Kuvaaminen ei ole helppoa edes HIHSissä

Kävin tänä vuonna HIHSissä, ensimmäistä kertaa ainakin kymmeneen vuoteen. Tästä saa kiittää Tarua, jonka blogiarvonnasta napsahti meikäläiselle lippu perjantain päivänäytökseen!

Näytös alkoi kahdeksalta aamulla, mikä oli kyllä aamuntorkulle kipurajan alapuolella etenkin kun aamulla piti käydä omaa ponia lääkitsemässä ennen Helsinkiin suuntaamista. Show'hun ehdin vasta kympiksi. Mikä tarkoitti, että missasin 80 ja 90 cm luokat, joissa olisi ollut eniten poneja. No, aina ei voi voittaa.

Wyra 2.

Aamun jälkeen istuin katsomossa melkein koko päivän kamera kädessä. Jostain syystä onnistuin kuitenkin saamaan itseni aivan järkyttävään jumiin. 

Onneksi yhdellä ständillä oli Back on Track -tuotteet 20 prosentin alennuksella, joten hommasin sieltä jo pitkään miettimäni kaulurin. Sen puin kotona päälleni enkä ole käytännössä riisunut sitä sen jälkeen kuin suihkuun. On se mukava.

Carmenzata.

Eniveis, saapuessani jäähallille ajattelin, että kerrankin helpot hallikuvausolosuhteet, kun on valoa. Mutta eihän kuvaaminen ole koskaan helppoa!

Edes sitä valoa ei niin kauhean paljon lopulta ollutkaan, ainakaan tuollaiselle vanhalle kameranrutkulle, jossa yhtään isommat ISO-arvot saavat kuvat riemukkaasti kohisemaan. Vaikka huono puuseppähän se tietysti on, joka kalustoa syyttää. Suurin ongelma on kameran kannattelijan taito, tai tarkemmin sanottuna sen puute.

Toisaalta kun esteet ovat metristä ylöspäin, on wannabe-kuvaajan helppo harjoittaa ajoitusta. Pikkuesteillä oikean ajoituksen löytäminen on haasteellisempaa, kun hevonen on nousukiidossa niin vähän aikaa. 

Isoillakin esteillä kuvan onnistuminen on silti sekunnin kymmenyksistä kiinni.

Jos painaa laukaisinta liian aikaisin tai liian myöhään, sarjakuvauskaan ei pelasta. Henk.koht. en käytä sarjakuvausta esteillä. On vain seurattava ratsukkoa kameralla ja puristettava laukaisinta juuri sillä hetkellä, kun hyppykaari näyttää hyvältä. Edit: Pitää päästä samaan rytmiin ratsukon kanssa, vähän kuin hypätä itsekin. 

Rytmin löytäminen ei ole aina helppoa, minkä todistavat kuvat alla.

Tämän...

...ja tämän vaiheen välillä ei ole varmaan sekuntiakaan. 

Tässäkin on vähän myöhästytty. Royal Earl Du Chabus.

Tässä taas on vähän hätiköity. Edestäkään päin tämä ponnistusvaihe ei välttämättä ole kuvauksellisin, mutta on tässä kuvassa jotain hauskaakin.

Itse tykkään sellaisista kuvista, joissa hevosella ovat kaikki jalat ilmassa, mutta se on vielä nousemassa. Tai okserilla on kiva sellainenkin, jossa hevonen on vaakatasossa, kaikki jalat mahan alla kippurassa. 

Sellaisia kuvia saadakseen on maltettava. Ei auta painaa laukaisinta heti ponnistuksesta, vaan odottaa esteen koosta riippuen yksi tai useampi sekunnin kymmenys. Ja toivoa, että kuva on oikein tarkentunut. Se on usein minulle suurin kompastuskivi.

Ko vd Padenborre by Cortaflex (On siinä hevosta nimellä nakattu)

Mollgard Molina. Minusta on jotenkin hienoa, että tälläkin tasolla ratsastaja uskaltaa/kehtaa käyttää vaaleanpunasävyisiä varusteita.

