Mahapäivitys ja Micklem Multibridle -pettymys

Sanotaan, että päiväkirjan kirjoittaminen on terapeuttista. Kyllä tuollainen julkinen itsesäälivuodatuskin näemmä toimii samassa tarkoituksessa. Jo heti samana iltana edellisen tekstin jälkeen pahin masennus väistyi ja täti pääsi jokseenkin normaalille pessimismin tasolle.

Masennuksen väistymistä on avittanut se, että poni on myöntynyt nielemään pienen määrän psylliumia, kun se on höystetty parilla desillä mysliä (juuri enempää ei ole uskaltanut laittaa, kun poni ei ole syönyt väkirehua puoleen vuoteen). Niin pitkälle ei ole päästy, että poni suostuisi syömään koko hiekanpoistoaineen yhdellä aterialla.

Pakkosyöttökin alkoi sujua miellyttävämmin, kun täti ymmärsi ryhtyä kehumaan ponia. Jälleen kerran poni opettaa, että hyvällä saa enemmän kuin pahalla.

Mutta, kuten otsikosta voi päätellä, psylliumponnistelujen ohessa on päästy sovittamaan semihippiytyneiden tätien suosikkisuitsia.

Jo pari viikkoa ennen joulua tilasin nimittäin Rambo Micklem Multibridle -suitset, joiden pitäisi olla kaikin puolin vähemmän epämiellyttävät kuin perinteisempien (ja nätimpien) suitsien. Lisäksi multibridlen pitäisi olla myös mahdottoman monikäyttöiset.

Olisikin ollut varmaan vähän liikaa toivottu, että nämä ihmesuitset olisivat istuneet rimpulan päähän. Paljosta se ei ollut kiinni, mutta jos suitset maksavat 200 euroa niin niiden soisi sitten ihan tosissaan istuvan.

Kuva on otettu suitsien sovitusoppaasta, mutta punaisen viivan lisäsin kuvaamaan sitä, mihin kohtaan turpahihna rimpulan päässä tuli.  Hihna osui siis eli juuri ja juuri turvan ohuen luun kohtaan.

Jos turpahihnan olisi nostanut oikealle kohdalle (tämä olisi ollut mahdollista), leukahihna ei olisi enää mennyt kiinni ja kuolainhihna olisi venyttänyt suupieltä epämiellyttävästi.

En tiedä, minkämuotoiseen päähän nämä on suunniteltu, mutta ei ainakaan welshin. Eivätkä Ruusan leukaperät edes ole järeimmästä päästä. Sen pääkään ei minusta ole ainakaan lyhyt.

Harmittaa. Toisaalta näyttää siltä, ettei suitsille vähään aikaan tule käyttöä, sillä psylliumin syötöstä ja maan jäätymisestä huolimatta ponin maha on tullut taas kipeämmäksi.

Valitettavan tuttu kipristys on taas havaittavissa ponin kupeilla ja ponin mahan hipaisu tietystä kohtaan laukaisee potkusarjan julman irvistyksen kera. Kakkakin on taas kiinteytynyt turhan paljon ja ponin kokonaisolemus on jotenkin vaisu.

Ruusa on saanut myös tällaisen uuden virikkeen elämäänsä. (Kuva lauantailta.)
Vielä pitäisi kysyä muiden hevosten omistajilta lupa laittaa pallo tarhaan asti.

Takaisin lähtöruutuun

Ruusan kotiinpaluu pelotti minua etukäteen, mutta kotiinpaluuta seurannut epätoivo tuli vähän puun takaa.

Poni ei suostunut syömään psylliumia millään. Lisäksi sen hengitys kulkee taas yhtä kehnosti kuin ennen kahden kuukauden hoitoponnisteluja.

Tätä blogia nimetessäni en osannut odottaa, että "Takaisin lähtöruutuun" tuntuisi jonakin päivänä ihan näin konkreettiselta.

