Ihanat ponit kentällä

Kun edellisestä ratsastuskerrasta on kulunut lähemmäs kaksi kuukautta, ratsastuksen tarpeesta tulee suorastaan fyysisesti pakottava tunne.

Ja mitä tehdään, jos tulee fyysinen tarve päästä ratsaille? Kilautetaan kaverille, jonka luona olen käynyt poneilemassa enemmän tai vähemmän säännöllisesti melkein 20 vuotta. Olin tosin hiukan shokissa kuullessani, että molemmat vakioratsuni, sekä herra että neiti S (ks. Ratsut-välilehti) oli myyty.

Onneksi tämä ei kuitenkaan estänyt toteuttamasta ponityttöpäivää.

Ponityttöpäivään kuului tallihommien lisäksi muun muassa aivan uusi ratsastustuttavuus, jota olin jo pitkään ihaillut kauempaa. Kyseessä on herra S:n poika (ja siten Ruusan velipuoli), 6-vuotias B-welsh-ori. Sillä ei ole ratsastettu hirmuisen paljon, mutta ratsastuksen laatu on korvannut määrän.

Samu on minusta paitsi älyttömän kaunis, myös ehkä kiltein ja nöyrin poni, jonka olen koskaan tavannut. Sellainen joka tytön tai tädin unelmaponi, joka nauttii rapsutuksista ja seisoo harjatessa hartaana kaviotakaan liikauttamatta. Sellainen, joka juoksuttaessa lukee ihmisen kehoa eikä missään tapauksessa ylitä ihmisen linjaa (ihmisen linjoista juoksutuksessa monipolvinen selostus täällä).

Kuka voisi olla pitämättä tällaisesta ponista? Jostain syystä sitä ei kuitenkaan ole kukaan ostanut, vaikka se on ollut pitkään myynnissä edulliseen hintaan. Ostaisin heti pois, jos olisi mahdollisuus pitää oria. Ja tällaisen helmen ruunaaminen olisi minusta rikos poniutta vastaan.

Ja nyt, kun nyt pääsin ensimmäistä kertaa pitkäaikaisen ihastukseni selkään, ihastus muuttui rakastumiseksi.

Koko alkupäivän satoi vettä, mutta kun pääsin ponityttöilemään, aurinko tuli esiin. Kuvat on napattu videolta, siitä kehno laatu. 

Etukäteen jännitti, sietäisikö herkkä, eleettömästi ratsutettu remonttiponi tädin epävakaata istuntaa ja heiluvaa kättä. Yritin kohdella herkkää sielua silkkihansikkain.

Samuakin kyllä jännitti uusi, astetta tumpulampi ratsastaja. Poni kuitenkin tulkitsi tädin heilumista ja löpsöttäviä ohjia parhaansa mukaan, sieti virheet kärsivällisesti.

Olin selässä ehkä 15 minuuttia, sillä ori ei ole juuri ratsastajan alla liikkunut viime kuukausina.

Laukka jätettiin tällä kertaa väliin, sillä ponin laukannostovarmuus ei vielä ole valmiin ponin tasolla ja minullehan laukannostot ovat iso mörkö. Kun pitäisi nostaa laukka, alan heilua, säätää ja ylitouhuta, koska pelkään, ettei se onnistu. Eikä se yleensä sitten onnistukaan. Laukannostofobiainen ratsastaja ja raaka poni eivät välttämättä ole match made in heaven...

Kumpaa jännittää enemmän?

Vakavaa ratsastusvajausta hoidettiin ponityttöpäivän päätteeksi vielä toisenkin ihanan ponin kanssa.

10-vuotias Lady-poni (myös B-welsh) on viime vuodet toimittanut lähinnä siitostamman ja oloneuvoksen virkaa. Edellisestä ratsastuksestani sillä olikin kulunut vuosia, mutta koko ajan olen toivonut pääseväni takaisin sen leveään, pyöreään selkään.

Muistin Ladyn olevan kevyt ja pehmeä ratsastaa. Ja juuri sellainen se olikin, kuin sillä olisi ratsastettu joka päivä. Oli meillä pientä tahtojen taisteluakin, mutta siitä selvittiin, kun matkustaja selässä muisti välillä vähän ratsastaakin.

