sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kuinka opettaa hevonen olemaan pelkäämättä sateenvarjoa ja muuta Warwick McLean -klinikan satoa

Olisi kiva kisata, mutta kisapaikoilla on aina sateenvarjoja ja muuta hevosta pelottavaa. Menee suoritus ihan piloille. Kuulostaako tutulta? Toivottavasti olit lauantaina Ypäjällä Warwick McLeanin klinikalla, sillä siellä tähän ongelmaan tarjoiltiin ratkaisuja. 

Ideana on siedättää hevosta kotona stressittömästi kaikenlaisiin hevosen mielestä hurjiin juttuihin. 

Maarit Raiskio ja Pin Rock's Zico.
Kun kotona on ratsastettu pyöröpaalien välistä niin, että paalien päällä seisoo kaksi sateenvarjoa kantavaa miestä, kisakatsomossa näkyvän sateenvarjon pitäisi olla hevoselle pikkujuttu. 

Kun hevonen on tälläkin tavoin hyvin valmisteltu, kisoissa käymisestä tulee hevoselle mukava, ei stressaava, kokemus. 

Warwick McLean sanoi, että harjoittelun tarkoitus on nostaa hevosen ajattelevan aivojen osan painoarvo isommaksi kuin primitiivisen aivojen osan, joka vastaa pakoreaktiosta.
McLeanin mukaan tutkimuksissa on todettu, että hevosen pelko muuttuu uteliaisuudeksi 5 - 15 sekunnissa (joku korjatkoon, jos muistan määrän väärin, en nimittäin kirjoittanut tätä ylös - suuruusluokka kuitenkin on oikea). 

Joten jos hevonen kyttää vaikkapa sateenvarjoa, kannattaa antaa sen hetki vain olla ja ihmetellä. 

Tämän jälkeen hevosta voi pyytää lähestymään pelottavaa asiaa. Kun pyytää hevosta eteenpäin pohkeella, pohjetta tulee käyttää niin kauan, kunnes hevonen liikahtaa toivottuun suuntaan. Muuten tulee opetettua ratsulle, että jännissä paikoissa on ok olla huomioimatta kuskin apuja. 

On aina hyvä, jos hevosen saa koskettamaan jännää juttua turvallaan.

Kyrö San Allegro tutustuu tuomaripöytään tavallista lähempää. Selässä Siiri Kyrö.

Hevonen on siitä samanlainen kuin ihminenkin, että se pelkää tai jännittää vähemmän, jos se kokee olevansa tilanteen herra. 

Tätä hyödynnettiin klinikalla esimerkiksi sateenvarjosiedätyksessä.

Periaate on simppeli: kun hevonen lähestyy sateenvarjoa, varjo viedään kauemmas. Hevonen alkaa ajatella, että se itse liikuttaa varjoa. Ja kas, kohteen pelottavuusaste vähenee silmissä.  

Ypäjä Hemmo (selässä Saana Vepsäläinen) suhtautui sateenvarjoon aluksi hyvin suurella varauksella. Tässä se on jo vähän lähentynyt, mutta asennosta näkyy edelleen epäluulo.


Uteliaisuus alkaa jo voittaa - kosketus!







Koska hevonen usein pakenee pelottavia asioita lapa edellä, on tärkeää pitää lavat hallinnassa ja osoittamassa kohti lähestyttävää peloketta. Sateenvarjon kanssa tätä vahvistettiin siirtämällä varjoa kauemmas, kun hevonen siirsi lapojaan sitä kohti. 

Se, miten lähelle varjon voi viedä, riippuu hevosesta.

McLean ei muistaakseni puhunut siedätyksen periaatteesta, jonka mukaan hevosta ei koskaan pakoteta niin lähelle kohdetta, että se pelkää. Se saa olla huolestunut, mutta pakoreaktion vallassa harjoittelu ei tee muuta kuin vahvistaa pakoreaktiota.

Furia ravaa kohti varjoa Ida-Lotte Peltoniemen kanssa.

 Kun hevosta jännittää, se haluaa yleensä juosta. 

Siedätettävää ärsykettä lähestyttiinkin aina ensin käynnissä. Hevonen saatettiin myös pysäyttää esimerkiksi paalien väliin tai pelottavan muovin päälle. Myös peruutus (kohti pelotusta) on Warwick McLeanin mukaan tehokasta, sillä hevonen käyttää peruuttamiseen samoja lihaksia kuin hidastamiseen tai pysähtymiseen. 

