Oharit

Kengittäjän oharit ovat klassikko hevospiireissä. (Minulla on sellaisista tosin, onneksi, varsin rajalliset kokemukset.) Mutta osaavat ne näköjään eläinlääkäritkin.

Juu, turhaan siis odoteltiin eläinlääkäriä tänäänkin.

Ei näkynyt eläinlääkäriä. (Mutta mitä ihmettä Blogger tekee kuvilleni?)

Ei ultrattu Ruusan jalkaa, ei poistettu haljennutta hammasta parilta muulta potilaalta. Tohtorin uusi arvioitu saapumisaika on perjantaina kello 14. Eipä sitten tainnut tämä eläinlääkäri osallistua Ruusan hoitoon. Välillä se on meikäläisenkin käytävä tienaamassa rahaa eläinlääkärille kannettavaksi, nimittäin.

Onneksi olin jo edellisistä ohareista viisastuneena varannut Ruusalle klinikka-ajan 28.10. Hiukan vaan epäilyttää, kun 2 viikon varoitusajalla tällä tulevalla eläinlääkärillämme oli samana päivänä kolme avointa aikaa. Muilla saman klinikan tohtoreilla ei ollut ainuttakaan.

No, jonkun sitä kinttua nyt on ultrattava. Samalla voitaneen katsoa, miten paljon hiekkaa Ruusa on saanut kerättyä mahaansa, joka muistuttaa päivä päivältä erehdyttävämmin rantapalloa.

Mutta se jalka. Se oli tänään positiivinen yllätys. Vasemman etupolven alapuolella sormiin erottui tasaisen laatan sijaan - pitkästä aikaa - jänteitä.

Edistyksestä riemastuneena köpsöttelin ponskin kanssa 20 minuuttia normaalia pitemmän lenkin ihanassa syysauringossa. En tiedä, oliko tämä kovin fiksua. Matkaa tosin ei tullut kuin jokunen sata metriä enemmän kuin tavallisesti, ponin tassut vaan tänään nousivat vähän tavallista verkkaisemmin (onkohan se tavallistakin kipeämpi?).

Kylmenee

On ollut aivan uskomattoman kaunis syksy. Mutta tummeneviin iltoihin on ollut syytä kehitellä kävelylle heijastavia varusteita. Mamma-G:n ratsastusheijastinloimi ei ehkä ole kaunein mahdollinen vaihtoehto, mutta ainakin näkyy.

Jos joku ei vielä ollut huomannut, niin sää on tässä viime päivinä jonkin verran kylmennyt. Tämä on herättänyt ponitädin pohtimaan paitsi auton ja trailerin rengastusta, myös poniinin vaatetusta.

Ruusan uusi koti on sellainen, mitä kutsun lämpimäksi talliksi. Eli lämpötila pysyy aina plussan puolella. Sisällä ei siis tarvita takkeja. Mutta voi olla, että ulkona alkaa jossain vaiheessa tarvita. (Ja kokoaikaisestikin, jos saan Ruusan pihattoon tai vähintään ulkokarsinaan, kuten olisi tarvis.)

Tällä hetkellä Ruusan loimitusohjeeksi on kirjattu vain "sateella ulos sadeloimi". Testaan, karaistuuko sokeriponi kestämään kylmää. Niin pitkälle en sentään uskalla mennä, että antaisin ponin näillä keleillä kastua. Talvikarvan alku on kuin ihanan pehmeää, tummaa samettia.

Luonnon luoman samettitakin kaveriksi soviteltiin tässä eräänä päivänä muutamia ihmisen suunnittelemia takkeja.

Kyllä, pikkuponi on kasvanut. 115-senttiset Horzen Avalanchet menevät vielä, mutta pieni viipale kankkua saattaa jäädä sääoloille alttiiksi. Bucasin kesäsadeloimi 115-senttisenä peittää vielä koko pepun, mutta se on lähelle nollaa hiipineillä lämpötiloilla turhan vilpoinen sadeasu.

