Ajoponi taukoilee

Nyt kun oli Ruusan ajo-opetus lähtenyt ihan kivasti (joskin jalkakysymysten vuoksi rauhallisesti) etenemään, on toki hyvä pitää pari viikkoa taukoa.

Ruusa oli siis tänään klinikalla ja diagnoosi oli odotettu: liikaluu puikkoluussa. Lisäksi luuliikaa ympäröivät hankoside ja syvä koukistajajänne ovat turvoksissa. (Ilmeisesti vaivan on aiheuttanut kavion isku luuhun. Ruusan oma kavio vai jonkun muun, kukapa tietäisi.)

Niin että ei kannattaisi kauheasti ylimääräisesti ponia rasittaa. Käynti olisi ymmärtääkseni ihan ok, mutta ei muu. Parempi kumminkin siis ottaa iisisti.

Uskon tallinpitäjän olevan hyvin ilahtunut, että saa lisää mahdollisuuksia touhuta Ruusani kanssa. Jos vaikka hänellä ei muuten päivä täyttyisi niin nyt hän pääsee kylmäämään ponini jalkaa ja laittamaan siihen tököttiä. (Tämä kaatuu tallinpitäjän niskaan muutoin kuin viikonloppuna, koska, kuten monesti todettua, itse en tällä hetkellä pääse poniani arkena katsomaan.)

DMSO-valmistetta tämä tökötti, kuulemma äärimmäisen ihoa ärsyttävää. Ehdottomasti käytettävä hanskoja. Seassa kortisonia. Ärsyttävän nesteen työnä on kuljettaa kortisoni tulehtuneeseen kudokseen. Luulen, että ravi-ihminen puhuisi tässä kohtaa jalan pliistrauksesta. Ei kovin tuttua touhua ratsutädille, mutta tuleepahan nyt tutuksi tämäkin.

Näillä mennään.

P.S. Sain kuulla yhdestä aika sopivalla paikalla sijaitsevasta tallipaikasta. Pitää soitella ennen kuin lyödään muuttosuunnitelmia lukkoon.

Eteenpäin - ohjastuntumalla

Kun Ruusan muuton hetki lähestyy (vaikkei muuton suunnasta ihan vielä olekaan varmuutta), tädin mielen täyttää äkkiä ahdistus. Likipitäen 200 kilometriä etelään tarkoittaa nimittäin saman verran kilometrejä poispäin ajo-opettajasta, jonka suosiollisella avustuksella pikku-Ruusa on ruvennut muistuttamaan ihan oikeaa ajoponia.

Eli ei muuta kuin painetaan eteenpäin ajo-opetuksessa kuin mummo lumessa. Sari arveli, että muutaman viikon aikana Ruusalle voitaisiin jo ruveta esittelemään kärryjä.

Tämä asettaa monenlaisia haasteita. Yksi niistä on varustus. Sillä vaikka varustekokoelmani muuten alkaa olla melko vaikuttava, mitään vetämiseen soveltuvaa vermettä sieltä ei löydy. Eli lainahöyhenissä joudutaan sitten menemään, kun poniin aletaan kiinnittää jotain narua jämäkämpää.

Naru roikkumassa jaloissa ei ole Ruusan mielestä mitään. Näillä varusteilla mentiin tämä viikonloppu. Juoksutusvyö korvaa valjaat, koska meidän valjaissamme on harvinaisen epämiellyttävä mahavyö. Naru menee ihan vaan läpi vyön lenkistä molemmin puolin, joten vaikka sen päälle astuisikin niin ketään ei satu.

Samalla, kun poni rupeaa muistuttamaan oikeaa ajoponia, myös täti on alkanut muistuttaa jotakuta, jolla on joku käry näistä ajohommista. Nimittäin jonkinlainen ohjastuntuma on alkanut löytyä. Tästä saamme tietysti kiittää opettajaamme Saria, mutta myös omaa oivallusta, että ajo-ohjista voi pitää kiinni samanlaisella otteella kuin ratsastusohjista. (Tämä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta täällä meillä kaikki on väännettävä rautalangasta.)