On positiivista, jos hevonen alkaa yhdistää jännittäviin tilanteisiin hidastamisen. Onhan ratsastajan kannalta aika paljon miellyttävämpää, jos hevonen reagoi jännitykseen seisahtumalla eikä sinkoamalla. 

McLean muistutti, että aina ensin pitää saada hevosen jalat hallintaan. Vasta sen jälkeen voi miettiä muotoa.

Kun hevonen oli hitaammassa temmossa rauhallinen, nostettiin vaikeusastetta. Ratsukot tekivät normaaleja töitään esimerkiksi yleensä niin hurjan tuomaripöydän ympäri. Työnteko ja erityisesti siirtymiset myös auttavat palauttamaan hevosen ajatukset ratsastajaan. 

Oletteko ennen nähneet ratsukot vetävän laukkapiruettia tuomaripöydän ympärillä? No en minäkään. Ratsukko on Stella Hagelstam ja New Hill Julitrea.

Sama toimi sateenvarjosiedätyksen kanssa. Kun hevonen alkoi olla varjon kanssa sinut, se pantiin tekemään varjon lähellä normaalia ratsuhommaa. 

Kokeneiden ratsukoiden kanssa vaikeusastetta nostettiin aika korkeallekin:

Rentoa laukkatyöskentelyä sateenvarjohenkilöiden keskellä. Kuvassa Mia Kainulainen ja Coco Paradieso.










Osan ratsukoista Warwick McLean pani tekemään pressuharjoitusta. Ideana siis oli, että hevonen ylittää maassa makaavan pressun rauhallisesti, jopa sen päälle astuen. Pressuhan oli kouluratsujen mielestä lähtökohtaisesti aivan hirveä. 

(Pressuharjoituksen tekemistä tässä muodossa kannattaa McLeanin mukaan miettiä kahdesti, jos aikoo hevosineen estekentille. Tarkoitus kun ei kuitenkaan ole, että hevonen esim. dippaa kavionsa vesiesteeseen.)

Pressuharjoitukset kannattaa aloittaa aivan pienestä. Ensin valmentaja taittelikin pressun ihan pieneksi suikaleeksi. Hän huomautti, että ennen harjoittelua kannattaa varmistaa pressumateriaalin turvallisuus: jos esimerkiksi hokit tarttuvat muoviin, homma voi käydä jopa vaaralliseksi. 

Royal Riccione uskaltautuu pelottavan pressun yli ratsastajansa Melinda Ignatiuksen rohkaisemana.
Ennen kuin hevonen pyydettiin pressun yli, valmentaja tassutteli siinä ensin itse. Laumaeläimenä hevonen usein uskaltaa enemmän, kun ensin näkee jonkun toisen menevän edeltä. 

Lisäksi pressun päälle astumisesta kuuluva ääni on monien hevosten mielestä monin verroin hirveämpää kuin pressun aiheuttama visuaalinen ärsyke.

Kun valmentaja oli osoittanut pressun nisäkästurvalliseksi, ratsastajan piti vain rohkaista hevosta eteenpäin. Tässäkin tärkeää oli huolehtia, että lavat osoittavat kohteeseen. 

Vähitellen pressun pinta-alaa suurennettiin, mikä teki siitä heti pelottavamman. Kuvassa Ville Vaurio ja Laram.
Kun hevonen uskaltautui lähemmäs jännityksen kohdetta, ratsastajan piti kehua sitä ja antaa ohjaa.

Ohjan löysääminen on tällaisissa harjoituksissa tärkeää, huomautti McLean. Jos ratsastaja vahingossa nyppää ohjasta, kun hevonen yrittää, asia ei ainakaan edisty. 

Muutenkin ohjalla höllääminen on jännittävissä tilanteissa kannatettavaa, sillä tällainen palkitseminen rohkaisee hevosta yrittämään. Lisäbuustia varten valmentajan taskussa oli sokeria.

Kyllä se pressu sittenkin on ihan ok, tuumii Royal Riccione.
Toisin kuin ihminen, hevonen ei automaattisesti yleistä oppimaansa erilaisiin tilanteisiin, muistutti Warwick McLean moneen otteeseen.

Joten jos haluaa, että pressu ihan missä tahansa on hevoselle se sama tuttu pressu, kannattaa harjoitella monessa eri paikassa. Aluksi ihan vaan saman kentän eri kohdissa.

