Sinistä mä keräilen - kesän näyttelykautta korkkaamassa

Ruusalle sopii minusta hyvin tuo sininen väri. Hyvä niin, sillä ponin näyttelyura näyttäisi jatkuvan yllätyksettömän sinisellä teemalla näin 3-vuotiskaudellakin.

"Olen kynttilä." Ruusalle ei ihan tuo poseeraaminen maistunut tänään.  Miten niin "taipumusta alakaulaan" (ks. lausunto alla)?

Olimme siis tänään Janakkalassa nuorten welsh-ponien näyttelyssä.

Siellä oli harvinaisen laaja (ja vieläpä erittäin kovatasoinen) B-welsh-edustus. Tämä tarkoitti sitä, että toista kertaa Ruusan näyttelyuralla samaan luokkaan ravasi myös kilpakumppani. Toinen 3-vuotias B-welsh-tamma oli melko kovasukuinen ja minun silmääni rakenteeltaan Ruusaa korrektimpi. Ja hurjan söpö. Niinpä heti ajattelin, ettei Ruusalla ole jakoa.

Vaan niin se toinenkin sai kakkospalkinnon ja tuomari nosti vinokinttuisen, lonksupolvisen rimppanan luokkavoittajaksi.

Koska B-welsh-edustus tosiaan oli hyvin kovatasoinen, rimpula ei enää sitten jatkokehässä pärjännyt. Ja miksi olisikaan, kun muilla luokkavoittajilla oli ykköspalkinnot.

Tyyppi yrittää saada ponia poseeraamaan tuomarille, mutta ponista ilmeisesti on tärkeämpää näyttää hyvältä kameroiden suuntaan. Kasvutavoitteeksi olen asettanut sen, että säkä tavoittaisi edes lautaskorkeuden.

Ruusuketta ojentaessaan tuomari kehui, että tamma on nätti ja sillä on tosi hyvät liikkeet, mutta valitettavasti jaloissa on aika paljon sanomista. (Totesin vaan, että niinhän sillä on.) Ylälinjaan kaivattaisiin rutkasti lisää lihasta (juu, niinhän sinne tarvittaisiin, nimimerkillä ponillani on selässä ja niskassa lihasten paikalla kuopat). Mutta muuten poni on hyvässä kunnossa (laitumella lihoo ja talvikarvan rippeetkin lähtivät hyvissä ajoin viime viikolla).

Kieltämättä harmittaa, että vinot jalat aina vievät mahdollisuuden ykköseen, mutta niinhän sen vaan pitää mennä. Näyttelyiden pitää ohjata jalostusta terveeseen suuntaan, eikä vinoja jalkoja varsinaisesti voi pitää minkäänlaisena jalostusideaalina.

"Tahdikas, melko lennokas ravi." Ponin ilme kertoo olennaisen sen fiiliksistä.

Tuomari Tuula Pyöriän näkemys Ruusasta oli tällainen: "Ryhdikäs. Elegantti. Ilmeikäs pää. Pitkä kaula, taipumusta alakaulaan. Hyvä säkä ja syvyys, pitkä lanne. Hento luusto jaloissa. Eritt. ahdas edestä. Tahdikas, melko lennokas ravi. Mej. hajavarpainen. Tahdikas, matkaavoittava käynti." 

Ehkä tässä kohtaa voi lohdutukseksi vähän taputtaa itseään selkään, että kokenut Hippos-tuomari ei mainitse analyysissään mitään sellaista vikaa, mitä täti ei olisi ehtinyt näiden kolmen yhteisen vuoden aikana jo moneen kertaan panikoida. Tosin poni on minusta levinnyt viime aikoina kivasti edestä, joten salaa toivoin, että etuosan ahtautta olisi voitu tällä kaudella kuvailla jo ilman erittäin-sanaa.

"Tahdikas, matkaavoittava käynti." Ruusan vahvuus näyttelyeläimenä on se, että se pystyy esittämään peräkanaa lennokasta ravia ja rentoa  käyntiä. 