Tuntuu kuin olisin nappulana pelissä, jossa jokaisen onnistumisen jälkeen on palattava lähtöruutuun. Seuraavalla kierroksella vaikeusastetta lisätään: vanhat ongelmat alkavat alusta ja niiden kaveriksi lisätään joku uusi. "Parhaassa" tapauksessa uusi ongelma on sellainen, jonka hoitaminen pahentaa vanhoja ongelmia.

En tiedä, onko tässä pelissä mahdollisuutta voittaa. Enkä ole enää ollenkaan varma, haluanko ylipäätään enää pelata.

Toivottomassa olotilassa pikkuasiatkin saavat suuret mittasuhteet. Kuten se, että eläinlääkäri kirjoittaa uuden inhalaatiolääkkeen käyttöohjeeksi "entisen ohjeen mukaan". Tai se, että sitä lääkettä ei löydy lähimmästä apteekista, vaan pitää lähteä erikseen kaupunkiin. Tai se, kun hakee auton takaluukusta toisenlaista psylliumia (nirson ponin omistajan on varauduttava useilla vaihtoehdoilla), takaluukun lukko on jumissa.

Siinä vaiheessa, kun herää aamuyöllä ahdistukseen siitä, että on taas mentävä tallille, alkaa väkisinkin miettiä isoja ja surullisia ratkaisuja.

Jos Ruusa tämänhetkisistä odotuksistani poiketen selviää hengissä, ponin ja tädin välejä paikkaillaan vielä pitkään. Hoito ei nimittäin ole sujunut ihan niin kuin oppikirjoissa.

Olen toki yrittänyt maanitella ponia syömään psylliuminsa sekoittamalla siemenet kaikkiin sen suosikkiherkkuihin (se syö mielellään neljää asiaa: porkkanaa, kuivaa leipää, mysliä ja melassisiirappia). Lopputulos on se, että poni ei huoli enää niitä herkkujakaan.

On siis käynyt jokseenkin selväksi, että Ruusa ei vapaaehtoisesti hiekanpoistoainetta niele. Väkisinsyöttö muistuttaa painiottelua, jossa molempien osapuolien riski saada sekä henkisiä että ruumiillisia vammoja on suurehko.

Ensimmäisellä yrityksellä painiottelun voittaja jäi ratkaisematta, sillä ainoa tarkoitukseen sopiva ruisku meni pakkosyötön tuoksinassa rikki.

Huomiseksi on luvattu tällaista säätä. Tulisipa, voisi ehkä hetken ottaa rennommin. Ehkä.

P.S. Ehkä tässä nyt kumminkin vielä hetki sinnitellään. Jos ei muuta syytä keksi niin olisihan se rahan tuhlausta heittää hanskat tiskiin siinä vaiheessa, kun on kuluttanut hiekanpoistoon jo rapiat 1 500 euroa. (Ja vaikka joka ilta olisin valmis ampumaan ponin siihen paikkaan, ehkä kuitenkin tykkään siitä liikaa luovuttaakseni. Ehkä.)

Hiekkavuori taakse jää

Eilen kävin toistaiseksi viimeistä kertaa katsomassa poniani klinikkasellissään. sillä yhdistelmä nenä-mahaletku ja psyllium-magnesiumsulfaatti on ottanut ainakin erävoiton. Tänään ponin maha nimittäin kuvattiin ja todettiin, että hiekkavuori on tällä erää nitistetty.

Ihan niin hyvä tilanne ei ole, että myös hiekkaröntgenin "kohinasta" (eli ruokaan sitoutuneesta sannasta) olisi päästy. Tädin seuraava kehitystehtävä onkin keksiä jokin konsti saada poni nielemään psylliuminsiemenet vapaaehtoisesti.

Ponille on annettu kehitystehtäväksi etsiä itselleen tervehenkisempiä harrastuksia kuin maan nuoleminen.