Ehkä kiinnostavimpia olivat nuorten luokat. Etenkin, kun siellä kilpaili myös ratsuoripäivien suosikkini Clarimore (Still-Hof Macabeu). 

Se oli vielä komeampi kuin keväällä! Kuten tietysti ammattilaisen alla kuuluukin, se oli saanut lihasta oikeisiin paikkoihin ja se näytti iloisemmaltakin. Ei viuhtonut kärttyisästi häntäänsä kuten oripäivillä. 

Clarimore.

Mukana oli myös pv-ori, jolla on welsh part bred -jälkeläisiä. Olisi kiva jos pikkuhevosia saataisiin ihan luvalla ponipuolen jalostukseen. Hevosia kun olisi tarjolla vähän laajempi valikoima kuin ratsuponeja.

Mainittu pienenpuoleinen pv-ori Goldencoast Diamant.

Hyviä uutisia muuten niille, jotka ovat hankkimassa Freejumpeja: et ole vielä muodista jäljessä. Varsinkin siniset tuntuisivat olevan edelleen trendikkäät, samoin harmaat.

Toisekseen vähän muodissa tuntuu olevan kaksiosainen turpahihna, jonka voi nähdä ylempänä Mollgard Melinan kuvassa. 

Näin myös ensimmäistä kertaa hevosella yhtä aikaa hackamoren ja kuolaimen.

Wayro W:llä oli sekä hackamore että kuolain. Myös Freejumpit. Keltaisia en nähnyt muilla.

Bongasin myös pari bloggaajaa hevosineen:

Carambola.

Pyry Waan.

Välillä joku putosi tai muuten oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. 

Propsit tälle poniratsastajalle, ettei pudonnut! Notkea ori vetäisi vielä tästä takapään kohti kattoa...

Tyyli oli vapaa:

Myös jokunen erityisen kaunis tai persoonallisen näköinen hevonen tuli bongattua.

He'las Estrella on aika persoonallisen värinen.

Orlean puolestaan oli kaunis!

Tämä oli aika hauskan värinen kimo, nimeltään ytimekkäästi Un. 

Luokkien välissä ja jälkeen tuli kierrettyä vähän myymälätarjontaa. Kuten moni tietää, expo ei näin kalliissa tapahtumassa ollut varsinaisesti mikään löytölaari. 

Silti löysin ostettavaa. Korostan, että vain sillä lailla järkeviä, että ilman HIHSiä olisin joutunut lähtemään hevostarvikeliikkeeseen. Ostin ihan tavallisia juttuja: Oluthiivaa, MSM:ää, raipan ja sukkia sekä Roecklin talvihanskat.

Kypärää olisin vielä ollut vailla, mutta täikammoisena ei tehnyt mieli sovitella pottia suuressa yleisötapahtumassa.

Tavoistani räikeästi poiketen lisään tähän loppuun vielä hirveän rykelmän tylsästi keskenään samankaltaisia irtokuvia, ihan vaan koska satuin tekemään nämä valmiiksi ja tekee siksi mieli käyttää niitä johonkin. Toivottavasti meni nimet oikein.

Beaty EB.

Carmenzata.

Chicolino.

Iscara Del Maset.

Lisnolan Captain Ahom.

Octavia. Tämä kuva on taas esimerkki siitä, miten juuri ponnistusvaiheen jälkeen otettu kuva voi saada hypyn näyttämään tosi raskaalta.

Urano - välillä valmistautuva ratsukko vähän photobombasi kuvaa.

Chelsea.

Hei, me kynnetään, ja pohdintaa ponin voinnista

Edellisen tuhmuusratsuraportin jälkeen Ruusa on liikkunut "satulan" alla muutaman kerran ja ollut joka kerta oikein kiltti ja yritteliäs. Ilmeisesti ei siis tullut opetettua ainakaan ihan vääriä asioita. Tämä hyvä.

Mutta on poni ollut parempikin kuin eilen, kun sain kuvaajan pellolle mukaan. Sairauslomansa jälkeen Ruusa on jatkuvasti ollut etupainoisempi kuin ehkä koskaan ennen sitä, niin maasta kuin selästäkin. Tämä kerta ei ollut poikkeus. Lisäksi se oli nyt vailla energiaa.  

