Miltä curlyn karva tuntuu ja muita setähevosjuttuja

Aina, kun blogissa on näkynyt kuva setähevosen talvilookista, kommenttikenttään on ilmestynyt seuraavanlaisia tiedusteluja: Miltä curlyn karva tuntuu? Tuntuuko se lampaanvillalta? Miten kikkurakarvaa hoidetaan?

Selvästikin aihe ansaitsee aivan oman tekstinsä!

Kysymysten määrä ei ole ihme, saavathan sitä useimmat ihmiset harrastaa hevosia vuosikymmeniä pääsemättä kertaakaan kopeloimaan curlyn villaa. Minunkin ensimmäisiä kysymyksiäni setähevosen kotiuduttua oli "saanko koskea sen karvaa". Setähevonen ei pane tällaista lainkaan pahakseen, vaan kaikki rapsutukset ovat sen mielestä kotiinpäin. 

Curlyn turkki tosiaankin tuntuu aivan erilaiselta kuin tavallinen hevosen karva! Ja kyllä, sormituntuma muistuttaa aika läheisesti lampaan villaa. Karva on tiivis ja vähän karkea.

Curly koko komeudessaan. Kuvasta saattaa pystyä päättelemään, kuka on lauman nopein syöjä. Näyttääkö setähevonen lyhytselkäiseltä? Ei ihme, sillä curlyilla on KAKSI selkänikamaA vähemmän kuin muilla.

Kun aloin ratsastaa setähevosella, sain tutustua myös karvan käytännön ominaisuuksiin. Kiharoita on turha yrittää kesyttää tavallisilla hevosten harjoilla, käytännöllisempää on käyttää ihmisten hiusharjaa tai piikkisukaa.

Curlykarvan hyvä puoli on, että sen kasvettua täyteen mittaansa sääolot eivät pääse iholle asti. Antaa tuiskuttaa vaan, curly kyllä kestää! (Vaikkakaan ei nauti sateesta.) Mitä kylmempi, sitä parempi.

Kikkuroiden kääntöpuoli on sitten se, että se, mikä karvan sisään päätyy, muuten myös siellä pysyy. Yritäpä kaivella purun muruja kiharoiden uumenista, toivoton tehtävä on se! Puruset vain kimpoilevat kiehkuran kaaresta toiseen.

Toinen kääntöpuoli on se, että vaikka karva suojaa curlya tehokkaasti sääoloilta, se kestää huonosti hankausta. Satulavyö on vuorattava lampaankarvalla, riimut pidettävä liattomina. Jos satulaa käyttää joka päivä, karva alkaa senkin alta hankautua. Näin olen kuullut, en nähnyt, sillä omistaja suosii satulatonta menoa. Eikä hän käytä kyllä suitsiakaan vaan kiinnittää maastolenkin ohjaustehostimeksi köyden tavalliseen riimuun.

Kuva otettu ennen joulua, jolloin peltoratsastus ei vielä ollut hardcore-hankitreeniä eikä tädin häntäluu estänyt ratsastelua. 

Curlyn karva on Suomen talveen oikein oivallinen asuvalinta. Kesä onkin sitten toinen tarina. Kesällä curly on lähes kalju ja kärsii Suomen luonnosta. 

Itsehän luulin setähevosta ensin kesäihottumaiseksi suomenhevoseksi. (Enää en kyllä pidä sitä suokin oloisena.) Kesäihottumaiseksi epäilin paitsi vatsanseudun loivista laineista, myös siitä, että setähevosella ei tosicurlyn tapaan käytännössä ole jouhia.

Omistajaltaan opin juuri, että setähevosella on kaksi curly-geeniä, joista toinen aiheuttaa jouhettomuuden ja toinen karva voimakkaan kiharoitumisen. Jos curlylta puuttuu jompikumpi geeni, sen ilmiasu ei ole yhtä näyttävä kuin setähevosella.

Jouhettomuus ei hidasta menoa talvella, mutta kesällä töpöhännällä on paha pitää hyönteisiä loitolla. Omistajansa on joskus helpottanut curlyn ahdinkoa punomalla häntään narua, jolla polle voi yrittää osua vihulaisiin. Naamansa suojaksi setähevonen yleensä ottaa mielellään jonkinlaisen kärpässuojuksen. Toki myös usein riisuu sen omatoimisesti, tavallisesti jonnekin laidunruohon sekaan.

Kesällä curlyn hipiä on herkkä. Sitä on hyvä rasvailla ainakin hännäntyvestä, karva puhdistettava säännöllisesti pihkasta (jostain syystä juuri havupuut ovat itseraaputteluun parhaita). Syksyn koleuteen ja sateisiin curly vaatii loimituksen ennen kuin talviasu on valmis.

16-vuotiaanakin setähevonen on riittävän leikkisä 2-vuotiaan kaveriksi.

Luonne on ainakin tällä curlylla aika paimenkoiramainen.

Paimennustaipumus lienee yksi syistä siihen, että Ruusa ei voi sietää setähevosta. Kun Ruusalla oli mahahaava ja se tarhassa lääkeruiskun pelossa aina pakeni, setähevonen jopa kerran kävi hakemassa ponin minulle. Kätevää! (Ruusasta toki sietämätöntä.)

Setähevonen on pikkuisen liian leveä ratsu minulle, mutta olen selvinnyt.

Setähevonen nauttii kaikesta saamastaan huomiosta ja erityisen paljon sellaisesta huomiosta, johon sisältyy ruokatarjoilua.

Curly itse kokee hoippuvansa alituisesti nälkäkuoleman partaalla ja syö siksi ulottuvilleen tulevan rehun sellaisella vauhdilla, että olisi amerikkalaisten harrastamissa syöntikisoissa ihan kärkikahinoissa.

Setähevosen subjektiivinen kokemus ravitsemustilastaan ei välttämättä ole objektiivisesti katsottuna kovin perusteltu. Epäsuhta on luettavissa sen keskivartalosta.

S-mies selviäisi Suomen talvesta todennäköisesti syömällä havuja ja silloin tällöin jokusen heinänkorren. Käytännössä se kuitenkin nauttii useita kertoja päivässä laadukasta korsirehua kuten toverinsakin. Tarhakaveri ei elä minishettiksen/curlyn annoksilla, joten setähevonen on erinäisistä erityisjärjestelyistä huolimatta jonkin verran paremmalla ravinnolla kuin sen rehunkäyttökyvyllä olisi ihanteellista.

Semmoinen hevonen on tämä curly, noin arkipäivän tasolla. Varsin persoonallinen kaveri! Itsehän kuulun siihen ihmisryhmään, joka arvostaa persoonallisuutta hevosessa, muutenhan en omistaisi poneja.

Mahdollisia lisäkysymyksiä saa ilman muuta esittää. Ja moniin kysymyksiin löytyy vastaus myös curlyn omistajan blogista 500 kiloa lihaa. (Edit: ekaan kuvatekstiin oli tullut virhe: curlylla on peräti KAKSI selkänikamaa vähemmän kuin muilla - siksi setähevonen näyttää aina vähän paksulta, elleivät kylkiluut näy.)

Lopuksi vielä curlyn rapsutusvideo, jonka sain sen omistajalta, jonka kaveri oli sen kuvannut.


Linkki videoon


P.S. Vielä ehtii äänestää blogiäänestyksessä, jossa tämä blogi on ehdokkaana Pinnalla-kategoriassa!