Olisikohan varsa kasvanut jo niin, että täyttäisi emänsä vaatteet? Näköjään ollaan jo aika lähellä.

Mamma-G:n fullneck-fleecevuorellinen sadeloimi on melko runsas eikä kovin istuva. Tällaista ilmettä Ruusalla on näkynyt viime aikoina huolestuttavan paljon. Lisääntynyt haukottelu voi usein viitata mahahaavaan...

Ruusa näyttää melkein jo täyttävän Horzen 125-senttisen Avalanchen!
Huomaa myös tyylikäs neopreenisuoja, jonka on tarkoitus jollain tapaa tukea vaivaista hankosidettä. 

Ulkoilman lisäksi kylmää on tarjoiltu edelleen myös Ruusan kintulle. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta ainakin perinteinen vesiletku tuntuisi tuottavan tavoitellun lopputuloksen.

Eipä meille paljon muuta kuulu. Kylmäystä, kävelyä ja vielä vähän kylmäystä. Tällä rutiinilla sujuvat tallivisiitit. Ja muu aika sitten kuluukin Ruusan hoitojärjestelyistä ja hengitystieoireiluista stressaamiseen.

Kuten sanottua, syksy on ollut kaunis.

Ruusa on ollut varsin haluton osallistumaan jalkansa kuntoutukseen. Lenkeillä sen mielestä olisi usein hauskempaa pitää kaikki neljä jalkaa yhtä aikaa tukevasti ilmassa kuin nostella niitä käynnin tahtiin. Vesikarsinassakaan ei ole kiva seistä - ei ole kyllä minustakaan, vaan minkäs teet.

Hankoside on ihan yhtä kova ja paksu kuin muutama viikko sitten. Mutta tänään hoksasin, että liikaluuta enää tuskin huomaakaan. Että jotain hyötyä tästä kylmähoidosta kai on ollut, vaikkakin se hankkari tässä on enempi huolettanut koko ajan.

Eläinlääkäri teki oharit, mikä ei ilahduttanut tallinpitäjää (eikä minuakaan, mutta minähän olen saanut ponini gurulääkärin hoitolistalle vain muiden siivellä). Tallinpitäjän lepyttämiseksi tohtori tekee poikkeuksen ja saapuu keskuuteemme näillä näkymin sunnuntaina. Sitä odotellessa.

Ruusa kaipaa edelleen seuraa ja vaikuttaa stressaantuneelta, mutta jotain valoa sen silmiin on taas syttynyt. Kaikkeenhan tottuu, ponikin.

Sydänsärkyjä

"Ruusa on aika rauhallinen kaksivuotiaaksi." Tällaisen lauseen kuuleminen hätkähdytti minua tänään. Minulle tulee ponistani mieleen monia adjektiiveja, mutta noin keskimäärin "rauhallinen" ei ole ihan ensimmäisten joukossa.

Tältä pohjalta odotin Ruusan protestoivan sairastarhausta uudessa paikassa riekkumalla ja nakkelemalla niskojaan. Mutta ei. Siellä se tönöttää päätään riiputtaen tai heinää hiljaksiin natustellen.

Minusta Ruusa ei ole niinkään rauhallinen kuin masentunut. Yhdistelmänä muutto uuteen paikkaan ja muutto sairastarhaan ei - kauniisti sanottuna - ollut paras mahdollinen.

Ilmeisesti ainoa ilo ponirukan virikkeettömässä arjessa on se, että sen oma ihminen ilmestyy hetkeksi paikalle. Tämän olen päätellyt saamastani ylenpalttisen riemukkaasta vastaanotosta. Poni hörisee kuin sanoisi "ihanaa kun tulit, vie minut äkkiä pois".

Kun käymme kävelyllä, Ruusan askel nousee sitä keveämmin, mitä kauemmas taakse talli jää. Aina välillä pitää muistuttaa sitä siitä, että ainoa sallittu askellaji on käynti.

