Hevosten sunnuntaiekskursio ja uutta virtaa

Kuulumisia Ruusan laitumelta. Laumautuminen on sen verran hyvässä vauhdissa, että hevoset päättivät sunnuntaina lähteä koko porukalla pienelle ekskursiolle valkoisten nauhojen toiselle puolelle. Sillä onhan ruoho aina vihreämpää aidan toisella puolen. (Edit: tietääkseni kukaan ei loukkaantunut ekskursiolla eli sikäli kävi hyvin.)

Minä olin hevosten kesäretken aikoihin siinä määrin kykeneväinen hevosjahtiin kuin ihmiset töissä ollessaan keskimäärin ovat.

Yhtenä iltana laitumella oli aika huikea valo.
Valitettavasti kunnon kameraa ei ollut mukana.
Mutta tästä näkee, millaisissa väleissä Ruusa ja bestis nyt ovat.

Kieltämättä meidän hevosenomistajien keskuudessa oli jo ennen hevosten pakomatkaa herännyt epäily siitä, kiertääkö aidassa todella sähkö. Ainakaan sellaista perinteistä napsumista ei ole kuulunut. Sen sijaan paimenesta on kuulunut sellainen erikoinen ujeltava piippaus. Pari päivää ennen karkaamista sekin oli vaimennut.

Sunnuntaina aamupäivällä myös kiinnitin huomiota siihen, että Ruusa laidunsi epäilyttävän lähellä aitaa. Näin jälkikäteen ajateltuna, taisi olla tiedusteluretkellä siinä.

Viime kesänä hevoset kylläkin pysyivät samaisessa aidassa, vaikka välillä joku oli käynyt irrottamassa paimenesta virtalähteen.

Tämän jälkeen laumaan on tosin tullut kaksi uutta jäsentä, joista toisella on kuulemma karkailualtis menneisyys. Niinpä kyseinen suomenhevonen tuntuisi aika hyvältä epäillyltä operaation aivoiksi ja kenties myös ruhoksi. Silminnäkijähavaintojen puutteessa lienee kuitenkin parempi piilottaa syyttävä sormi taskuun ja keskittyä tulevaisuudensuunnitelmiin.

Kaikkihan me tiedämme, että mitä useammin hevonen pääsee toteuttamaan jotain käytösmallia, sitä tiheämpään se sitä alkaa toistaa. Aidoista pakeneminen ei varsinaisesti ole sellainen käytösmalli, jonka ainakaan kukaan meistä haluaisi hevosessaan vahvistuvan. Niinpä tulimme yhteisesti siihen tulokseen, että olisi syytä vahvistaa aidan pelotevaikutusta.

Koska lauman hevosenomistajista juuri minun elämäni koordinaatit osuvat lähimmäs maatalousliikkeitä, sain tehtäväkseni hankkia uuden akkupaimenen. Ovat yllättävän kalliita, muuten. Satuin olemaan yhden yön retkellä virallisessa kotikaupungissani Tampereella, joten piipahdin maanantaina sikäläisissä kaupoissa.

Minähän olin sikäli tosi pätevä valinta tähän paimenenhankintatehtävään, etten yhtään tiennyt, millaisia numeroita meille sopivan laitteen paketissa pitäisi lukea. Tiesin vain, että hyviä merkkejä ovat Olli ja DeLaval. Ja ostin sitten sellaisen, joka ei ollut kumpikaan. Se oli nääs edellä lueteltuja merkkejä merkittävästi halvempi.

Uusi paimenemme löytyi Agrimarketin hyllystä, jossa luki hinnaksi 198 euroa tai jotain sinne päin. Mutta ainakin Tampereen Agrimarketissa on sellainen jännä juttu, että hyllyn laidassa lukeva hinta ei useinkaan ole sama hinta kuin se, jolla tuotteen saa lunastettua omakseen. Esimerkiksi tämän paimenen todellinen hinta olikin 180 euroa.

Koska en tavoittanut asiantuntevampaa ostoapua puhelimitse, päätin, että tämä se nyt sitten on, meidän uusi paimenemme. Pitäisi olla hyvä, jos myyjää on uskominen. Ainakin tälliä luvataan aika tymäkästi.

Jälkikäteen tuli tietysti kauhea ostoskrapula ja epäilys, onko tällainen halpisvehje sittenkään soveltuva noin ison laitumen sähköttäjäksi. Laitumenpitäjä asensi sen paikoilleen tänään ja vakuutti, että ainakin tuntuisi riittävän. Ja jos ei riitä niin seuraavaksi kokeillaan laittaa paimen verkkovirran päähän.

