Mystistä! Mutta toimii. Ja jarrutkin saatiin kohtalaisesti toimimaan.

Ajon ulkopuolella sain taas ojennusta pidätteiden tekoon. Vaikka luulin jo hoksanneeni käsitteen "nopea pidäte ja nopea myötäys", olenkin edelleen hidas hämäläinen. Suunilleen siinä ajassa, kun olen tottunut tekemään yhden pidätteen, pitäisikin ehtiä noin kolme.

Kun pidätteet tekee vähän kuin duracell-pupu kofeiinihöyryissä, ponille ei kerta kaikkiaan tarjoudu mahdollisuutta nojata ohjaan/muuhun päähänsä kiinnitettyyn naruun.

Taas satoi lunta, tänäänkin. Silmä on sielun peili, sanotaan. Mutta kukas Ruusan silmästä heijastuukaan?
(Ja rakastan tuota Canonin Powershot-pokkaria.)

P.S. Ajokuvassa näkyvät valjaat ovat Hööksin halpisrintavaljaat. Siinäpä tukko hukattua rahaa. Jo ensimmäisellä valjastuskerralla Sari totesi, että tällaisilla ei kyllä mitään painoa ainakaan vedetä. Sitäpaitsi ei noissa ole edes mitään, mihin aisat saisi kiinnitettyä. Tämän pystyin toteamaan jopa minä, jonka ajotietämys rajoittuu sormilla laskettaviin kertoihin shettiksen ohjissa (ja niilläkin kerroilla joku muu on valjastanut). Niin ja olenhan joskus hoitanut ravuria eli osaan jollain tapaa niputtaa ravivaljaat, mutta edelleenkään en pukea niitä hevoselle.

Oma poni, paras poni

Toisin kuin otsikosta voisi päätellä, eilinen tallikäynti ei ollut mitenkään erityisen miellyttävä tai Ruusa erityisen yhteistyöhaluinen. Päinvastoin, kun katselin karsinassa niskojaan uhmakkaasti nakkelevaa ponia - ja ulkona vaakatasossa piiskaavaa lumituiskua - hylkäsin suosiolla ajatuksen jonkinlaisista talutusharjoituksista ja tyydyin pelkkään harjaukseen.

Olisi varmaan tehnyt hyvää eilen tehdä vähän nöyryystreeniä irtojuoksutuksen merkeissä, mutta en halua juoksuttaa ponia liian usein ympyrällä (vaikkakaan Ruusan tekemä kuvio ei tuossa suorakulmaisessa tarhassa niin kovin usein ihan ympyrää muistutakaan). Meillä kun on tulevalla viikolla edessä taas oikein tehotreenit. Sari tulee maanantaina tsekkaamaan tilanteen ja viikonloppuna menemme hänen pitämälleen maastakäsittelykurssille.

Huonosta päivästä huolimatta olen hävyttömän tyytyväinen poniini. Ehkä siksikin, että mittasin ponin eilen ja se on ehkä sittenkin vähän kasvanut. Epävirallisen mittauksen tulos oli edestä 128 cm ja takaa pari milliä päälle 130 cm. Moni tuntemani welsh on kasvanut senttejä vielä 3-vuotiaanakin, ja itse asiassa Ruusan 4-vuotias tarhakaveri kasvaa vieläkin. Joten ehkäpä Ruusastakin tulee edes se 133 cm, joka siitä "pitäisi" tulla, jos nyrkkisääntö pitää paikkansa. Siis se, että vuotiaana hevonen on kasvanut 90 prosenttia korkeudestaan.

Olen siis vihdoinkin löytänyt ruusunpunaiset lasit nenälleni! Päässäni kaikuu vain ajatus, että Ruusasta voi tulla vielä ihan mitä vaan.

Tällainen usko toki kannattaisi pitää ihan omana tietonaan, koska Suomessa kynttilä on parasta pitää vakan alla ja niin edespäin.

Erästäkin hevosfoorumia lukiessa on tullut selväksi, että omistajan pitäisi ymmärtää, että hänen poninsa on aivan tavallinen eikä hänen siksi sovi olla ponista millään tasolla ylpeä. Jos omistaja luulee, että ponin laadukkuutta todistaisi esimerkiksi menestyminen joissakin karkeloissa, hän ei voisi olla enempää väärässä. Poni on tietenkin menestynyt vain siitä syystä, että kaikki oikeasti laadukkaat yksilöt jäivät kotiin. 

Minusta on kumminkin kiva katsella omaa poniani ruusunpunaiseksi sävytettynä, sillä tähän saakka olen nähnyt sen lähinnä kokoelmana erinäisiä vikoja, joita en nyt viitsi ruveta tässä luettelemaan. En tiedä, miksi on niin vaikeaa nähdä rakkaassa ponissaan enemmän hyvää kuin huonoa. Jalostuksen kannalta oman poninsa virheet pitäisi tietysti kyetä näkemään, mutta pitäisi kyetä myös arvostamaan sitä hyvää.

Hassua on se, että kun katson vanhoja kuvia, joissa silloin näin aivan karmean ilmestyksen, ei se minusta enää niin kauhealta näytäkään.

Ruusa maaliskuussa 2012. Ihan kivannäköinen 1-vuotiskevättään viettävä ponineitohan se oli, vaikka itse silloin näin ponissa lähinnä vikalistan. No joo, onhan tuo alaskiinnittyvä alakaula edelleen aika messevän näköinen, mutta silti.