tiistai 12. helmikuuta 2019

Olen oman elämäni Mr. Bean

Tuntuuko muista koskaan siltä kuin eläisi Mr. Bean -sarjassa, ja nimenomaan Mr. Beanin roolissa? Kun yksi huolimattomuusvirhe johtaa pitkään virhearviointien ketjuun. Myönnettäköön, että oma versioni nolojen tilanteiden henkilöstä on usein hieman kiukkuisempi kuin Rowan Atkinsonin.

Yksi jakso Mr. Bean -elämässä voisi mennä vaikka seuraavaksi kuvatulla tavalla: Tilanne alkaa viattomasti, kun yhdessä asuvista poneista tammaponi R tarvitsee jalkaan kylmäystä ja varsaponi A leikkiseuraa.

Ponitäti käärii ensin kylmäyspatjan tamman turvotelleeseen kinttuun ja sitten ryhtyy päästämään varsaa naapuritarhaan leikkitreffeille. Kaikki hyvin tähän asti, kunnes (yleensä kuuliainen) curlyponi S huomaa ponitädin puolihuolimattoman otteen ja ryntää portista vastavirtaan.

Kuvat eivät liity tapaukseen muuten kuin kuvaamiensa eläinten osalta.


Curlyhan oman käsityksensä mukaan  hoippuu jatkuvasti nälkäkuoleman partaalla, joten kun se on viekkaudella päässyt all you can eat -buffetiin, se ei tietenkään ensimmäisenä harkitse suostuvansa kiinniotettavaksi.

Tällaisissa vekkulointitilanteissa ponitädillä on tapana panna kiinniottoa vastustava nelijalkainen liikkeelle. Puolen hehtaarin tarhassa käytännön toteutus toimii curlyn mielestä ihan kivasti, kun yhdellä spurtilla pääsee hotkimaan suun täydeltä hyvälaatuista korsirehua ennen kuin ihminen ehtii kipittää taas hätistelyetäisyydelle.

Kun S ja perävaununsa A on saatu kivaan vauhtiin, alkaa meno yltyä myös neiti potilaan osalta. Tämä ei tunnu kovin hyvältä ottaen huomioon a) jalan turvottelun b) kylmäyspatjan kyseisessä jalassa. Mutta suostuuko juoksemisen makuun päässyt welshinponi antamaan kiinni? No ei tietty. Tuskinpa ponitädin päästä nouseva sauhu ja suusta livahtelevat voimasanat tähän vaikuttavat?

Näin se normaalisti sujuu.


Lopulta ponitäti saa omansa lassottua - curlyn kaksi numeroa liian isolla riimulla, koska muuta välinettä ei ole heti käden ulottuvilla. Sillä kuitenkin saa ponin äkkiä aidan toiselle puolelle.

Tässä vaiheessa ponitäti hoksaa myös, että sedät olikin suljettu tarhan pieneen etuosaan ja ajastinportin toisella puolella on heinää eli leikkitreffit eivät olisikaan siinä tarhassa kovin hyvin onnistuneet. No, se ei haittaa, kun tarkoitus on saada poni rauhoittumaan.

Paha kyllä myös tarhaansa yksin jääneen toisen sedän pää muiden menosta kuumentunut, joten se ryhtyy juoksuttamaan R-ponia.

Ei kun äkkiä taas siirtämään tammaa. Tässä vaiheessa ihmisellä välähtää, että ehkä karsina olisi kuitenkin tähän väliin paras ratkaisu. Ei ehdi hakea sopivan kokoista riimua, joten curlyn riimulla mennään.

Päätöksen seurauksena tammaponi onkin hetken päästä pihassa vapaana ilman päävehkeitä. Selässään sillä kyllä on varsan vinoon leikkimä loimi, josta roikkuu puoliksi irti askarreltu (ex-)kiinteä kaulakappale. Tässä kohtaa ponitäti miettii, olisiko loimi kannattanut kuitenkin riisua ennen kuin yrittää saada varsaa toiseen tarhaan.