Toivotaan parasta!

Mörköjen väistelyä ja fiilistelyä - Aischalla pitkästä aikaa

Kun on ratsastanut viime aikoina vain laiskanpulskealla ruunalla, tekee hyvää päästä välillä säpäkän tamman selkään. Pääsin perjantaina ja lauantaina pitkästä aikaa Aischalla ratsastamaan.

Tuntuu hassulta, että kun syksyllä aloitin Aischan kanssa, se tuntui valtavan suurelta. Nyt, muhkean Fritzin jälkeen, se tuntui ihanan kompaktilta. Niin se tädinkin keho tottuu ja mukautuu kulloinkin elämässä oleviin ratsuihin.

Ensimmäisestä Aischa-päivästä ei juuri jäänyt jälkipolville hehkutettavaa.

Kentän laidalle jättämäni takin alla ihan varmana piilotteli mörkö eikä koko portin päätyyn olisi voinut mennä. Myös pellon puoleisella sivulla kahisivat puiden lehdet siihen malliin, että epäilemättä sielläkin vaani jokin pieniä punaisia tammoja syövä kammotus.

Eikä Aischa varsinaisesti luottanut vieraaksi käyneen vararatsastajansa kykyyn suojella sitä. Niinpä se oli alkuun rento kuin viulunkieli ja vaikka loppuosa ratsastuksesta meni ihan ok, mitään huippukokemuksia ei saatu.

Ratsastuksesta ei ole kuvia ja järkkärikin unohtui kotiin, joten tähän on tyytyminen. Taustalla nuori herra Giovanni.

Lauantaina sen sijaan sain taas kokea, millainen Aischa on, kun se on hyvä. Ja sehän on silloin aivan käsittämättömän hyvä.

Alku tosin ei luvannut kummoisia, sillä perjantaina kentän laidalle pesiytyneet möröt olivat edelleen siellä portin päädyssä. Kesken ratsastuksen ne takin alta levittäytyivät myös kentän laidalle jääneisiin laatikoihin. Kun typerä ratsastaja ei antanut hevosrukan vältellä mörköjen piilopaikkoja, tamma esitti erinäisiä väistöliikkeitä ja jopa bravuurinsa, pystyynnousupiruetin.

En varsinaisesti ihmettele, miksei Aischa menestynyt aloittelevien ratsastajien ensihevosena, mistä tehtävästä se siirtyi Saijalle.

Kun tammalla tulee kiukku, ei auta ruveta tappelemaan. Ei auta kuin odottaa, että se rauhoittuu, ja jatkaa sitten kuin mitään ei olisi tapahtunut. Silloin voi käydä kuten nytkin, että kiukku laantuu eikä ylimääräisiä koreografioita tule enempää.

Siinä, missä perjantaina tuli lähinnä haahuiltua, lauantaina päätin tosissani keskittyä ja aloittaa Science of Motionin hengessä.

Keskityin ainoastaan hidastamaan käyntiä ja vaatimaan, että hevonen etenee selkäranka suorana. Helpommin sanottu kuin tehty! Ensinnäkään hitaus ei ole Aischan juttu ja toisekseen tuntui vähän kuin olisi ratsastanut madolla, siihen malliin tamma pyrki luikertelemaan puolelta toiselle. Lisäksi olivat tietysti ne möröt.

Mutta sitten tapahtui kummia: hevonen suoristui ja tunsin, kuinka selkä nousi ja jalat astelivat tarmokkaasti hitaassa tahdissa. Vau!

Kyllähän se vau-fiilis sieltä sitten välillä katosi, mutta laukkojen jälkeen kevyessä ravissa hevonen yhtäkkiä tuntui aivan tolkuttoman hyvältä. Se ravasi tahdikasta, hidasta ravia, selkä ylhäällä. Koska Aischa kerrankin tuntui olevan täydellisesti niin sanotusti lapasessa, oli pakko kokeilla vielä laukkaa.

Minun kanssani laukka usein kuumentaa Aischan ja lopputunti mennään aika lailla kuin Vermon suoralla (vauhdin puolesta siis, ei onneksi sentään muodon). Nyt ei kuitenkaan käynyt niin, vaan hevonen pysyi kevyenä avuilla ja jatkoi laukan jälkeen siinä upeassa rauhallisessa ravissa, jota olisin mieluusti voinut kevennellä vaikka loppupäivän.

Sellainen ääripäiden hevonen tämä Aischa. Kun se on huono, se osaa olla melkoisen kenkku. Mutta kun se on hyvä, se sitten on todella hyvä. Haastava, mutta äärimmäisen palkitseva hevonen. Ei voi olla kuin kiitollinen, että saa tällaisella ratsastella.