Kyllä Ruusa silti yritti.  

On se tässäkin vähän etupainoinen, mutta jos se liikkuisi näin edes puolet ajasta niin olisin tosi tyytyväinen. Luulen, että se ihan rehellisesti ei edes jaksa tällaista kovin pitkään.

Vähän yli 10 minuutin ratsastuksen aikana tuli yksi minusta oikein hyvä pätkä (kuvasarjan paras ruutu yllä). 

Sellaisen tsempin jälkeen pitäisi antaa ponille pitkä ohja, ehkä vähän karkkiakin. Mutta teinkö niin? En. Kävin ahneeksi. Halusin vielä lisää. Ja sitä lisää ei sitten tullutkaan. Milloinkohan sitä oppisi?

Ruusan saaman ratsutuksen tasoon nähden on kuitenkin oltava iloinen, että siitä saa edes muutaman sellaisen kuvan, jossa se liikkuu noin kuin tuossa yllä olevassa kuvassa. Tai alla olevassa.

Kuvaaja, joka ei halunnut nimeään julki, luovutti minulle koko muistikortin meitä koskevan sisällön. (Kiitos!)

Tämä oli erittäin hyvä ja erittäin kamala juttu. 

Hyvä siksi, että paljastuu koko totuus paremmin kuin suotuisasti valikoiduista yksittäisistä ruuduista. Kamala siksi, että niitä hyviä ruutuja oli tosiaan aika pieni osa koko totuudesta. Karmeimmat näkymät jäävät kyllä tällä erää julkaisematta.

Tässä näkyy hyvin ponin ponnettomuus ja etupainoisuus, joskin joukossa oli myös huomattavasti pahempia ruutuja.

Kuvien yleinen teema oli otsikon mukainen eli poni oli kuvissa juuri niin etupainoinen kyntäjä kuin miltä se tuntuikin. Sen sijaan ratsastaja oli vielä merkittävästi etupainoisempi kuin luulin. (Ja oli siellä ponin osalta myös rutkasti sellaisia perinteisiä pää pystyssä kipityksiä - joissakin Ruusa näytti ihan shettikseltä, kun sen kaula oli ikään kuin mennyt kasaan.)

Ponin suu ja kaula myös tuntuivat tällä kertaa aika puumaisilta. Tämä ei tosin ollut mikään ihme. Onhan ponin aika vaikea olla pehmeä, jos ohjan vastakkaisessa päässä on lähes liikkumattomiksi jumittuneet hartiat. Jotenkin niska-hartiaseutuni meni perjantain HIHS-katsomossa ihan solmuille.

Ja tässä näkyy hyvin ratsastajan etukeno.

Eniten tässä kuitenkin huolestuttaa se, ettei ponin hengitys ei ole ihan sitä, mitä tässä vaiheessa kortisonikuuria odottaisin. Ruusa hengästyy edelleen herkästi ja hengitys on vähän normaalia raskaampaakin. 

Oireilu on tänä vuonna ollut selvästi lievempää kuin vuotta aiemmin, mutta se tuntuu sitkeältä.

Tämä on vissiin sitä eteen-alas-juttua? Poni on keksinyt vetää ohjia käsistäni tällä lailla.

Olen kuitenkin pannut ponin säännöllisesti liikkeelle. Liikunnanhan periaatteessa pitäisi olla keuhkovaivaiselle hyväksi, kunhan se ei ole ylenpalttisen rankkaa. 

Ruusan kanssa on menty pitkäkestoisemmin vain käyntiä. Ravihommat ja ratsastus on pidetty aika lyhyissä pätkissä. Vasta nyt olen alkanut ravuuttaa sitä useampaa minuuttia yhteen menoon. Poni on palautunut kohtuullisesti eli ei hengitys tasaantuu viimeistään, kun liikunta loppuu.

Nyt, kun poni oli ponneton, rupesin kuitenkin miettimään, pitäisikö sille antaa vähän lomaa. Vanhoja tekstejä tutkaillessani huomasin, että viime vuonna olin ollut lääkityksen alussa liikuttamatta. Tosin silloin lähdettiin tilanteesta, jossa poni puuskutti levossakin. Nyt se on ollut levossa melko normaalin oloinen. Sikäli on vaikea sanoa, miten lääkitys tepsii, jos ei liikuta.