Toivelistan kärjessä on tietenkin myös oikea talvi. Sääennustehan on lupaillut sellaista myös meille etelän eläville. Talvi soisi Ruusan sisuskaluille, kavioille ja tädin päänupille kauan kaivatun hengähdyshetken.

Toivotaan parasta ja syötetään psylliumia, vai miten se sanonta menikään.

Totta puhuen taisimme Ruusan kanssa molemmat jo olla kypsiä siihen klinikan pihassa käyskentelyyn. Eilen Ruusakaan ei enää jaksanut ihan joka kierroksella nuuskia aktiivisesti ihan joka nurkkaa.

Ruusa lienee myös helpottunut päästessään jälleen paikkaan, joissa pääosa sen tapaamista ihmisistä ei pyri työntämään jotain ponin nenästä sisään.

Tänäänkin Ruusa oli ilahtunut klinikan vastaanotossa työskentelevän tuttuni tervehdyksestä niin, että oli laskenut päänsä syvälle hänen syliinsä. Kerrankin joku vieras, joka ei ollut siinä lääkintätarkoituksessa vaan vain antaakseen teiniponille sylillisen hellyyttä.

Taidankin tästä lähteä nyt hakemaan sitä ponia. Ruusaa on aina kiva nähdä, mutta laskun kanssa en välittäisi tehdä kovin läheistä tuttavuutta.

Reipas pikku potilas

Ruusa on ollut hevosklinkalla reipas pikku potilas.

Paha vaan, että runsas sisällä seisominen ei oikein ole ollut ponin hengitysteiden mieleen. Juuri, kun hengitys oli saatu hyväksi, se palasi puuskutusmoodiin. Niinpä tädin oli käytävä viemässä Ruusan oma inhalaattori klinikalle heti perjantaina. Tämä olisi ollut varsin monimutkainen operaatio, ellei korjaamo olisi saanut autoa kuntoon samana päivänä.

Inhalaattorinhakureissussa selvisi, että eräs Ruusan laumatovereista oli parhaillaan kipeänä. Täti säikytteli toisen tädin Ruusan hiekkamasulla sen verran valkoiseksi, että toinen poni pakattiin samantien traileriin. Olihan auton nokka jo muutenkin suunnattu kohti päivystävää klinikkaa.

Laumatoveri tervehtyi nopeasti ja viipyi klinikalla vain vajaan vuorokauden. Tänä aikana se ja Ruusa lähentyivät merkittävästi. Kotioloissa nämä kaksi eivät ole juuri toisiaan noteeranneet, mutta vieraassa paikassa ne takertuivat toisiinsa kuin tarrapalat. Varsinkin toinen poni huuteli Ruusan perään sydäntäsärkevästi aina, kun Ruusa liikkui siitä poispäin.

Kävelyllä klinikan pihamaalla.

Kun laumatoveria tultiin hakemaan, Ruusa oli varsin vakuuttunut siitä, että tutulta tuoksuva traileri oli tuotu pihaan sitä varten. Teini ei voinut ymmärtää, miksei olisi voinut kävellä sisään.

Mutta poni joutuu nyt vielä ainakin pari päivää tyytymään kävelytyksiin klinikan pihassa. Päivittäinen taluttelu ei ehkä ole ihan niin välttämätöntä kuin aluksi ajattelin, onhan Ruusalle ennakkovaroituksista poiketen järjestynyt oma pikku postimerkkitarha.

Tarhassa poni tarjoaa ihmisille selvästi enemmän katseltavaa kuin klinikan omat möllöttäjähevoset, kertoi vastaanotossa työskentelevä tuttuni. Ruusalla on nimittäin jatkuvasti menossa joku projekti: jokainen nurkka on tutkittava perusteellisesti ja kaikkea pitää maistella.

Sellainen se on, tämä pieni welhilapsi. Keksii itselleen tekemistä vaikka väkisin.

Liekö ponin tylsistyminen myös maan nuolemisen taustalla?