Ja tuntuman löytymisen kyllä huomaa ponista. Keitetty spagetti on vaihtunut vähän johonkin vähän helpommin ohjailtavaan.

 

Se kääntyykin, eikä välitä roikkuvista naruista edelleenkään mitään.

  Uusi Ruusa on pysynyt keskuudessamme myös tänä viikonloppuna.

Valjastuksessa pullistuu suoni vähemmän päässä, kun poni odottelee rauhassa.

Itse asiassa keskuudessamme on tänä viikonloppuna ollut sen verran rauhallinen poni, että ajotreenit on pidetty hyvin lyhyinä ja siirtymiä on harjoiteltu vain käynnin ja pysähdyksen välillä. Tämä oli kyllä toisaalta suunniteltuakin sikäli, että Ruusalla on huomenna klinikkareissu jalan takia. (Korostan, että poni ei onnu.)

Mutta eipä ihme, että poni tänäänkin oli uupuneen oloinen (se nousi päiväunilta, kun näki minun tulevan). Sillä oli kuulemma ollut aika villi yö.

Äänitehosteet olivat olleet kiimaisella Ruusalla sen verran käytössä, että tallinpitäjä oli luullut jonkun oriin olevan irti. Ei ollut kukaan karannut, vaan Ruusa oli kaivanut muutaman kuukauden ikäisestä bestiksestään esille Oriin. (Ja kun tamma huutaa, heräävät koko tallin oriit mylvimään.)

Aikaisin se loppuu lapsuus näillä varsoilla nykyään. Onneksi pikkuherra ei sentään ole vielä niin iso, että yltäisi ihan "sinne" asti vehkeinensä.

Tallipaikka-ahdistus

Jokaisen ponin elämässä tulee eteen päivä, jona oma täti pakkaa ponin traileriin ja vie ponin vieraaseen paikkaan. Tässä paikassa ponin tehtävänä sitten on tehdä siitä uusi koti ja vieraista hevosista uusi oma lauma. Unohtaa vanhat kaverit.

Ruusalla tämä päivä on tulossa eteen - toista kertaa ponipolon elämässä - ehkä piankin. Viimeistään kuitenkin siinä vaiheessa, kun laidunkausi päättyy ja keväällä syntyneiden varsojen on aika tehdä pesäeroa äideistään. Silloin Ruusa joutuu luopumaan 9-neliöisestä lukaalistaan.

Olen tehnyt lähtöä aikaisemminkin. Olen kaivannut hengitystieongelmaiselle Rupsulle pihattoa, etsinyt paikkaa, jossa pääsisi tekemään retkiä maastoon ja touhuamaan kentällä.

Ja ennen kaikkea olen etsinyt paikkaa, jossa pääsisin käymään myös arkena. Olisi kivempi hoitaa alati sairaan ponin erityistarpeet itse eikä aina nykiä tallinpitäjää hihasta.

Ongelmana tallipaikkahaussa vain on ollut se, että yhtä hyvää - saati parempaa - paikkaa ei ole löytynyt.

Ei, se ei ole tiine. Ruusan uudelta tallipaikalta toivoisi terveyttä edistäviä ominaisuuksia.

Minä kaipaisin Ruusalle paikkaa, jossa se saisi elää niin fyysisesti kuin psyykkisestikin terveenä. Tämä asettaa aikamoisia vaatimuksia mm. tallin sisäilmalle ja käytetyille kuivikkeille ja rehuille.

Henkisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää on mukava lauma ja sopivasti tilaa, missä rellestää. Laumadynamiikalla on merkitystä myös sen fyysisen terveyden kannalta, onhan minulla aika nenäkäs teiniponi. Olisi kiva, jos siltä ei potkaistaisi esim. kinttua tai kalloa palasiksi.

Laumatovereilta toivoisi leikkihenkisyyttä.

Tallinpitäjältä toivoisin ymmärtäväistä suhtautumista Ruusan erityistarpeisiin.