Olin ajatellut ensi viikolla ruveta ottamaan ohjelmaan vähän laukkaakin. Aiemmin säännöllinen laukkailu on tuntunut pitävän keuhkoputket paremmin auki. 

Niin että mikä sitten olisi parasta? Taidan kilauttaa kaverille, ei kun eläinlääkärille.

Tässä on ainakin energiaa, vaikka muoto onkin pyllyllään (seuraavassa ruudussa poni nakkelee niskojaan). Kuva on ihan ratsastuksen alusta, jolloin näemmä itse istuin paremmin kuin lopussa. Ja kun poni kantaa itsensä, en edes näytä sille isolta.

Oikeastaan olen jo vähän vähentänyt liikutusta, koska Ruusa on ollut haluttoman oloinen. Ratsastuksessa ja yleensä myös ohjasajaessa poni on liikkunut omallakin moottorilla, mutta talutuskävelyillä sitä on saanut vetää perässä. Välillä poni on talutuksessa ollut kaksivaihteinen: joko ravilla eteen tai seis, ei mielellään mitään siltä väliltä. 

En tiedä, liittyykö tämä haluttomuus keuhkoihin, mahaan, tiineyteen, tylsistymiseen vai mihin. Epäilen, että poni on myös jumissa. 

Osteopaatti kävi viimeksi (ja toistaiseksi ainoan kerran) alkuvuodesta. Keväällä emme saaneet aikatauluja sopimaan yhteen ja sitten kesällä ei alkutiineyden takia uskaltanut hoidattaa. Nyt, kun tiineyden vaihe hoidon taas sallisi, osteopaatin piti tulla viime viikolla. Mutta tietysti hän olikin sairas. 

Uuden ajan sopiminen ei ole välttämättä helppoa, kun arkiaamut ovat lähtökohtaisesti minullekin työaikaa. Toivottavasti kuitenkin saisimme aikataulut mätsäämään, sillä olisi hyvä saada ammattilainen tsekkaamaan ponin fysiikka. Tietynlaiset jumit haittaavat hengitystäkin.

Lopuksi namia naamaan.
Kuten kuvasta ehkä näkyy, poni palautui hengästyksestä suht nopeasti.
Oli niin kauhea viima, että oli pakko laittaa kypärän alle huppu.

P.S. Kuten tarkkasilmäiset saattavat kuvista todeta, meillä ei ole vieläkään oikeaa satulaa. Tämä ei tällä kertaa johdu satulakaupasta. Meillä oli jo yksi ajankohta sovittuna muutaman viikon taakse, mutta sitten ponin jalka tuntui uudelleen lämpimältä ja peruutin sovituksen. Sen jälkeen olen pohtinut, onko järkeä ostaa satulaa tähän väliin. Mutta kyllä tämä karvareuhkan kanssa toimiminen alkaa siinä määrin kypsyttää, että kyllä minä sen satulan kuitenkin haluaisin. Jos vaan ponin vointi sallii ratsastusharrastuksen.

Voihan (paksu) maha

Tänä syksynä on oltu niin Ruusa-ponille kuin sen huoltajallekin aika uudessa tilanteessa.

Nimittäin siinä, missä aikaisemmin on tuskailtu ponin ravinnon riittämättömyyttä, nyt ihmetellään ponin keskivartalon tilalle ilmaantunutta jumppapalloa. Poni ei ole pelkästään paksuna, vaan myös tavallisesti paksu. Paksu on tosin tässä tapauksessa varsin kaunis sana kuvaamaan ponin habitusta.

Tässä maha viikko sitten. Se on saattanut sittemmin vielä kasvaakin.

Aikaisemman heinän kanssa poneilla oli käytännössä vapaa heinäbuffet ja Ruusan kylkiluut olivat silti jotenkin tunnettavissa. Heinää myös jäi syömättä kottikärrykaupalla.