Tästä ilman satulaa humpsuttelusta ei valitettavasti ole kuvia, sillä kameran muistikortti täyttyi Samu-videoista.

Päivän päätteksi olo oli kevyt ja onnellinen. Miten etuoikeutettua onkaan päästä ratsastamaan näin hienoilla poneilla, jotka saavat puskatädinkin tuntemaan itsensä ratsastajaksi. Kunpa vain ehtisin käydä säännöllisemmin, muulloinkin kuin lomilla.

Tällä kertaa sain vielä bonuksena vielä videoitakin. Omien ratsastusvideoiden katselu on toki piinallista, mutta äärimmäisen terveellistä.

Ja nyt blogin lukijoidenkaan ei tarvitse uskoa pelkästään sanallisiin ja still-kuvallisiin todistuksiin ratsastuksestani. Sain nimittäin viimein aikaiseksi perustaa Youtube-kanavan. Tässä siis tämän blogin ensimmäiset ratsastusvideot.

Videoille oli tarttunut vain ravipätkiä, mutta ravihan onkin lempiaskellajini.

Pliis, olkaa armollisia. (Edit: Etenkin, kun yhtäkkiä tajusin, että videoihin tuli äänet mukaan. Miten Youtubessa saisi ilman ääntä?)

Vasen kierros:



Oikea kierros (jostain syystä tämän perään tulee tuo ensimmäinen uudelleen):

Diagnoosi: luulosairas omistaja

Ruusan jalka-asioiden luottolääkäri kävi tänään.

Hän tunnusteli rimppanan kinttua hetkisen. Sitten totesi, ettei siellä mitään ole. Niin sanottu neste oli niin olematonta, että ei kuulemma voi edes sanoa jännetupen olevan täyttynyt.

Kokeneen klinikkaeläinlääkärin varmuus Ruusan jalan ehjyydestä oli niin suuri, ettei hän viitsinyt edes kantaa ultraa ulos autosta.

Tiivistettynä diagnoosiksi olisi voitu kirjoittaa "omistajan luulosairaus", jos puheena oleva eläinlääkäri ei olisi moiseen liian kohtelias ja ammattimainen. Emmekä muutenkaan taida olla tuttavuudessamme vielä tasolla, jolla olisi sosiaalisesti turvallista vinoilla toiselle.

Mutta koska omistajan luulosairaus ei ole este ponin liikuttamiselle, voimme nyt ryhtyä treenaamaan mielin määrin kaikkia niitä juttuja, joista ponitäti on unelmoinut koko kesän.

Ja jos tässä välissä ei ehdi tulla mitään (tässä elämässä ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa), on aivan ok kuljettaa poni lokakuun alussa Poriin esittelemään, kuinka paljon laatua siihen onkaan pakkautunut.

Tuulettaisin, jos uskaltaisin. Tuuletan sitten, jos tosiaan pääsemme Laatuponikisaan asti. Sekin tuntuisi Ruusan historian tuntien voitolta. Uskon, kun näen jne.

Varmuuden vuoksi olisi varmaankin parasta kääriä poni kokovartalopumpuliin seuraavaksi 1,5 viikoksi.

Kuva Ruusan jumppailuilta ensimmäisenä päivänä nykyisessä paikassa. Tänään en viitsinyt ottaa kuvia, oli liian masentava sääkin.

Takaisin tähän päivään. Vaikka jalan manuaalinen puristelu ei sinänsä olisi vaatinut rauhoitusta, rimpula rimpuili siihen malliin, että eläinlääkärin työrauha oli parasta turvata ponin pienillä iltapäiväkänneillä. Pelkkä suonen puhkaisu neulalla olisi tosin voinut riittää, sillä saatuaan piikin lihaansa poni rauhoittui välittömästi.

Samansuuntainen efektihän on todettu kantakapakka Viikissä, jossa ponin häslääminen loppuu heti, kun poni on saatu pakkopilttuuseen (valitettavasti plaseborauhoituksen teho ei riitä toimenpiteiden suorittamiseen).

