Huippumalli "studiossa"

Jos on trendistä jäljessä niin kannattaa olla niin paljon jäljessä, että on jo melkein edelläkävijä. Olisiko hevosten "studiokuvien" trendi taas valmis alkamaan uudelleen? Tai siis nämähän ovat ajattomia klassikoita!

Yksi omista suosikeista.

Pääsin viikko sitten ensimmäistä kertaa kokeilemaan tätä likimaagista kuvaustekniikkaa eli ponin seisottamista pimeän tallin ovella. Kuvaussessio tapahtui aika ex tempore viime maanantaina, kun sain tallikaverilta apua.

Parempi ennakkosuunnittelu olisi tehnyt homman vähän helpommaksi, nyt tuli hosuttua ja opittua kantapään kautta. Vauvaöljykin unohtui, sillä olisi saanut ponin ihoon näyttävää kiiltoa.

Mutta vaikka homma sujui vähän vaikeuksien kautta voittoon -tyylillä, tärkein tavoite - kuvaaja-poninomistajan itsensä tyytyväisyys - saavutettiin. Ehkäpä joku näistä päätyy jopa seinälle asti.

Tässä julkaistuu pieni osa kuvausten annista. Kaikki ovat nyt pystykuvia, mikä voi tehdä niiden katselun pieneltä ruudulta vähän hankalaksi. Tästä huolimatta laitan ne nyt tähän aika isoina.

Tässä kuvassa poniini seisoo aika hyvässä kohdassa, jälkikäsittely oli helppoa.
Tällaisen venytyksen saa, kun yksi tallikaveri pitää hihnasta
ja toinen heiluttelee vastakkaisella puolella porkkanaa.

Näemmä näihin kuviin ei tarvita edes mitään erityistä auringonpaistetta: riittää kun ulkona on valoa ja sisällä ei. Kun otin nämä, kello oli jo ehkä 19 ja aurinko paistoi jo tallin takaa eli ei todellakaan ovelle.

Kuvauksista opin, että kannattaisi pitää ponin pää oven ulkopuolella, niin kontrasti sisätilan ja varsinaisen kohteen välillä olisi suurempi ja jälkikäsittelyn tarve vastaavasti pienempi.

Aika pitkällä tallin sisälläkin onnistuu, mutta kuvia joutuu roplaamaan aika paljon kuvankäsittelyohjelmassa. Niin kuin nyt näitä.

Opin myös, että kannattaa käyttää täysmanuaalisäätöjä, jos ei halua, että kamera ponnistelee saadakseen koko kuvasta keskiharmaan. Sellaisessa ponnistelussa menee valotusaika melko pitkäksi.

Mainitusta syystä osa näistäkin kuvista saattaa olla hiukan tärähtäneitä.

Mitä, enkö kuvaa aina manuaalilla? No en. Yleensä käytän aukon esivalintaa, minkä ansiosta valotusaikaa ei tarvitse vaihtelevissa olosuhteissa jatkuvasti olla muuttamassa. Täysmanuaaliin turvaudun vain hankalammissa paikoissa kuten maneesissa. Tällä kertaa tajusin vasta kuvausten puolivälissä, että tämä "studiosessio" nyt oli sellainen maneesikuvaukseen verrattava tilanne. 

Ruusa itse yritti kuvausten aikana useaan otteeseen kertoa, että hän on runway-mannekiini eikä mikään valokuvamalli. 

Tai kenties Ruusa on katsellut Huippumalli haussa -ohjelmaa. Siinähän aina korostetaan, että kameran edessä pitää tarjota paljon erilaisia poseerauksia. Ei pidä olla yhden ilmeen ihme!

Vaikka ponin toiminta kuvaushetkellä tuntui turhauttavalta, sehän siis itse asiassa vain toimi kuin ammattilainen. Poseerauksiin kuului muun muassa ravistelua, pään heiluttelua, taaksepäin katselua ja porkkanan kaivamista kuvausassistentin taskusta.

Kuten Huippiksessa on huomattu, joskus livenä tyhmältä näyttävä poseeraus voi valokuvassa olla yllättävän high fashion. Kyllä Ruusa osaa tämän homman: 

Kainostelu

Unelmointi

Tukan cool heilautus.

