tiistai 21. marraskuuta 2017

Vaiettu addiktio - lue hevoskoukkuun jääneen koskettava tarina

Päihde- ja peliriippuvuudet ovat kaikille tuttuja, mutta vähemmän on puhuttu riippuvuudesta, joka koskettaa Suomessakin jopa tuhansia ihmisiä ja joka alkaa jopa jo varhain lapsuudessa.

Nyt eräs hevosriippuvuudesta kärsivä kertoo oman, melko tyypillisen, tarinansa.

Hevoset voivat etenkin lapsina näyttää suloisilta, mutta niihin liittyy vakavan addiktion vaara.





"Minna"* kiinnostui hevosista jo varhain. Kun hän oli 12-vuotias, hänen äitinsä käytti perintörahojaan maksaakseen molemmille tyttärilleen alkeiskurssin.  "Se oli menoa, jäin heti koukkuun", kertoo nyt 39-vuotias Minna.

Kaksi vuotta nuorempi sisko pysyi kohtuukäyttäjänä ja jopa lopetti muutaman vuoden jälkeen, Minna ei. "Hevonen on kuin hedelmäpeli: voittojen satunnaisuus koukuttaa. Hevostenkin kanssa on usein vaikeaa, mutta kun saa ensimmäisen jackpotin, jossa hevonen toimii kuin ajatus, paluuta ei enää ole."

Alkeiskursseja järjestetään edelleen jatkuvasti ympäri Suomen, vaikka ne tunnetaan porttina yhä kovempiin hevosharrastuksen muotoihin, kuten omaan hevoseen tai jopa useampaan.

Minnankin hevosharrastus on aikuisikään mennessä nielaissut lähes koko elämän. "Koko ajanhan se on mielessä, että mistä seuraava ratsastus ja miten ponit voivat. Jos tästä haluaisi irti niin se tarkoittaisi käytännössä kaveripiirinkin vaihtoa, sillä hevosharrastukselta ei ole jäänyt aikaa ylläpitää normaaleja ystävyyssuhteita. Facebook-uutisvirtakin on täynnä ratsastusta ja söpöjä poneja. Kevät on pahin, kun tutut laittavat kuvia syntyneistä varsoista. Silloin on todella vaikeaa olla astuttamatta omaa tammaa", Minna tilittää. 

1990-luvun alussa Minna vietti hoitohevosensa luona kokonaisia päiviä.

1990-luvulla alkeiskurssia seurasi jatkokurssi ja siitä Minna jatkoi vakiotunnilla kerran viikossa. "Koko ajan tuntui, että tarvitsisi lisää. Kinusin äidiltä lupaa ruveta hoitamaan ratsastuskoulun ponia, mutta äiti sanoi ei, koska ratsastuskoululle oli 15 kilometriä matkaa eikä hän halunnut kuskata." 

Pian hoitohevonen kuitenkin löytyi läheltä kotia. "Tallilla meni helposti aikaa aamusta iltaan. Nakersimme nälkäämme hevosille kuivatettuja leivänkannikoita. Samaan aikaan kävimme vielä ratsastuskoulun tunneilla ja jossain vaiheessa vielä yritin haalia lisää hoitohevosia", kertoo Minna. 

Äidin perintörahat oli muutamassa vuodessa käytetty, joten teini-ikäisen Minnan piti keksiä muita keinoja ylläpitää addiktiotaan. Hän jatkoi harrastusta hoitamalla hevosia ja ratsastamalla tallitöitä vastaan monella eri tallilla. 

Ulkopuolisetkin alkoivat vähitellen kiinnittää huomiota tilanteeseen. Kukaan ei kuitenkaan puuttunut siihen, koska Minna suoriutui koulusta kiitettävin arvosanoin.

90-luvulla hoitohevosia oli kerralla useita. Tuolloin oli vielä myös kunnon talvia, jolloin hevosella uskalsi mennä järven jäällekin. Kuva on vuodelta 1994.

Minna on ollut myös pätkittäin ilman hevosia: opiskeluaikana opiskelijaelämä vei mennessään, ja ulkomaanjaksoilla - ensin vaihto-opiskelijana ja myöhemmin töissä - ei täysipainoiseen hevosteluun ollut mahdollisuutta. Hevoset pyörivät kuitenkin koko ajan mielessä ja hevoseton elämä ahdisti.

Kun Minnalle kolmekymppisenä tuli tilaisuus ostaa teini-iän hoitoponi omaksi, addiktio karkasi lopullisesti käsistä. Hän teetti ponilla heti varsan ja kahden oman ponin lisäksi vielä ajoittain ratsasti muiden poneilla. Muuhun elämään jäi hyvin vähän aikaa.

Välillä Minna sai harrastusta hieman rajoitettua, mutta nyt tilanne on taas se, että kaikki aika ja raha menee poneihin. Niitä Minnalla on tällä hetkellä kaksi, vaikka hänellä oikeastaan olisi varaa vain yhteen. "Alituiseen on huono omatunto, kun en ehdi olla tarpeeksi koirani kanssa eikä ihmissuhteiden hoitamiseen ole aikaa. Silti koko ajan tekisi mieli hevostella vielä enemmän. Ilman poneja ja ratsastusta elämä vaan ei tunnu enää miltään. Onneksi ei sentään ole lapsia, hehän tästä kärsisivät." 

Addiktionsa kustantamiseksi Minnan on käytävä kokopäivätöissä. 

Minna pyrkii edelleen ratsastamaan mahdollisimman paljon myös muiden hevosilla.