Lehmät ovat kivoja.

Kotiinpäin kääntyessä ponin ilme muuttuu. Korvat kääntyvät höröstä taakse ja ponin kaviot kasvattavat äkkiä juuret. Kun Ruusan komentaa liikkeelle, se saattaa pompata pystyyn. Vähintäänkin yrittää ottaa hampailla hihastani kiinni.

Ja kun joudun jättämään ponin vankilaansa (a.k.a. sairastarhaan), se jää kiihkeänä hörisemään perääni. Huutelee niin kauan kuin pysyn sen näköpiirissä.

Sydänhän tällaisessa särkyy. 

Kunpa voisin viettää ponini kanssa enemmän aikaa nyt, kun sillä ei ole kosketusta lajitovereihinsa.

Kunpa hevostohtori maanantaina sanoisi, että jalka kestää jo ihan kohta laumaelämää.

Nimenomaan laumaelämää Ruusa nimittäin kaipaa, joka solullaan. Ei sitä voi olla huomaamatta.

P.S. Hengitys on ollut parempi nyt, kun Ruusalla on karsinassaan kosteasta turpeesta tehty patja. Paitsi että kuulin ponin tänään yskähtävän ensimmäistä kertaa muuton jälkeen.

Kylmätöntä kylmää

Uudella tallilla on kysytty hiukan diplomatiaa ja vastapalveluksia, että olen saanut Ruusan jalalle kylmäystä useammin kuin kerran päivässä. Kun raavit minun selkääni (tai hoidat ponini jalkaa), minä raavin sinun (tai auttelen tallissa).

Tallinpitäjä on onneksi ollut avulias.

Tallintekijän lepyttämiseksi (ja epäilemättä omien töidensä helpottamiseksi) hän on lainannut Ruusalle tukisuojat, jotka on hankkinut aikanaan oman jännevammaisen poninsa kuntoutukseen. Ne pitävät mukavasti paikoillaan ihmisten kylmäyspatjat, jotka kävin apteekista ostamassa. (Pakastimesta repäistyn kylmäyspatjan alla on käytetty pintelipatjaa suojaamassa jalkaa paleltumilta.)

Se kylmäys, se kylmäys. Harmaita hiuksia pukkaa päänahasta entistä vikkelämmin.

Nimittäin jo muutama päivä sitten huomasin, että Ruusan jalka ei Hööksin suojien pidon jälkeen ollut viileä, vaan kuuma. Sama on jatkunut sittemmin. En tiedä, johtuuko ongelma suojista vai Ruusan jaloista. Lakkasin yhtä kaikki käyttämästä suojia jokunen päivä sitten - ja ne ovat yhä märät.

Ei toimi enää.

Kokeiltuani myös Finntackin pakkasessa jäähdytettäviä suojia totesin, että vesi vanhin voitehista. Lutraus siis jatkukoon. Uudessa paikassa on sentään sellainen luksus kuin vesikarsina.

Muilta en voi tällaista ajankäyttöä odottaa, joten päivän muihin kylmäyksiin ratkaisu on jo mainittu apteekin kylmäpatja. Myös kylmäsavea olen miettinyt.

Kaikesta tästä vaivannäöstä huolimatta Ruusan jalka ei aina viilenny. Tänään letkutin sitä 20 minuuttia - vain huomatakseni, että jalka oli edelleen lämmin. Tallintekijä oli kylmäpatjoilla saanut jalan aamulla viilentymään, mutta hänestä turvotus hankkarin kohdalla oli pahentunut.

Alkaa vaikuttaa siltä, että Ruusa ei ole menossa pihattoon ihan heti.

Jalkaongelman lisäksi Ruusan hengitys on edelleen huonontunut. Se oli kävelyllä sen verran vetämätön, että sillä saattaa olla joku pikku pöpökin. Ensiavuksi laitoin sen karsinaan märkää turvetta, pölyn määrän minimoimiseksi.