Ulkoasun päivitystä

Syksy saa ja aika monessa blogissa on jo näkynyt uusia, syksyisempiä ulkoasuja. Tuli paineita. Tiedä sitten, onko tämä nyt paljonkaan syksyisempi, mutta ainakin bannerikuvat on otettu syyskuussa.

Kovin radikaalia muutosta ei tullut taaskaan, banneri vain vaihtui. Ehkä pitäisi joskus repäistä ja panna koko paletti uusiksi niin kuin jotkut bloggaajat tapaavat tehdä.

Tässä uusi

Ja tässä vanha. Otin print screenin vähän hassusti niin, että osa bannerista jäi piiloon.

Työkaveri sanoi, että hänestä syksy on uuden alku. Ehkä Ruusakin bannerikuvassa odottaa jotain uutta. Toivotaan, että syksy tuo tullessaan paljon uutta kivaa. Mieluummin ei mitään ikävää, sitä laatua on saatu jo riittämiin.

Ulkoasusta muuten vielä sen verran, että mihinköhän on joutunut yläpalkista yksi linkki? Siellä pitäisi olla myös sivu "kirjoittaja", mutta jostain syystä en saa sitä millään näkymään. Ilmeisesti sivu on jäänyt piiloon päivityksen yhteydessä, mutta en kyllä ole tietääkseni sitä pyytänyt piilottamaan.

Pitääkö homma tehdä kokonaan uudelleen vai mikä tässä nyt mättää?

Positiivisuusharjoitteita - välillä onnistuu, välillä ei

Negatiivisuus kuulemma leviää sosiaalisessa mediassa kuin syöpä. Ja negatiiviset ihmiset kuolevat aikaisemmin, onnettomina ja yksin.

En missään tapauksessa halua kontolleni edes pientä siivua lukijoiden elämän lyhenemisestä (itsekin mieluummin eläisin pitkähkösti) tai kurjistamisesta, joten päätin ryhtyä kirjoittamaan positiivisempia blogitekstejä.

Positiivisuus on helppoa silloin, kun ponilla tuntuu olevan uudessa laumassa kaikki ok, jalan turvotus on laskenut selvästi ja sääkin on suosinut.

Yhtenä aamuna kävin kylmäämässä kintun kello 8 aikaan aamulla. Sumu ja aamuaurinko yhdistettynä koleisiin öihin tuottaa valoa, joka saa sisäisen valokuvaajan repeämään liitoksistaan. Hevoset eivät suostuneet seisomaan optimaalisessa kulmassa aurinkoon, mutta ihan kivoja otoksia tuli silti.

Positiivista oli myös se, että hovipedikyristin perjantaisella vierailulla voitiin huomata jonkinlaista edistystä sitten viime vuolukerran käytöskoulun. On tässä vähän kotiläksyjäkin tehty.

Ei poni nyt ihan toiminut kuin wannabe-hevoskuiskaajan päiväunissa, mutta se seisoi pitkiä pätkiä aivan paikoillaan, pää alhaalla ja naruriimunnaru löysällä. Tilannetta helpotti toki myös vuolun ajoittaminen ponin päivätorkkuaikaan.

On muuten aika hienoa, että vuolijalla on osaamista ja kärsivällisyyttä varsinaisen työnsä ohessa käytöskouluttaa niin ponia kuin sen omistajaakin.

Kavionhoitaja muistutti apujen portaista: Ensin peruutusmerkki on aina aivan vieno heilautus, mutta jos poni ei reagoi, hellästi ei heilutella montaa kertaa vaan siirrytään seuraavalle portaalle. Ja jos seuraavakaan porras ei herätä, mennään jo sellaiselle tasolle, että ponin on pakko reagoida.

Mutta. Kun kyseessä on Ruusa ja Ruusan omistaja, aina on joku mutta. Vaikka kuinka yritän keskittyä positiivisuuteen niin en pysty ohittamaan sitä tosiseikkaa, että ponilla on maha kipeä.