Vaikka rimpula esiintyi kehässä hyvin, reissusta jäi paha mieli.

Kitkerän jälkimaun aiheuttivat näyttelyn oheisnäytöksenä järjestetyt traileriin menemättömyysesitykset à la Ruusa. Ja erityisen kitkerää oli oma kykenemättömyys toimia tilanteessa rauhallisesti ja nätisti.

Poni, joka on aina ennen kävellyt traileriin suoraan kuin sillä ei olisi elämässään muuta vaihtoehtoa, on viime aikoina keksinyt aika paljonkin vaihtoehtoja.

Mihinkään ponin tänään valitsemista vaihtoehdoista ei sisältynyt lastautumista kohtuulliseksi katsottavassa ajassa. Sen sijaan niihin lukeutui mm. jalkojen juurruttamista maahan, lastaussillan ohi jyräämistä ja balettiloikkia lastaussillalta sen viereen. Toki myös perinteinen tulen traileriin - enpäs tulekaan -peruutus tuli useaan kertaan toistettua.

Ponin sinnikäs vastahankaisuus herätti jotain rumaa tädin sielussa. Ensin hävetti ponin käytös, mutta tilanteen rauhoituttua alkoi hävettää etupäässä oma toiminta.

Onneksi noin puolen tunnin taistelun jälkeen uupuneen tädin mielessä kävi, että jospa kokeiltaisiin sittenkin hyvällä eikä pakolla. Ruusa, ilmeisen väsyneenä sekin, hyväksyi kompromissin. Myslikippo nenänsä alla se otti askeleen kerrallaan kohti koppia ja aika nopeasti kaikki neljä jalkaa oli saatu trailerin matkustusosaston puolelle. (Tätä taktiikkaa kyllä testattiin jo ennen taistelun kärjistymistä, mutta kenties ei riittävässä laajuudessa.)

Jälleen kerran poni oli emäntäänsä viisaampi ja opetti tärkeää läksyä: Kun hermostuu, menettää pelin. Ja hyvällä saa aina yleensä enemmän kuin pahalla.

Täytyy vain toivoa, että jollain harjoituksella saisin takaisin sen ponin, jonka kanssa on ilo reissata yksinkin. Edellinen harjoitusyritys taisi mennä vähän pieleen, sillä sen tuloksena lievästä vastustelusta edettiin nykyisenkaltaiseen pattitilanteeseen. Vaikka mukana oli runsaasti porkkanoitakin.

Onneksi ponilla sentään on paikka, jossa pääsee välillä irti ihmisistä ja niiden hölmöilyistä.

Vaivojen määrä on vakio eli lonksuvat polvet

Hierojan kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että jumien määrä tätiratsastajan kropassa on suunnilleen vakio, mutta paikka kyllä vaihtelee. (Ei-niin-virkistävän poikkeuksen sääntöön muodostavat ne kerrat, kun täti on onnistunut vetämään itsensä kokovartalojumiin.)

Sama sääntö tuntuisi pätevän aika hyvin nelijalkaiseenkin. Aina on kremppaa jossain. Mutta jotta homma ei kävisi liian tylsäksi, aina välillä saa opetella hoitamaan jotain uutta vaivaa.

Arkistokuvassa näkyy huonomman polven (oikean) erikoinen liikerata.

Keväämmällä rimpulan kremppapäiväkirjaan avattiin uusi luku, jonka aiheena ovat takapolvet.

Kun ponilla alkoivat lonksua takajalat alta, suhtauduin siihen oman huolihistoriani tuntien melko hämmästyttävällä tyyneydellä. Nuorilla nyt on noita takapolvivaivoja, ajattelin, ja panin rimpulan juoksemaan puomien yli.

Mutta kun tallikaverin hevosen takapolvet piikitettiin, aloin kaivata kotitekoisen diagnoosini tueksi vähän ammattitaitoisempaa arviota.