Ainakin tammalla on hauskaa, ponitädillä sen sijaan alkaa olla (tuskan)hiki.

Lopulta R juoksee pienelle aidatulle laidunlohkolle, jonka portin ponitäti sentään ymmärtää sulkea ennen ponin vangitsemisyrityksiä. Tässä vaiheessa kylmäyspatjaa pitelevä pinteli on jo antanut periksi ja ponitäti saa keräillä virityksen hangesta. Ihme kyllä sekä pinteli että kylmäyspatja ovat ehjät.

Setä siirtää lasta, jonka mielestä tässä leikitään.
Tammaponi saa jäädä peltoon miettimään tekosiaan ja ponitäti palaa liikuttamaan curlya, jotta se karkuretkellään myös vähän polttaisi kaloreita eikä vain nauttisi niitä - ja siinä sivussa varsakin saa vähän liikuntaa.

Sentään jossain kaiken karkuunjuoksemisen ja ponitädin suuttumuksen keskellä varsaponi A saapuu luokse korvat hörössä kuin sanoakseen, että Albert voi tulla mamin kanssa, Albert kiltti poika.

Loppujen lopuksi siis ainoa, jonka pää on pysynyt härdellissä kasassa, on kaksivuotias. Sentään siitä saa olla ylpeä, vaikkei aina itsestään voi sanoa samaa.

Se on kiltti ja nättikin vielä.
Tarinasta saattaa herätä esim. kysymys, että mitäs nyt taas Ruusalla. Juu niin kävi, että kun paukuttelin henkseleitä, että ponit olivat tammikuun terveinä, seuraavana päivänä oli Ruusalla toinen takakinttu paksuna. "Mitä sinä menet sellaisia kirjoittamaan", kysyi tallinpitäjä. Hyvä kysymys, vaikka retoriseksi tarkoitettu. Sitä mietin ihan itsekin jo siinä vaiheessa, kun lause ruudulleni muodostui.

Ruusan oikean takajalan - sen ikuisen murheenkryynikintun - turvotus täytti aluksi jännetupet ja kipusi siitä takimmaisten jänteiden välissä puoleen sääreen asti. Aluksi turvotus oli kovaa, kuin impparissa, mutta seuraavana päivänä oli muuttunut pehmeämmäksi. Muutaman päivän kylmäyksillä turvotus hävisi kokonaan. Ja ainakin sunnuntaisella karkureissulla näytti liike ihan puhtaalta.

Luulen, että jalka ei ole kovin rikki, kun oli vielä railakasta karkureissua seuraavana päivänä suunnilleen samoissa mitoissa vasurin kanssa. Nyt kun kirjoitin näin niin tänään jalassa on varmaan joku katastrofi.

Mutta eipä muuta kuin leuka rintaan ja kohti seuraavia nöyryytyksiä!

2 kommenttia:

  1. Kyllä mä sanoisin, että elämä olisi hirveän paljon tylsempää, jos ei ikinä mitään sattuisi! Tietenkin siihen asti tapahtumat on ihan jees, ennen kuin sattuu oikeasti mitään korvaamatonta tai peruuttamatonta, mutta kaikki ne tapahtumat mille vielä jälkikäteen (ja useimmiten vain jälkikäteen) voi naureskella on vain elämään kuuluvia juttuja. Kuten esim viime kesänä, kun hain laitumelta 2-v ponia vuolua varten, niin vuosikas kaveri luikahti samalla portin avauksella. Silloin ei naurattanut yhtään, kun toinen kirmaa pitkin peltoja ilman riimua ja toisessa kädessä on toinen orivarsa. Onneksi kengittäjä tuli nauraen jeesaamaan ja tällekin voidaan vaan nauraa. Silloin ei naurattanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, eivät nämä tapahtuessaan kauheasti huvita. Mutta tekevälle sattuu, vai miten se meni...

      Poista