Valitettavasti kävi niin kuin yleensä, että kun meni hyvin niin kukaan ei ollut sitä todistamassa, saati sitten kuvallisia todisteita tallentamassa. Ja minä kun olin vieläpä laittanut päälle vihreän t-paidan, kun Aischalla oli vihreä satulahuopa. Missä ovat katsojat silloin, kun meikäläinen esiintyy värikoordinoidussa asussa, kysynpä vaan.

Joten ei ole tähän nyt koristeeksi muuta kuin vielä yksi laidunkuva. Sori.

Neljä vuotta Rimpulaa

Taloudessa, jossa emäntä ei usein muista omiakaan syntymäpäiviään, jäävät myös pienten ponien syntymäpäivät useimmiten juhlimatta. Mutta tällä kertaa muistin tarkistaa Sukupostista, että Ruusallahan on todellakin tänään synttärit!

Pienenä se oli ehkä söpöintä maailmassa.

Neljä vuotta olemme taivaltaneet samaa polkua. Toivon ja epätoivon vuoristorataa ovat ne neljä vuotta olleet. Valehtelisin, jos väittäisin, että päivääkään en vaihtaisi pois. Vaihtaisin pois melkeinpä suurimman osan päivistä, vaihtaisin kaikki Ruusan sairastelun päivät terveisiin.

1-vuotissyksynään se oli tällainen surkea ja sairas rimppana.

Vaikka vaihtaisin niin monet ponini kanssa vietetyt päivät parempiin, ponia en vaihtaisi mieluiten mihinkään.

2-vuotiaana se oli hurjan kaunis.

Enkä ehkä vaihtaisi pois niitäkään päiviä, kun olen joutunut nöyrtymään ja palaamaan taaksepäin, opettelemaan ja opettamaan asioita alusta. Ruusan kanssa olen oppinut niin paljon.

Viime syksynä se näytti tältä.

Vielä ei koulutus ole valmis edes perustapojen osalta. Poni tunkee liikaa iholle, hinkuttaa päätä ihmisiin ja luulee olevansa isokin kiho. Mutta se on myös luottavainen ja kiltti nuori poni, jonka kanssa tädin ei ole koskaan tarvinnut pelätä.

Tällainen se on nyt.

Kun poni autoni nähdessään lähtee tallustamaan toisesta päästä laidunta portille, tunnen, että on tässä jotain oikeinkin tehty.

Hyvää syntymäpäivää pikku rimpulalleni!

Keskivartalon lihasten yhteys ratsastukseen - edistystä havaittavissa?

Siitä, että ihminen käyttää keskivartalon lihaksia, on ratsailla merkittävä etu. Tämän seikan ymmärtämisen ja toteuttamisen välillä vain valitettavasti on ihmispololla usein merkittäviä esteitä ja viivettä.

Yhdeltä hyvältä opelta sain neuvoksi, että aina kun tekee mieli käyttää ohjaa. käytäkin pohjetta. Nyt olen ruvennut harjoittelemaan toista mantraa eli aina kun tekee mieli käyttää ohjaa, käytäkin vatsalihaksia.

Käytännössä käytän edelleen liikaa kättä ja puristan liikaa jalalla, ikään kuin hevonen lakkaisi liikkumasta, jos en koko ajan pusertaisi sitä. Todellisuudessahan homma toimii juuri päinvastoin.

Videokaappaus tältä päivältä.

Mutta nyt se on kuulemma tapahtunut. Olen löytänyt keskivartaloni. Näin sanoi opettaja-Mia tämänpäiväisellä tunnilla. Kieltämättä keskivartalo kyllä ihan itse viestii samaa aina tunnin jälkeen, usein monta päivää. Etenkin jos on menty hidasta käyntiä. Huh! 

Käytännössä se, mikä on löytynyt, on viestintäyhteys aivoista lihaksiin. Lihakset itse eivät ole merkittävästi vahvistuneet, koska niitä ei ole aktiivisesti vahvistettu. Hyvä aikomus jumpan lisäämisestä on siis toistaiseksi jäänyt vain kauniiksi ajatukseksi.

Lihaskunnon heikkous aiheuttaa ratsailla paketin leviämistä viimeistään tunnin puolivälin tienoilla. Silti tänään sain opelta sellaisiakin kehuja, että homma alkaa hetkittäin näyttää jo ratsastukselta. Ottaen huomioon, että ratsastusta tässä ollaan harrastavinaan, suunta lienee oikea.