Paikalle jo muiden asioissa tilattu jalka-asiantuntija soi audienssin myös Ruusalle. Itse olin toki silloin töissä, mutta kuuleman mukaan tohtori oli teettänyt ponilla monipuolisesti erilaisia juoksutehtäviä.

Eläinlääkärisedän diagnoosi oli sama kuin tädin tekemä, joskin sillä oli hintaa jonkin verran enemmän.

Ruusalla on siis nuorille tyypillistä, ilmeisesti kasvuvaiheesta johtuvaa, takapolvien löysyyttä. Tilanteen pitäisi helpottaa, kun polvien tueksi (toivottavasti) kasvaa lihasta.

Diagnoosia tukee se arkinen havainto, että ponista on kevään mittaan tullut melko riukupeppuinen. Vielä viime kesänä näyttelyarvostelussa luki "lihaksikas takaosa", mutta sellaista lausuntoa on turha tämän kesän arvioihin odotella.

Vaikka rimpulan ruokavalioon lisättiin proteiinia ja viikko-ohjelmaan lisää kuntoilua, takapolvet eivät noin vaan hetkessä toenneet. Päinvastoin, muutama päivä ennen laitumelle muuttoa oli havaittavissa toisen takajalan liikkeen epäpuhtautta, peräti ontumista.

Täti veti tästä välittömästi johtopäätöksen, että ponilla on vähintään niveltulehdus, mahdollisesti nivelsiteetkin rikki.

Kuvituskuvana näkymä laitumelta tänään.

Jalkaspesialistin puhelinkonsultaatio ei lainkaan helpottanut stressiä, joten eihän siinä muu auttanut kuin vaihteeksi varata aika klinikalle. (Pitäähän sitä sitä paitsi tässä taloustilanteessa panna raha kiertämään, ponitäti kyllä kantaa yhteiskuntavastuunsa.)

Klinikka-aika aktualisoitui tiistaina. Siellä oli vastassa tuttu jalka-asiantuntija.

Asiantuntija totesi ensijuoksutuksissa saman kuin täti kotioloissa: Oikea polvi vetää ponin juostessa omaa show'taan. Vasen polvi pitäytyy tavanomaisemmissa liikeradoissa. Poni ei kuitenkaan ollut varsinaisesti ep (eikä se kyllä ole laitumellakaan onnahdellut).

Puolitoista tuntia, lukuisia ontumatutkimuksia ja useita - myös varsin innovatiivisissa asennoissa otettuja - röntgenkuvia myöhemmin diagnoosi oli edelleen sama. Lisäksi tuli todettua, että rimpulan takapolvet ovat rakenteeltaan normaalit.

Hoito-ohje: liikuntaa, kaikenlaista liikuntaa ja lisää liikuntaa. (Laidunkaudella voi riittää laidunliikunta.)

Mistähän sitä panikoisi seuraavaksi?

Ponny on aina kiinnostunut ihmisseurasta.

P.S. Joku on tainnut käydä tarjoamassa Ruusalle ja sen kamuille laitumella "lisäruokaa". Vierailijan käynnistä todisteeksi on jäänyt niittyleinikkikimppuja, joita hevoset onneksi eivät olleet maistelleet. Toivottavasti ruokkijat ovat pysytelleet luonnon antimissa eivätkä tuo laitumelle mitään muuta. Ikävämpi juttu on sitten se, että joku oli myös ottanut laitumen sähkön pois päältä. Hyvin olivat pollet pysyneet buffet-alueellaan, mutta herää kysymys, miksi näin oli toimittu. Niin tai näin, lienee aiheellista pykätä paikalle jonkinlainen infotaulu yleisölle soveliaasta käytöksestä.

Hyvää matkaa, lapsuudenystävä

Hiljaiseksi vetää, kun kuulee suru-uutisia.