Ehkä se siitä

Kun uusi päivä on valjennut Ruusan uudessa kodissa, pahin draama vaikuttaisi jääneen taakse. Poni on lakannut ramppaamasta. Tänäänkin näin sen kyllä juoksevan, mutta nyt se juoksi yhdessä muiden kanssa.

Jälkikäteen voisi sanoa, että olisi ehkä päästy helpommalla, jos ponin olisi ensalkuun vanginnut eri puolelle lankaa kuin tulevat laumatoverit. Ehkä ei olisi tullut niin kovaa juoksemista. 

Jälkiviisaushan se on viisauksista makoisinta. 

Minulla on kuitenkin Ruusan kanssa ennalta myös hyviä kokemuksia tällaisesta kertarysäyksellä muuttamisesta - ja myös huonoja kokemuksia siitä, kun poni on alkuun pantu yksiöasujaksi. 

Hölkkäkuva eiliseltä.

Juuri ramppaaminen oli isoin ahdistus ponitädille, sillä Ruusa ei ole ihan tällä tavalla aikaisemmin reagoinut. Tai on sen yhden kerran, jolloin se muutti laumasta yhtäkkiä yksiöön. 

Mistä näitä etukäteen tietää.

Toisaalta vaikka Ruusa eilen juoksi, se pysytteli silti muiden lähettyvillä. 

Koska tilaa on reilusti eivätkä toiset ponit kiusaa, Ruusa voisi halutessaan myös jököttää omissa oloissaan. Mutta se ei edes jää laitumelle, jos muut lähtevät tarhan puolelle. 

Toiset ponit menevät ötököitä pakoon pihattoon, mutta Ruusa ei ole tainnut vielä uskaltautua sisätiloihin. 

Ruusaa kaiketi vielä hirvittää johtajaruunan vankkumaton auktoriteetti. 

Ruuna on kyllä siitä mukava, että vaikka se siirtää Ruusaa aika rivakastikin, se ei jahtaa. 

Jokainen, joka on nähnyt hevosen tulevan jahdatuksi, tietää näiden kahden eron. Siirtäminen on normaalia laumakäytöstä, jahtaaminen kiusaamista. 

2-vuotiaalle vuonohevoselle Ruusa puolestaan on jo ilmoittanut olevansa se, joka vastaa toisen jalkojen siirtelystä. Mutta jahtaamiseen ei onneksi ole Ruusakaan tietääkseni sortunut, vaikka siltä sellainen ei olisi ennennäkemätöntä käytöstä. Sikäli ihan hyvä, että jollain on valta siirtää Ruusaakin. 

Nyt vaikuttaisi vähän siltä, että ehkäpä tämä tästä.  

Mitä ötököihin tulee, kävin varmuuden vuoksi ostamassa hyönteisloimen. Pitäköön poni sitä nyt ainakin alkuun ennen kuin on tottunut uuden paikan ötökkäkantaan. Kesäkolttu vähensikin hännän vispausta välittömästi. 

Ostin myös hupun (pari kymppiä ei paljon tässä konkurssissa paina), mutta jätin sen nyt ainakin tässä vaiheessa asukokonaisuudesta pois. Laumatoverien ilmeistä päätellen huppu sai nimittäin Ruusan näyttämään avaruusoliolta. Itsellekin tuli epämukava olo, kun ei nähnyt ponin ilmeitä. Lienee tutustumisvaiheessa parempi, että muut pystyvät niistä päättelemään, mitä Ruusan päässä liikkuu. 

Bucas Buzz Offista olen lukenut huonojakin arvosteluja, mutta sellainen oli nopeasti saatavilla ja Bucasin kaikki muut loimet ovat istuneet Ruusalle hyvin. Vaikka Ruusa on muuten käyttänyt nyt 125-senttisiä loimia niin ötökkäloimi pitikin ostaa 115-senttisenä. Silti mahakappale jäi roikkumaan, kuten kuvasta näkyy. Sain tilanteen korjattua tekemällä solmut mahakappaleen reunoihin.

Toivotaan, että poni alkaisi viihtyä. 