Sitten tuli tämä uusi heinä. Sitä ei jää tarhaan korttakaan - tosin ei siinä kyllä juuri kortta olekaan. Ponin elopaino lähti heinän vaihdoksen jälkeen rakettimaiseen nousuun. On ilmeistä, ettei ponin omaan arviointikykyyn voi tämän heinän kanssa luottaa.

Väkirehut on tietenkin jo aikaa sitten poistettu, mutta jauhemaisten lisäravinteiden (kalkki, msm) takia poni saa vajaan desin Greenlineä (kuivamitta). Lisäksi vain kivennäiset. Nekin pitäisi epäilemättä vaihtaa melassoimattomaan. Kun heinää on rajallisesti, vähemmänkin maistuva kivennäinen voisi mennä alas.

Liikunnastakaan ei ole pelastajaksi, sillä se on jännevamman rippeiden vuoksi vielä kevyttä. Toki nostan sitä vähitellen kohti ns. normaalia ennen kuin sitä pitää tiineyden loppuvaiheessa taas keventää. Pyrin järjestämään ponille ohjattua liikuntaa vähintään viitenä päivänä viikossa.

Heinää poni saa kyllä edelleen reilusti ja annosta pitäisi epäilemättä yhä pienentää. Mutta sitten on tämä toinen ongelma. 

Muutaman viime päivän aikana on ollut pakko myöntää, että ponilla on taas maha kipeä, 1,5 vuoden auvon jälkeen. Kuka tietää, ehkä tästä johtui taannoinen tuhmailukin. 

Onhan tässä jo jonkin aikaa ollut vähän sellaista ilmassa. Ihmisen pitäisi tarttua jo siihen, kun poni alkaa haukotella erikoisen paljon, mutta kun koko kesä on mennyt pähkäillessä vaivaa x, y ja z, ei millään jaksaisi ahdistua vielä niin pienestä.

Nyt ollaan siinä pisteessä, että kyljen harjaamisesta menevät korvat luimuun ja takavatsan tai tissien kopeloinnista nousee kavio. (Tosin tänään sitten taas vähemmän, että ota siitä nyt selvää sitten.)

Haukottelusession jälkeinen tyytymätön ilme.

Pitäisi vain arvata, vaatiiko käsillä oleva ongelma psylliumia vai omepratsolia - tai kenties jotain ihan muuta. Tällä hetkellä poni saa inhaloitavaa kortisonia, joten sikiön lääkealtistuksen lisääminen ei tunnu hyvältä.

Mahahaava ei näissä olosuhteissa myöskään tunnu todennäköisimmältä epäillyltä, sillä päiväsaikaan poni saa heinää 3 - 4 tunnin välein ja yöksi noin puolet koko vuorokauden annoksesta. Laumadynamiikkakin näyttää ihmisen silmään toimivalta.

Psylliumia olen antanut joka syksy ja joka kevät. Viime syksynäkin taisi olla pientä vastaavaa oireilua, joka meni hiekanpoistokuurilla ohi. Eli se on nyt ensimmäinen askel - paitsi että hätäisenä jo eilen turvotin Greenlinen sekaan kokeeksi myös bentoniittisavea.

Enää pitäisi pähkäillä, mikä maku on tänä syksynä sen verran in, että sillä kuorrutettuna menee alas yli puoli litraa siementä. (Jauhetta on tähän asti ollut turha yrittääkään.) Desi psylliumia upposi tänään ihan Greenlinellä ja desillä mysliä, mutta määrän kasvaessa kohti terapeuttista annosta kasvaa todennäköisesti höysteidenkin tarve.

Jos ei ole heinää, pitää tutkia, mitä muuta voisi syödä.

Tästä kaikesta herää myös kysymys, olisiko pihattoon sittenkin hyvä laittaa olkipatja. Saisi poni pahimpaan nälkäänsä vedellä sitä sitten. Se olisi varmaan vähäkalorisempi välipala kuin ilmeisen hyvinsulava heinä. (Toisaalta oljessakin voi olla aika paljon sokeria.)

En ole tähän asti halunnut kuivikkeeksi olkea, vaan miettinyt pölyttömämpää hamppua. Mutta olisiko pieni ylimääräinen pöly sittenkin pienempi paha kuin mahakipu tai lihavuus? Ehkä, ehkä ei, so not.