Sateenkaarisilta on kutsunut Ruusan ensimmäistä bestistä, samanikäistä tammaa. Nämä kaksi olivat lapsina erottamattomat kuin saman ponin kaksi puolikasta. (Myöhemmin tavatessaan eivät valitettavasti enää löytäneet samaa yhteyttä.)

Ruusa ja bestis keväällä 2012.

Ruusan entisen bestiksen tarina katkesi ihan liian aikaisin. Sen piti tehdä hienoja varsoja, ruveta ratsuksi ja hurmata vielä monet näyttelytuomarit. Hieno poni, jota jää moni kaipaamaan.

Omistajalle toivon jaksamista surun keskellä. Ruusan lapsuudenystävälle hyvää matkaa sateenkaarisillalle.

Hyvää ja vähemmän hyvää

Päivän uutislähetys sisältää hyviä ja vähemmän hyviä uutisia.

Hyvä uutinen: Ruusan laiduntaminen on edelleen sujunut mukavasti ja varsin sopuisasti.

Vähemmän hyvä uutinen: ötökät ovat syöneet ponin tissien tienoita sen verran ahnaasti, että siellä on turvonnut kohta, vähän kipeäkin.

Sitten erittäin hyvä uutinen: kesään mahtuu myös ratsastusta. Vuoraponi, johon ehdin Ruusan edellisessä kodissa muutaman kerran tehdä tuttavuutta (ja ihastua), ei jäänytkään historiaan. Sen ohjelmassa on sittenkin puskatädin kokoinen kolo myös kesäkodissaan. (Alla olevat kuvat ovat viime ratsastukselta tällä ponilla - ja nyt vasta huomasin, että leukahihnan olisi voinut laittaa muutaman reiän löysemmälle...)

Tässä tämä vuokris, 31.5. humputeltiin ilman satulaa. Poni oli niin kiltti, että ravasi ihan pientä mummoravia pitääkseen epävakaan lastinsa kyydissä.  Jos olisin kokeillut laukkaa, olisin varmaan kupsahtanut alas.
Tämä on siitäkin kiva poni, ettei se ole etupainoisenakaan raskas kädelle.

Vuokraponin tallilla olisi kuulemma mahdollisuus ottaa tuntejakin - sopuhintaan. Kannattaahan sitä aina kokeilla, vaikka opettaja ei olisikaan muodollisesti pätevä.

Tädillä on kerrankin sopiva ratsu alla.

Ehkä jonakin päivänä opin katsomaan, minne olen menossa.

Toivotaan, että nousujohteinen kehitys ponin selässä jatkuu.

Ainakaan ratsu ei tällä kertaa ole alimittainen tädin ulottuvuuksiin nähden. Tuollainen rapiat 140 cm on aika näppärän kokoinen tällaiselle puolipitkälle ponitädille.

Mutta samana päivänä, kun sovittiin ratsastuksen jatkosta, tuli huonojakin uutisia: koti, josta Ruusa lähti kesäparatiisiinsa, ei odota rimpulaa enää laidunkauden loputtua. Lopettavat toiminnan.

Tallinpitäjien ratkaisu oli ikävä yllätys, vaikka se loppujen lopuksi tuskin oli varsinaisesti yllätys kenellekään.

Kesä menee taas täysimittaisen tallipaikka-ahdistuksen kovissa kourissa.

Terveelle ponille tuskin olisi vaikea löytää sopivaa paikkaa, mutta monivammaisen eläimen kanssa tilanne on kimurantimpi. Ylipäätäänkin pihattopaikkoja on harvoin tarjolla.

Kesäkauden avaus

Onnettomuusalttiin teinin siirto kesäkotiin on omiaan aiheuttamaan hysteerisyyteen taipuvaiselle tädille etukäteisahdistusta. Yön vähemmän valoisina tunteina on ollut hyvää aikaa stressata erinäisiä itsehoitolaitumeen liittyviä riskitekijöitä.