Loppukeventelyiden aikana Mia pohti, että olisi hyvä videoida nykymenoa, jotta näkisin eron alkutilanteeseen. Melkein sattumalta oli kamera taskussa, joten alla nyt sitten todistusaineistoa!

Nyt valitettavasti siis videota on vain loppukeventelyistä, joissa isoin puhti alkoi olla ratsukon molemmilta osapuolilta käytetty. Mutta ehkä jotain kehitystä näkyy kuitenkin. Selkään tuntuu ainakin aivan erilaiselta kuin maaliskuun lopussa, jolloin on kuvattu alempi video. Sen laitoin tähän nyt vähän kuin masokismin ja ennen kaikkea vertailun vuoksi.


Linkki videoon. (Suosikkini tässä videossa on mäyräkoira.)



Linkki videoon

P.S. Menen huomennakin tunnille. Silloin hypätään. Jaiks!

Esteet mielessäin

Tekisipä mieleni hypätä esteitä, hevosella/ponilla siis. Tällainen ajatus on tässä kevään mittaan ruvennut mielessä kaihertamaan.

Outoa tässä on se, että olen aivan hyvin pärjännyt sellaiset 10 vuotta ilman esteratsastusta. Siis jos ei maastossa hypättyjä ojia lasketa.

Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata, että en ole itse kuvassa. Kuva on tämänkeväisiltä hevosmessuilta. Ihan näin isoista esteistä en ainakaan vielä haaveile. Tuskin koskaan.

Kivaa oli hyppääminen, muistelen. Mutta tuli vuokrahevonen, joka oli kouluratsu. Lopetin ratsastuskoulutunnit, joilla esteitä oli kuulunut harjoitusohjelmaan. Ratsastin niin pienillä poneilla, etten raatsinut hypätä. Olihan siinä kaikenlaista.

Mutta kaikkein suurin tekijä oli selän prakaaminen, juurikin silloin noin 10 vuotta sitten. Ei mitään hirvittävän vakavaa, mitä nyt alaselässä nikamat vähän turhan lähekkäin toisiaan ja siinä lähentymisen ilossa puristivat välilevystä mehuja iskiashermoon.

Jokainen, jolla iskiashermo on ollut jollain tapaa pinteessä, tietää, mistä puhun. Ei tunnu kivalta. Melkein puoli vuotta meni kokonaan ratsastamatta, kun kipu alkuun ratsailla paheni. En tiennyt, pääsisinkö ikinä enää hevosen selkään, tai edes ponin.

Lääkäri sanoi, että voi ratsastaa, jos ei satu, mutta älä sitten putoa. (Ja voin kertoa, että sitten kun taas kivun pelosta jäykkänä nousin ponin selkään, maailman kilteimmät luottoratsut nimenomaan tuntuivat yrittivän pudottaa minut.)

Kun selkä on kipeä eikä saisi pudota, on aina hyvä veto mennä varmuuden vuoksi ilman satulaa. Sentään turvaliivin olin lainannut takin alle. Enkä pudonnut, vaikka lähellä oli.

Putoaminen, kuten tunnettua, on sitä todennäköisempää, mitä rajumpia juttuja harrastaa. Ja koska en ollut kovin rajuja juttuja harrastanut siihenkään asti niin päättelin, että esteratsastus on se, mistä luovutaan. Eikä ollut kyllä sellaista ratsuakaan, jolla olisi hyppäämään päässyt. Niin että aika helppo päätös oli se.

No. Selkä tokeni ja sileällä ratsastelu on ollut sille viime vuosina etupäässä hyväksi.

En minä mikään varsinainen esteratsastaja koskaan ollut. Kun vuokrasin vanhaa estehevosta, parhaimmillaan nostettiin esteet metriin. Muuten hyppelöt rajoittuivat sellaisiin, mitä esteratsastajat kutsuvat maahankaivetuiksi. Sellaisia hypeltiin omaksi iloksi, Ruusan emälläkin silloin molempien nuoruudessa.

Siihen nähden, miten paljon esteratsastuksesta aikoinaan tykkäsin, esteitä on ollut yllättävän vähän ikävä. Ehkä siksi, että siinä perusratsastuksessakin on ollut haastetta ja harjoittelua enemmän kuin tarpeeksi.

Nyt kuitenkin on alkanut vanha suola kovasti janottaa. Onhan estehyppelö sitäpaitsi hyvää jumppaa hevosellekin. Jos minulla vaikka joskus olisi sellainen poni, jolla treenata.

Uskaltaisikohan sitä taas kokeilla esteitäkin? Ihan pieniä vaan, ainakin aluksi.