On tämä hevosenpito sitten helppoa kuin heinänteko.

Tuhma poni ja tyhmä omistaja eli hyvää epäonnistumisen päivää

Tänään on kuulemma kansallinen (ja mahdollisesti jopa kansainvälinen) epäonnistumisen päivä. Varmuuden vuoksi otimme Ruusan kanssa vähän förskottia aiheesta eilisiltana, jolloin päätin mennä ratsastamaan ponillani hämärälle pellolle. 

Sellaisessa on jo lähtökohtaisesti hyvät epäonnistumisen ainekset ja aineksia lisää, jos on niin tyhmä, ettei palkitse metsänreunoja tuijottelevaa ratsua nameilla silloin, kun se ei tuijottele.

Pinkeä poni väläytteli ravissa sen verran mukavaa itsensä kantamista ja selän käyttöä, että palkitsemiselle olisi ollut hyvät perusteet. 

Kuva ei liity tapaukseen muuten kuin että ratsukko on sama.

Eipä ihme, että poni palkanmaksun viivästyttyä suivaantui. Rupesi käyttämään selkäänsä vähän epätoivotumpaan suorittamiseen, sellaiseen vähän katapulttimaisempaan.

Pukittelu itsessään on omiaan vähentämään ratsastusmukavuutta, mutta kun poni tempaisi pystyyn siinä määrin korkealle, että pelkäsin meidän menevän nurin, tuli välttämättömäksi muuttaa strategiaa. Eli kaivaa namit taskusta. Pienestä palkitsemalla alkoi ponin mieli rauhoittua ja liike pysyä turvallisissa koreografioissa. (Edit: selvennykseksi, palkitsin siis silloin, kun poni teki, mitä pyydettiin - en siis palkinnut pukittelusta tai pystyynnoususta eivätkä hommat loppuneet ennen kuin poni oli tehnyt temppuilematta sen, mitä alunperinkin pyysin.)

Epäonnistumisesta, tyhmyydestä ja tuhmuudesta huolimatta ratsastuksesta jäi ihan hyvä mieli. Moka on mahdollisuus?

Ensinnäkin positiivista oli se, ettemme menneet nurin enkä edes pudonnut. Lisäksi pääsimme lopulta yhteistyöhön. Vielä kun saisi sen ravissa väläytellyn itsensä kantamisen ensinnäkin kestämään paria askelta pitempään ja toisekseen yhdistettyä rauhalliseen mielentilaan niin tässähän alkaisi olla jo aivan ratsastuksen makua.

Ratsastuksen makua kyllä sikäli oli nytkin, sillä kun poni kipitti niin yhtäkkiä kuulin Mian äänen päässäni ja muistin, että ratsastajahan voi itse vaikuttaa tahtiin esim. keskivartalon lihaksilla ja keventämällä sellaista tahtia kuin toivoo ponilta. Ei ole kuulkaa tunneilla käyminen mennyt hukkaan.

Pulla kypsyy ja jalka paranee

Tuossa ehkä runsas viikko sitten iski paniikki, sillä ponin jalassa sijaitseva jännevammakohta oli kovasti lämpöinen. Lämpö oli sekä absoluuttista että suhteellista verrattuna vieruskintun vastaavaan osaan. Tällainen on omiaan aiheuttamaan pieni- tai suurimuotoista paniikkia hysteriaan taipuvaisessa poninomistajassa.

No, pienetkin ravipätkät poistettiin ohjatusta liikunnasta, mutta lämpö vain itsepintaisesti jatkoi olemistaan kintussa.

Eikä tässä vielä kaikki, tiistaina tallinpitäjä soitti (olin jopa useita päiviä putkeen poissa tallilta), että poni ns. vilkuttelee. Vilkuttelu ei ensiarvion mukaan ollut kiimatyyppistä toimintaa, mutta jatkui kuulemma pitkän aikaa.