Ahdistuksen aiheista yksi, joskaan ehkä yllättäen ei suurin, on ollut tietoisuus yhden tammalauman jäsenen raudoitetuista takakavioista.

Useina öinä toistettujen todennäköisyyslaskelmien mukaan riski juuri kyseisen hevosen potkuun on kuitenkin pienehkö. Tämä puoliverinen ei varsinaisesti ole alfatammatyyppiä eikä sen ole koskaan nähty potkivan ketään. Ei edes iholle pyrkiviä teinejä.

Totuuden hetki koitti eilen illalla.

"Voitaisko olla kavereita", kysyy lauman täysikasvuinen jäsen Ruusalta. "Sopii mulle", tuumii rimppana.

Jippii!

Tädin etukäteen jännittämä kengällinen tamma hörisi rimpulan tervetulleeksi laumaansa jo ennen kuin poni oli ehtinyt aitojen sisäpuolelle.

Tamma - jonka ystävystymismotivaatiota meneillään oleva kiima saattoi lisätä - näki Ruusassa välittömästi potentiaalisen sielunkumppanin.

Vuotias suomenhevostamma puolestaan pyrki lähestymisyrityksissään ilmaisemaan mahdollisimman selkeästi, ettei muodosta laumansa uudelle jäsenelle uhkaa.

Yhtä selkeästi rimpula ilmaisi nuorelle lajitoverille, että tästä eteenpäin näillä leveysasteilla määrää Ruusa.

Ensinuuskuttelujen jälkeen Ruusa johdatti vastamuodostetun laumansa kunnon kiihdytysajoihin. "Vihdoinkin tilaa ja hyvä pohja", loisti ponin naamalta.

Poni esitteli sellaisia raviliikkeitäkin, että niistä olisi ollut kiva laittaa tähän todisteeksi kuva. Kameran mielestä taustalla siintänyt metsä oli kuitenkin huomattavasti mielenkiintoisempi tarkennuskohde.

(Juu, jätin ponille alkuhillumisten ajaksi jalkaan suojat. Oikeastihan haluaisin kääriä ponini kauttaaltaan kuplamuoviin, mutta siitä voisi tulla sanomista. Voisi tulla lämpöhalvauskin.)

Ruusan rooliksi tässä uudessa laumassa näyttäisi muodostuvan jonkinlainen jumppaohjaajan pesti. Tällä menolla takaosan lihaksettomuus on kesän lopussa enää haalea muisto!

Iltajumpan päälle ja sen lomassa Ruusa toki muisti nauttia vapaan buffetin runsaista antimista.

Tänään aamupäivällä huristelin kesäkotiin tsekkaamaan tilanteen. Puolessa vuorokaudessa oli tapahtunut merkittävää laumautumista.

Rimpula oli myös uskaltanut relata: lauman keskenkasvuiset jäsenet olivat laskeutuneet torkuille ja täysikasvuinen jäsen ottanut univahdin roolin. Mitä muuta tällaisen näyn edessä voi tuntea kuin pakahduttavaa onnellisuutta?

Univahtina toiminut laumatoveri myös sai likipitäen paniikkikohtauksen, kun poistin Ruusan aitauksesta antaakseni ponille lisärehuja. (Arvatkaa, maistuiko yrteillä terästetty mössö ruohobuffetin päälle...)

Kuvat ovat kaikki eilisestä laumanmuodostustilaisuudesta.

Pahoittelen ylivalotusta ja siitä seurannutta värien räikeyttä, täti oli vahingossa kääntänyt kameran täysmanuaaliasetuksille - jotka oli säädetty maneesikuvausta varten...

Ruusa pyrkii juoksemaan ja syömään samaan aikaan.

Vihdoin tilaa juosta.

P.S. Vaikka uudet laumatoverit Ruusalle ovat vieraita, tädille eivät. Ne ovat G:n viimeisiä tallikavereita tai näiden jälkeläisiä. Myöhemmin laumaan liittyy vielä kaksi tammaa ja yksi maitovarsa.