Viihtymisen ei ainakaan pitäisi jäädä kiinni puitteista, sillä näin isoa ja monipuolista elintilaa Ruusalla ei ole ennen ollutkaan. Lisäksi tallinpitäjällä on meneillään tarhan ja laitumen laajennusprojekti. 

P.S. Kun kävin Hipposportissa loimiostoksilla, kysyin samalla, missä mennään ikuisuusprojektissa nimeltä Ruusalle satula. Kuulemma tehdas on jo jokin aika sitten ilmoittanut lähettäneensä satulan eteenpäin, mutta se ei ole vielä ilmestynyt Espooseen. Jännitys siis tihenee tälläkin saralla.

Ei muutettukaan strömsöhön

Poni muutti tänään kesäkotiin. Itsehän stressasin itseni jo hyvissä ajoin tärviölle.

Ponin tuntien odotin, että muutto ahdistaisi sitäkin, mutta paikan tietäen toivoin varsin lievää reaktiota. No, ei mennyt kuin strömsössä. 

Juosta piti, koko ajan.

Ensimmäiseen tuntiin poni ei tehnyt juuri muuta kuin juoksi. Sen jälkeen ramppaaminen jatkui. 

Ruusa alkoi nopeasti puuskuttaa kovaäänisesti, mutta vauhti ei hyytynyt.

Välillä se kiljui uusille laumatovereille ja viuhtoi niitä kavioilla. Laumatoverit viuhtoivat lähes yhtä päättäväisesti takaisin, tai lähinnä johtajaruuna. Jättivät sentään potkujensa väliin vähän ilmaa, onneksi. (Edit: eivät ne nyt sentään koko aikaa toisiaan potkiskelleet.)

Lisää juoksemista. Ruusa on minusta valmiiksi vähän turhan kuivassa kunnossa, saa nähdä miltä se näyttää kaiken tämän jälkeen.

Mitä pitempään Ruusa juoksi, sitä vähemmän sitä kiinnostivat muut asiat kuten ruoka tai toisiin poneihin tutustuminen. 

Johtajaruuna ei lämmennyt Ruusalle, vaikka se kuulemma yleensä rakastaa tammoja. Ehkä kumpikaan ei ole valmis antamaan toiselle kuninkaallista asemaa tällä kukkulalla. 

Ruusa ei heti ollut valmis kaveeraamaan myöskään sympaattisen 2-vuotiaan vuonohevostamman kanssa. Tämä ei johtunut ainakaan vuonohevosen yrityksen puutteesta. Se olisi kyllä ollut halukas tekemään Ruusasta uuden ystävänsä. 

Ihana nuori vuonohevonen kyseli sitkeästi, voisiko Ruusa olla sen kamu. No ei, sanoi Ruusa.

Enpä ole ihan hetkeen nähnyt poniani tällaisessa stressitilassa. 

Tilaan epäilemättä vaikuttaa se, että uudessa paikassa on lentäviä verenimijöitä ehkä sata kertaa enemmän kuin lähtöpaikassa - ja enemmän kuin missään, missä Ruusa on koskaan asunut. En etukäteen tajunnut, miten paljon ötököitä todella on, koska kun kävin katsomassa paikkaa, ne eivät vielä olleet heränneet. 

Eikä täälläkään kuulemma aiemmin ole ollut näin paljon ötököitä. On pahin ötökkäkevät miesmuistiin - tyypillistä tuuriamme.

"Miksi olen täällä? Koska lähdetään takaisin kotiin?"

Sydän itkee verta, kun näkee oman kullannuppunsa tällaisessa tilassa. 

Ja tietysti mielen perukoilla pesii huoli siitä, miten tällainen annos stressihormoneita vaikuttaa mahdollisen alkion tilanteeseen. Periaatteessa suurin vaaran hetki on vasta alkion kiinnittymisvaihe, joka alkaa vasta ehkä viikon päästä, mutta kaikkihan on mahdollista.

Ruusa laitumen ja tarhan välisellä alueella. Kuten kuvasta näkyy, tilaa täällä riittää. Ja lisää on tulossa.