Viikon kuluttua tallille on tulossa asiansa osaava eläinlääkäri. Toivottavasti hänellä on jotain ideoita ponin hoitoon. Jotain toivoa annettavana.

P.S. Mainitun tallintekijän kanssa olen löytänyt jo mukavasti yhteistä säveltä, kun iltavuoroaamuisin olemme aamutallin lomassa jutustelleet.

Uusi koti ja uusvanhat ongelmat

Ruusa muutti uuteen kotiin ennakkotiedoista poiketen jo heti kuun alussa, kun sain vapaapäivän töistä. Syy muuton kiirehtimiseen olivat käytännön järjestelyt: uudessa paikassa ponille järjestyi helposti sairastarha ja pääsen sitä joka päivä itse hoitamaan ja kävelyttämään.

Paha vaan, että vaikka jalka saa nyt sille sopivaa hoitoa, hengitystieongelmalle on käynyt päinvastoin. En ole kuullut Ruusan köhivän, mutta sillä valuu nenä ja sen hengitys on raskasta. Inhalaattori on otettu jokapäiväiseen käyttöön.

Osasin kyllä odottaa ongelmia turvekuivitetussa sisätallissa. Mutta en ihan näin nopeasti. Olemme sentään olleet nykyisessä paikassa vasta alle viikon.

Jos Ruusan jalka vaatii vielä pitkään karsinassa asumista, sille lienee pakko löytää äkkiä joku ulkokarsinapaikka. Mistä ihmeestä?

Tämäkin tallinvaihdos on ottanut koville. En ole varma, kumpi meistä on ollut stressaantuneempi.

Minä en ole saanut unta palloon pohtiessani Ruusan tilannetta eikä Ruusankaan olemus varsinaisesti hengi rentoutta ja rauhaa. Eipä ihme. 2-vuotiaalle, melkein koko elämänsä yhdessä paikassa asuneelle ponille on aikamoinen shokki joutua paitsi uuteen paikkaan, myös laumasta yksintarhaukseen. Ei ole tukiponia auttamassa sopeutumisvaiheen yli.

Karsinanaapuriin Ruusa sentään pystyy kaltereiden välistä ottamaan nenäkosketuksen.

Uudella tallilla on myös valtavan paljon enemmän elämää kuin Ruusan aiemmissa kodeissa. Pieniä ja vähän isompia ratsastajia pyörii joka paikassa. Onneksi kaikki ovat mukavia ja meidät on otettu kivasti vastaan. Ruusan pikkusievä olemus on ehtinyt herättää suurta ihastusta varsinkin porukan pienimpien joukossa.

Kävelylenkit ovat Ruusan mieleen. (Ja en tiedä, mitä kuvanlaadulle tapahtui.)

Uudella tallilla on myös jotain, josta olemme molemmat aivan innoissamme: maastoja. Kilometrikaupalla hiljaisia hiekkateitä. Käpsyttelemme puoli tuntia päivässä. Ruusa ei ole liiemmin ihmetellyt satunnaisesti ohi pyrkiviä autoja eikä edes traktoreita.

Hetkittäin poni on malttanut kävellä rennosti löysällä narulla, mutta sitten taas energia ja teiniangsti pukkaavat pintaan ja purkautuvat raviaskelina tai etukavioiden ponkaisuina korkeuksiin.

Annan Ruusan vaikuttaa reittivalintaan. Se marssii mielellään kohti naapurin maitotilaa, jossa lehmät märehtivät päiväsaikaan laitumella. Ehkä lehmänhaju muistuttaa Ruusaa paikasta, jota se lähes kahden vuoden asumisen aikana oppi pitämään kotina.

Toivottavasti ongelmat ratkeavat pian ja stressaaminen voi loppua - tai ainakin palautua normaalille tasolle.

On sentään ihanaa, että ponia pääsee näkemään joka päivä.