Tallinpitäjä on luvannut lisätä tarhaan aktiviteetteja, jos kukaan hevosenomistaja ei ole ehdottomasti sitä vastaan. Lähinnä nyt on ajateltu havujen sirottelemista ympäriinsä. Lisäksi heinänsyöntiä on helpotettu poistamalla korsirehun ympäriltä yksi verkko.

Jospa Ruusakin tulevaisuudessa malttaisi keskittyä napostelemaan enempi syötäväksi kelpaavia aineksia kuin hiekkaa.

Uusi vuosi, uudet klinikkareissut

Pitikin mennä kehumaan, että poni on ollut hyvä. Heti seuraavana päivänä maha näytti taas kipeältä. Onneksi olin jo pari viikkoa sitten varannut Ruusalle klinikka-ajan, joka koitti tänään.

Kaikki varmaan palavat innosta kurkistaa Ruusan mahan sisään, joten tässäpä röntgensäteiden paljastama näky:

Viime klinikkareissulla, marraskuussa, hiekkakuvaa ei edes otettu. Ruusa ei nimittäin ennen ole kerännyt merkittäviä määriä hiekkaa eikä sellaisia näkynyt lokakuussa otetussa kuvassakaan. Lisäksi mahahaava tuntui viimeksi riittävältä selitykseltä oireille.

No, nyt ei ollut mahahaavaa, mutta hiekkaa sitten olikin ahmittu mahan täydeltä (heinän mukana hiekkaa ei oikein ole voinut tulla, koska nykyisessä paikassa hevosia ei ruokita maasta). Kuvassa alhaalla näkyvän keräymän lisäksi kaikki tuo ylempänä leijuva epämääräinen "rahina" on kuulemma myös hiekkaa. 

Ruusa se sitten jäi ainakin muutamaksi päiväksi "kaupunkilomalle".

Koska marraskuisella klinikkareissulla ei otettu hiekkakuvaa, ei voi tietää, onko tämä keräymä tullut kokonaan heti silloin aluksi, kun Ruusa ei osannut syödä heinäverkoista, vai onko poni jatkanut sen kartuttamista koko tämän parin kuukauden ajan. 

Ruusan tarhanpohja on sen verran karkeaa hiekkaa, etten oikein osannut odottaa ponin ryhtyvän sitä syömään. Enemmän olin huolissani hiekan vaikutuksesta kavioihin. Mikä sekin on kyllä ollut huono. Eläinlääkäri suositteli ehdottomasti etusten kengittämistä, sillä nyt etukaviot ovat kuluneet kovin vinoon ja alanivelet ovat koetuksella. Kieltämättä hajavarpaisuus on minunkin silmääni pahentunut.

Jos asia olisi vain minusta kiinni, Ruusan kavioihin lyötäisiin kengät ensitilassa. Nykyinen tallipaikka on kuitenkin vain kengättömille hevosille.

Koska olen pääosin tykännyt paikasta, olin toivonut, että voisimme olla siellä ainakin laidunkauden alkuun asti. Mutta jos lumi ei pelasta Ruusan kavioita ja mahaa tarhan hiekalta, voi olla että joudumme muuttamaan taas piankin.

Positiivista tässä päivässä oli kuitenkin se, että auto ei hajonnut vielä matkalla klinikalle. (Vaikka ponini on hyvinkin liikennevarma, sillä olisi voinut olla joku mielipide jos se olisi pitänyt ottaa kopista ulos moottoritiellä.)

Auto hajosi vasta noin puolivälissä matkalla viikonloppukotiin.

Jos olisin tiennyt vieväni auton korjaamolle, olisin ehkä edes yrittänyt siivota sen tai vähintään poistanut sieltä eniten haisevat ponivarusteet. En tiedä, olisiko ensimmäisen juna-aseman rasittava juoppo pysynyt loitommalla, jos minulla olisi ollut kainalossani kurainen ja haiseva loimi (en viitsinyt jättää sitä klinikalle).