Ilmeisesti tämä ei ole välttämättä normaalia tiineen ponieläimen käytöstä, joten tuli tarve varata kuitenkin se tiineysultra ja samalla jalkaultra jo tähän hätään. Etenkin, kun ei ollut todennettua varmuutta siitä, että Pulla ylipäätään on vielä uunissa (mutu-tasolla olen kyllä ollut melko varma).

Ponirukka on känässä. Vammajalassa kylmäyspatja.

Vilkuttelun poni lopetti ennen kuin sitä ehdin itse todistamaan.

Torstaina kuitenkin saapui eläinlääkäri ja edelliskerrasta oppineena tuikkasi heti ensalkuun ponille rauhoituspiikin. Sen verran taisi tuntua suolen tyhjennys ilkeältä, että tuskinpa homma olisi nytkään ilman päiväkännejä onnistunut.

Mutta siellä se Pulla edelleen köllötteli ja sydän löi ihan normaalia tahtia. Yritin ottaa siitä kuvaa todisteeksi, mutta jos ei tietäisi, mitä kuvassa on, ei ehkä siitä selkärankaa hahmottaisi. 

Kuvassa Pulla, tai ainakin sen selkärankaa. Vaikka ultrassa lukee "dog" niin kyse on ponista.
Ikää sikiöllä on kuvassa laskelmieni mukaan sellaiset 118 päivää.

Ei ole ihan ihmisten 3D-ultrien veroista tämä ponien tiineystarkastelu. Mutta kun hetken totuttelee ultran näkymään, kyllä siitä tavallinenkin silmä ymmärtää, että tuossa on kylkiluut ja siellä sykkii uuden elämän sydän (näitä ei kuitenkaan näy ylläolevassa kuvassa). 

Eläinlääkäri yritti yhyttää ultralla sikiön peräpäätä harjoitellakseen sukupuolen tunnistusta - omaksi ilokseen. Pulla kuitenkin piilotteli sen verran, ettei sukupuolta päästy toteamaan. 

Ehkä parempi, ettei tiedä. Jos Pulla sattuukin olemaan poika niin väärän sukupuolen tuottamaa pettymystä lienee helpompi sietää, kun sukupuoli on ihanalla varsalla.  Väärä sukupuoli olisi tietysti pikkujuttu, jos vaan tiineys jatkuisi normaalin ajan, synnytys sujuisi hyvin ja varsa olisi elävä sekä terve.

Vielä noin 7 kuukautta aikaa maalailla piruja seinille - ja toivoa parasta oikein kovasti.

Tätä lajia on taas luvassa ehkä tänäänkin. Jos saisi toivoa, toivoisin että Ruusan varsa olisi juuri sellainen kuin Ruusa, mutta terveempi ja isompi. 

Mutta, kun Pullan tilanne oli saatu tsekattua, siirryttiin vammajalan pariin. 

Sormituntumalta eläinlääkäri jo totesi, että ojentajajänteen turvotus oli selvästi vähentynyt edelliseen käyntiin verrattuna. Ultrassa jalka näytti kuulemma jo aivan normaalilta! Kyllä siitä ihan maallikkosilmälläkin näki, että kaikki säikeet olivat suoria ja siistejä. 

Mutta mistä lämpö siihen on pukannut lähes neljä kuukautta vammautumisen jälkeen? Eläinlääkärin mukaan kyse voi olla edelleen meneillään olevan paranemisprosessin jutuista. 

Sitä paitsi on täysin mahdollista, että lämpö on koko ajan ollut sama. Jalassa on pääosin ollut tukiside (neopreenisuoja), joten jalka on ollut senkin takia lämmin. Kun poni sitten poissaoloni vuoksi oli pari päivää ilman tukisidettä (koska vaihdan sen toki päivittäin), lämpö iski käteen aiempaa hälyttävämmin.

No, pääasia että jonkinasteinen mielenrauha on palautettu ponitädin päähän ja voimme ryhtyä (uudelleen) hiljalleen kiristämään treeniohjelmaa. Toivottavasti ehdin vähän kohottaa ponin kuntoa ennen kuin on aika alkaa himmata.

Liikunnan lisääminen on ainakin ponin mieleen. Muutaman vain tarhassa vietetyn päivän jälkeen se oli pienellä talutuslenkillä aivan lentoon lähdössä.