Ei ehkä suuresti yllätä, että uuden paikan etsiminen on osoittautunut varsin haasteelliseksi.

Haluaisin ponin hyvään pihattoon, mutta pihattoja on kamalan vähän tarjolla. Jos onkin, niissä on yksi tai kaikki seuraavista vioista: etäisyys kotini ja tallin välillä liian pitkä, kuivikkeena olki (eläinlääkärin mukaan tämä on ehdoton nounou), korkeahko ruokintapöytä (Ruusan pitäisi ehdottomasti syödä maan tasalta - tämä tietysti pätee kaikkiin hevosiin, mutta erityisesti valuviallisiin), luomuheinä (=paljon sokeria, vähän valkuaista), liian pieni tila hevosmäärään nähden ja/tai laumatovereilla kengät.

Tai sitten pihattoon huolitaan vain islanninhevosia.

Talleja on enemmän tarjolla, mutta niissä sitten voi tulla vastaan talli-ilman heikkoudet, ja mikä tahansa edellä mainituista syistä.

Perjantaina kävin katsomassa yhtä melko lupaavaa paikkaa. Se on kyllä liian kaukana, mutta alkaa tuntua siltä, että kaikin puolin sopivaa paikkaa ei löydy. Peukut pystyyn, että tallipaikka-ahdistus hellittäisi pian.

Voisiko klinikalle saada kanta-asiakaskortin?

"Kai teillä on sinne klinikalle joku kanta-asiakaskortti?" Kysymyksen heitti eräs kaverini, kun kirjoittelin Facebookiin Ruusan kuulumisia.

Varasin nimittäin viikon päähän Ruusalle ajan klinikalle, tosin tällä kertaa en vakioklinikallemme vaan lähimmälle mahdolliselle.

Nimittäin. Kun lauantaina katselin Ruusan touhuja, minusta näytti kuin Ruusa olisi ollut ravissa vähän epämääräinen. Eilen kokeilin uudelleen juoksuttaa ponia ja minusta se on edelleen epämääräinen. Ei se onnu eikä ole suoranaisesti ep, mutta jotain nihkeää ponin ravissa on.

Kaiken huipuksi havaitsin, että Ruusan vasemman etusen sisäsyrjälle oli ilmaantunut aika iso kova patti.

Heti mielen valtaavat kaikenmaailman jännevammat ja luunmurtumat. Työkaverin ponilla oli ollut tismalleen samat oireet ja sillä oli ollut hankosidevamma. Ehkä todennäköisintä toki on, että poni on saanut - taas kerran - osuman kaverin kaviosta. Tämä voi olla ihan harmitonta tai se voi olla jotain ihan muuta.

Eniten huolettaa, että onko tässä kumminkin kyse samasta vammasta kuin mikä sai Ruusan ontumaan vain päiviä ennen Vermon poninäyttelyä. Jalka on sama. Tuolloinhan jalassa ei ollut ulkoisesti mitään vaurion merkkejä enkä siksi hirveästi ymmärtänyt huolestua. Olisiko kumminkin pitänyt?

Viikkoa poninäyttelyn jälkeen juoksutin ponia ravissa ja se oli minusta ihan ok - nurmella. Varmuudeksi en kuitenkaan erikseen liikuttanut ponia muutamaan viikkoon.

Joka tapauksessa kannatan ajatusta klinikan kanta-asiakaskortista. Kyllähän tällaiset ahkerasti kassaa kartuttavat asiakkaat ansaitsisivat jotain paljousalennusta.

Lapsi on terve, kun se leikkii?

Kesä on ohi.

Ruusalla on ollut hyvä kesä. Ja niin on myös sen nuorella bestiksellä, alkukesästä syntyneellä pikku orivarsalla. Leikit ovat osuneet hyvin yksiin.

Hyvät ilmeet kuuluvat asiaan.

"Puren sua!"

Onneksi laidunkautta on vielä vähän aikaa jäljellä - toivokaamme lämmintä syksyä! (Kuvat on otettu noin viikko sitten.)