Jo muutaman päivän ajan vinkit ponin mahakivusta ovat pyrkineet tädin tietoisuuteen. Enää niitä ei voi sivuuttaa. Tänään poni oli niin outo ja kipeän oloinen, että kaivoin jo päivystävän eläinlääkärin numeroa esiin. Onneksi tilanne siitä sitten itsekseen normalisoitui.

Pääasiallisena mahaoireena on vanha tuttu takamahan kipristys, joka postauksen ensimmäisessä kuvassa näkyykin mahalinjan kohoamisena.

Maha oireilee, vaikka sitä on ehkäisevästi hoidettu pienellä Gastro Gard -annoksella. Lyhyen kuurin viimeinen truuttaus meni ponin kurkusta alas eilen.

Mikä siellä mahassa sitten mättää, vaikea sanoa. Onko muuttostressi näivertänyt vai onko poni taas mutustellut ylenpalttisesti maata? Vai onko syy omenoissa tai kenties kylmien öiden ruohoon nostattamassa sokerissa? Yöpakkasia ei tietääkseni vielä ole ollut, mutta alkuviikoksi on luvattu.

Pitää neuvotella tallinpitäjän kanssa, mitä tehdään. Yöpakkaset, laidun ja poni kuulostavat noin yleisestikin ottaen vähän riskaabelilta yhdistelmältä. Ei tässä kaivattaisi enää yhtään lisäongelmia.

Positiivisessa hengessä tähän voisi kuitenkin laittaa loppukevennykseksi kuvan Ruusasta, joka ravistelee piehtaroinnin jälkeen (ei tänään).

Päivä 3: lähestymistä

Kun tänään puolenpäivän jälkeen ajoin laitumelle, siellä oli kuusi kaviokasta sulassa sovussa, kolme peräti kanveesissa. Yksi makuulla torkkujista oli Ruusa. Tärkeä askel kohti kotiutumista!

Siinä tallustavat tyynen rauhallisina.
(Ruusalla on kylmäyspatjat pintelöitynä kinttuihinsa.)
Toistaiseksi en uskalla laumatovereista julkaista pyllykuvia kummempia,
kun en tiedä niiden omistajien suhtautumista hevostensa blogijulkisuuteen.

Ja kun otin Ruusan aitauksesta, kaksi hevosta alkoi kiihkeästi hirnua sen perään. Toinen hirnujista oli johtajatamma, jonka on tarkoitus olla Ruusan kämppäkaveri kahden hevosen pihatossa.

Lienee turvallista sanoa, että pahin on ohi ja laumautuminen alkanut. Ei siihen loppujen lopuksi kauan mene, vaikka tulokas saattaa alkuun saada aika hurjannäköistäkin kyytiä.

Kyllä siellä edelleen tammamaisen teatraalisesti kiljutaan, mutta kaviot viuhuvat vähemmän ja takaa-ajot ovat vaihtuneet astetta hillitympiin siirtymiskehotuksiin.

Itse asiassa toinen lauman 1-vuotiaista on varsin sinnikkäästi päättänyt ryhtyä Ruusan ystäväksi. Ruusa katsoo kuitenkin parhaaksi toistella varsalle omaa ylempiarvoisuuttaan. Tämä näyttää vähän liioitellulta, koska molemmat varsat ovat alusta asti tehneet ponille mahdollisimman selväksi, etteivät ole sille minkäänlainen uhka.

Mielenkiintoista on myös se, että kiima näyttää leviävän tammalaumassa kuin tarttuva tauti. Onko tässä nyt oikeasti joku juttu?

Jo melkein osa laumaa. Oikeassa reunassa näkyy vuotiaan tamman turpa, kun se yrittää lähestyä Ruusaa ystävystymismielessä.

P.S. Luin hiljattain tosi hyviä artikkeleita hevosen laumakäyttäytymisestä blogista, jonka kirjoittajaksi ymmärsin Johanna Viitasen. Mutta en pannut osoitetta ylös enkä löydä blogia millään, kun blogia ei löydy Viitasen nimellä. Onko kellään osoitetta?