Toisaalta Minna ei oikeastaan pidä itseään ongelmakäyttäjänä. "Tämä nyt on vielä pientä. Tunnen ihmisiä, joilla on jopa kymmeniä poneja kotipihassa. He rahoittavat touhunsa kasvattamalla ja myymällä. Osa ei edes uskalla kertoa puolisoilleen lauman todellista päälukua, ja jotkut piilottelevat puolisolta uusia ponihankintojaan. Tosin jos minulla olisi oma talli, toimisin ehkä samoin."

Minna ei usko, että lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen enää sopeutuisi normaalielämään. "Kyllähän tämä myös antaa paljon. Mitä se niin sanottu normaali elämä on? Käydään töissä ja kuntosalilla, istutaan jossain kahviloissa? Menen mieluummin tallille!"

* Minna ei halua esiintyä haastattelussa koko nimellään tai kasvoillaan.

18 kommenttia:

  1. Haaaaah :D kiitos päivän nauruista! Muta voi miten tämä kuulostikaan tutulta....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän tässä onkin, kun tämä on niin totta! Pitäisikö perustaa anonyymit hevosaddiktit -vertaistukiryhmä? Paitsi että eihän kellään olisi aikaa siellä käydä.

      Poista
  2. Hah, niin samaistun noihin addiktion eri tasoihin! Itse olen ostanut useat hevoset salaa mieheltäni, koska on helpompi saada anteeksi kuin lupa! Ja kasvattaminen se vasta helppoa onkin, koska "niitä vaan tulee jostain". Onneksi meitä addiktoituneita on lukuisia ympäri Suomen, aina löytyy joku kohtalotoveri joka ymmärtää toista kohtalon kolhimaa!

    Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Näin se kuulemma on, että helpompi on saada anteeksi kuin lupa. Ja uskon, että tämä addiktio on laajamittaisempaa kuin on yleisessä tiedossa! Olen nähnyt Facebookissa aika hyviä vinkkejä siihen, miten kätkeä uudet ponit mieheltä. :P

      Poista
  3. Ostin ponivarsan vuosi sitten syyskuussa. Kerroin asiasta isälleni joulukuussa, päivää ennen kuin olin sopinut että se on haettava. Isälle oli kerrottava, koska isä oli kuskina. Äidilleni asia sen sijaan selvisi vasta kevättalvella. Käytännössä katsoen varsa oli seisonut hänen nenänsä alla jo muutaman kuukauden ennen kuin se kiinnitti hänen huomionsa.
    Addiktion syvin ja vaikein vaihe on siis saavutettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selkeästi olet nyt pohjalla, joten todennäköisesti joudut kaivamaan kuoppaa vielä vähän syvemmäksi. ;) Mutta hei, selvästikään ponivarsasta ei ollut aiheutunut kenellekään mitään haittaa, kun ei ollut tullut edes huomatuksi!

      Poista
  4. Hahahaha, tämä on mainio. Ja aiheutti myös hienoisia pistoksia sydämessä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, varmaan moni muukin... Selvästikin ongelma on laajalle levinnyt. Pitäisikö ottaa yhteyttä Duodecimiin, jos kehittäisivät tähän jonkun Käypä hoito -suosituksen?

      Poista
  5. Huomaa että olet oikealla alalla, näppäimistöltä tulee kyllä niin timanttista tekstiä! Loistava :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kiva että tykkäsit. Nämä tällaiset ovat vähän sellaisia hitti tai huti -tyyppisiä. Blogger-tilaston perusteella tämä näyttäisi resonoivan hevosihmisissä ihan kivasti. :D

      Poista
  6. Tässähän on pelottavan paljon samoja piirteitä kuin omalla vaimolla,voiko tähän hevos riippuvuuteen hakea hoitoa? :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaa-a, voihan sitä yrittää tietysti katkaisuhoitoa, mutta ongelmanahan on se, että addikti ei parane ennen kuin itse haluaa parantua. Se piste saattaa tulla vasta siinä vaiheessa kun on jo ratsastettu kaikki rahat ja perhekin on lähtenyt. ;)

      Poista
  7. Hahaha, mahtava kirjoitus! Hevoshulluus on totisesti kyllä jonkinasteinen sairaus, johon ei ole edes mitään parannuskeinoa. Mutta onneksi sairastunut itse ei edes parannusta halua, lähipiiri onkin sitten asia erikseen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on vähän kaikissa addiktioissa, että sairastunut itse ei huomaa ongelmaa, mutta lähipiiri sitäkin selvemmin.

      Joskus ihmettelin kaverille, miksi hänen isänsä ei lopettanut juomista, vaikka tiesi kuolevansa siihen. Hän kysyi, että jos tietäisit, että ratsastus tappaa sinut, lopettaisitko. Epäröimättä ja miettimättä vastasin ei. Loivensin kyllä sitten, että ratsastuksen saattaisin lopettaa, mutta hevostelua kokonaisuudessaan tuskin. Niin että kaipa tämä aika vahvasti menee addiktiön puolelle, vaikka onneksi harvoin kuitenkaan koituu kohtaloksi.

      Poista
  8. Ihania nuo vanhat kuvat! <3
    -Hanne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Mutta kovin vähän niitä on filmiajalta olemassa! Ja vaatteet niissä aina kauheita, kun tallille laitettiin ne vaatteet, joita ei muualla enää kehdannut pitää...

      Poista
    2. Totta! Vaikka hevosista oliskin ihan ok kuvia niin ite on niissä ihan järkyttävää katottavaa, kun ne vaatteet...
      -Hanne

      Poista