Valitsin tämän kesäpaikan - tai ehkä pitkäaikaisemmaksikin kodiksi suunnitellun - nimenomaan terveyssyistä: ajattelin, että varjoisassa metsätarhassa ponin hengitys pelaisi mahdollisimman hyvin.

Mutta muuttopäivänä hengitys oli alkuperäisen kodin suorassa auringonpaisteessa aivan hyvä, kun taas uudessa kodissa juoksemisen jälkeen ei tasaantunut edes lääkkeillä. Ilmeisesti stressikin siis pahentaa oireita - ja/tai intensiivinen urheilu.

Ikinä ei voi etukäteen tietää, miten hevosten kemiat osuvat yksiin. Toivotaan kuitenkin, että pian helpottaisi. 

Toivottavasti ei käy niin kuin pari vuotta sitten, jolloin Ruusan muutto kesti vajaat neljä päivää. Sen jälkeen oli pakko roudata nälkälakkoileva ja mahahaavaa pukkaava poni takaisin laidunpaikkaan. 

Katsellaan nyt alkuun muutama päivä. Ponini tuntien tiedän, että sellaisessa ajassa tilanne alkaa vähitellen helpottua, jos on helpottuakseen. 

Mieli tulee ensin

Mennyt talvi ja kevät ovat olleet minulle ratsastusmielessä hankalaa aikaa. Kun riittävän monta kertaa tulee hevosen selästä alas pettyneenä omaan tekemiseensä, pala palalta ratsastuksellinen itsetunto murenee ja katoaa jonnekin kentän hiekanmurusten sekaan.

Syksyllä meillä meni Veeran kanssa aika hyvin, mutta sitten pakkani yhtäkkiä hajosi.

Hajanaisella pakalla ratsastuskerrat ovat menneet suunnilleen näin: En saa Veeraa avuille ja oikeinpäin, se heiluttaa päätä ja minä ahdistun. "Anteeksi Veera, ota vähän lisää ohjaa. Anteeksi, yritän vaikuttaa vähän vähemmän."

Keskustelun lopputulos on pitkänä ja "litteänä" jolkotteleva ratsu sekä epätoivoinen ratsastaja.

Kuvat ovat kuvakaappauksia videolta, jota sain viime torstain tunniltamme. Ilouutinen: en istu enää takakenossa. Vähän ikävämpi uutinen on, että istun nyt etukenossa. Vähän etukenossa on hevonenkin, mutta parempaan suuntaan olemme ratsukkona jo menossa. Olen muuten huomannut näyttäväni ratsastuskuvissa aina pojalta. 

Mia-ope puolestaan on koko kevään tolkuttanut, että parantaakseni ratsastustani minun pitäisi ensisijaisesti ruveta uskomaan osaamiseeni ja olemaan tiukkana. Tiukkuus ei kuitenkaan tarkoita esim. ohjasta vetämistä, vaan asennetta (ja keskivartalon jämäkkyyttä).

Ei kuulemma pitäisi aina vaan ajatella, että hevonen ei tee, mitä haluan, koska en osaa pyytää. Sen sijaan pitäisi vaan päättäväisesti viedä avut läpi, vaikka pyytämisen taso ei ihan kyralaatua olekaan.

Jos hevonen pieneen pyyntöön vain ehdottaa omia ratkaisuja (Veera onneksi ehdottaa niitä erittäin kohteliaasti), ei pidä pyydellä anteeksi, vaan lisätä painetta. Tämä ei edelleenkään tarkoita väkivaltaa, vaan napakkuutta.

Katsokaa, hetkittäin istun melkein suorassa! Kuvassa myös itse ope.

Ja tiedättekö mitä, jokin aika sitten päätin ruveta tekemään niin. Päätin ruveta ihan ratsastamaan enkä vain matkustamaan.

Tästä on ollut sellainen jännä seuraus, että ratsastushommaan on alkanut tulla jotain tolkkua.

Vieläkään muoto ei pysy tasaisena läpi tunnin, mutta minulla on hevoseen huomattavasti parempi kontrolli kuin muutama kuukausi sitten. Ja kun itse saan paketin kasaan, Veera antaa syytä hymyyn. On se hieno hevonen!

Välillä tulee jopa sellaisia pätkiä, että ihan kuin maistuisi siltä kuuluisalta mansikkahillolta.

Ja sitten taas on hetkiä, jolloin en todellakaan istu mihinkään suuntaan suorassa... Harjoitusravi on edelleen vaikeaa, paitsi silloin kun hevonen liikkuu aivan oikein ja itse pääsen sen rytmiin mukaan. Sellaisiakin hetkiä on välillä.

Mieli tulee ensin.

Olen tässä kevään mittaan hakenut otetta paitsi hevoseen, myös itseeni.

On muuten aika valaisevaa tarkkailla, mitä kehossa tapahtuu, kun mieli ajattelee ratsastavansa! Kun minä ajattelen tosimielistä ratsastusta, ajatus vetää koko kehon kireäksi. Sitä jännitystä olen nyt keskittynyt rentouttamaan - toivoen, että rentoutus jossain vaiheessa siirtyy myös tositoimiin.

Osa ongelmista on tietysti ihan kehotasolla. Näistä suurimpia on se, että kun käytän vatsalihaksia, myös hartiat ja sitä kautta kädet jännittyvät. Ei auta kuin kuivaharjoitella. Autoillessa on hyvin aikaa tunnustella oman kehon toimintaa.

Näissä omatoimitreeneissä on ollut apua kehotietoisuuden häivähdyksestä, joka löytyi helmikuisella alexander-tekniikkakurssilla. Muuten kurssin opit ovat jääneet minulta pitkälti integroimatta normaalielämään, koska ainahan on kiire eikä ehdi.

Olemme hakeneet Veeran rankaan suoruutta tekemällä paljon avotaivutuksia. Ja voitteko kuvitella, viime tunnilla teimme sellaista menestyksekkäästi jopa laukassa! Kuvaa on nyt kuitenkin vain ravista.

Mutta. Kaikesta tästä on seurannut ainakin sellainen juttu, että olen ainakin välillä osannut istua laukassa pomppimatta ja rutistautumatta jaloilla. Voitteko kuvitella?

Puristautumistakin sattuu edelleen, mutta nyt tiedän, mitä silloin pitää tehdä. Pitää "tehdä" laukkaa istuinluilla, kunnes saan rytmistä ja liikkeestä kiinni. 

Kun rytmi ja lonkkien jousto on alkanut löytyä minulle vaikeimmassa askellajissa, on ollut helpompi tavoittaa samaa myös ravissa (hetkittäin). Kun pomppii ja hölskyy vähemmän, on mahdollista myös jännittää kättä vähemmän.

Voisiko olla, että minäkin vielä jonakin päivänä oppisin ratsastamaan? Se päivä ei ole vielä tänään, mutta minusta on alkanut tuntua, että se päivä voi jopa koittaa.

Kesää kohti ulkoasussakin

Blogissa on ollut vielä aika talvinen tunnelma, vaikka blogin ulkopuolisessa elämässä eletään jo täyttä kesää. Aika pitkään tätä asiaintilaa kestinkin, mutta nyt oli pakko tehdä asialle jotain. Tein siis uuden bannerin.

Bannerista tuli melkein samanlainen kuin edellisestä pitkälti siksi, että muuten olisi pitänyt muokata css:ää. Tämä ei olisi mikään ongelma, jos tietäisin, mistä löytäisin sen css:n, jonka edellistä ulkoasua varten pykäsin. Tietääkö joku, miksei blogger näytä jo tehtyä css:ää, jos menee ulkoasuasetuksista siihen kohtaan?

No, tällainen tämä nyt on. Olkoon sen aikaa kun jaksan katsella. Ehkä olisi tuo lense flare pitänyt laittaa johonkin muualle kuin ponin persukseen, mutta onhan tässä aika paljon luvassa juttua asianomaiseen suuntaan liittyen.

Uusi:

Vanha:

P.S. Sorry niille, joita ei voisi vähempää kiinnostaa tällainen ulkoasupäivittely. Itse tykkään kuitenkin kirjata ylös ulkoasumuutokset, niitä on hauska myöhemmin selailla ja vertailla.