Kohteen lähestymistä kannattaa harjoitella joka paikassa myös kaikista suunnista. Vaikka pressu tai sateenvarjo olisikin hevoselle vasemmalla silmällä katsottuna ihan tuttu juttu, ensimmäistä kertaa oikealla silmällä katsottuna se onkin ihan jotain muuta.

Tässä harjoiteltiin rentoutta aplodien aikana: yleisön piti taputtaa hiljaa niin kauan, kun hevoset sitä jännittivät. Kun kaikki olivat rentoina. yleisön piti hiljentyä. Kuvassa Anna Kärkkäinen ja Elves Angel.



Vaikka tällainen harjoittelu ei suoraan edistäkään kouluratsun ammattitaitoa, se kuitenkin opettaa hevoselle jotain huomattavan tärkeää: miten toimia silloin, kun hirvittää. Jännässäkin paikassa hevosen tulee keskittyä ratsastajaan.

Ainakin minusta sellainen taito on olennainen ihan mille tahansa ihmisen kanssa harrastavalle hevoselle. Ja sen ihmisen loukkaantumisen todennäköisyyttä tällainen varmasti vähentää selvästi.

Jotta hevonen voisi luottaa ratsastajaan, ratsastajan tietysti itse olla rento. Ratsastajan jännitys nimittäin siirtyy hevoseen erittäin tehokkaasti.


Kerrankin oli positiivinen ongelma: liikaa kuvia, joista tykkäsin! Tässä kuvassa nyt ei ole mitään muuta erityisen hienoa kuin tuo valo. Kuvassa Maarit Raiskio ja Pin Rock's Zico.






Tykkäsin klinikasta huomattavan paljon. Mitään erityisen maata mullistavaa uutuutta se ei tarjonnut, mutta oli silti antoisa.

Oli mielenkiintoista nähdä käytännössä, miten ratsastusammattilainen hevosia siedättää. Esimerkkihevosten jännitys vaihtui jopa hämmästyttävän nopeasti uteliaisuuteen, rentouteen ja jopa innostukseen.

Koska oman ponini ehkä ainoa todellinen pelko kohdistuu juurikin sateenvarjoihin, klinikan opit satoivat suoraan omaan laariin.

Minusta oli hienoa, että valmentaja korosti hevosen rentoutta harjoituksia tehdessä. Hevosen siedättämisen pelokkeille ei ole tarkoitus olla hevoselle stressaava, vaan hauska ja innostava tehtävä. 

Lisäksi toki nautin myös taitavan ratsastuksen katsomisesta - ja kameran sulkimen huudattamisesta.

New Hill Julitrea liikkui Stella Hagelstamin alla aivan upeasti. 



12 kommenttia:

  1. Kiitos todella mielenkiintoisesta postauksesta! Ihanaa päästä lukemaan McLeanin klinikan annista ja opeista näin seikkaperäisesti: melkein kuin olisi ollut itsekin paikalla :)

    VastaaPoista
  2. Komppaan Susannaa, tosi mielenkiintoinen postaus, kiitos tästä! :)

    VastaaPoista
  3. Kiitos! En itse päässyt paikalle ja näin seikkaperäinen selostus tuli tarpeeseen. Kotona on kyllä kipitetty jos jonkinlaisen sateenvarjon kanssa ja se on ihan fine kotiympäristössä. Mutta auta armias, kun ollaan maailmalla... No, ehkä se humma joskus vanhenee ja viisastuu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä siinä onkin, kun pitäisi päästä treenaamaan muuallakin kuin kotona. Ja kun aina pitäisi päästä treenaamaan niin, että hevoselle jäisi hyvä mieli. Ei ihan helppo toteuttaa esim.kisapaikalla.

      Poista
  4. Minäkin olin paikalla mutta hyvän aiheen oheen mulle jäi kuitenkin snadisti pettynyt olo. Oliko sitten kyse siitä, että ratsukoille oli varattu niin vähän aikaa ja hevosia oli niin monta - tuntui että koko nelituntinen toistettiin aina sitä samaa ja jossain vaiheessa hevosten reaktiot alkoivat olla hyvin samankaltaisia. Olisin kaivannut jotain syvempää, jotain enemmän. Ehkä odotin vähän kuuta taivaalta kun Penan häiriönsieto nyt on mitä on, ja klinikan otsikko istui kuin nenä päähän.

    On helppo todeta että hevosen pitää kuunnella ratsastajaa jotta se on hallinnassa ja että myös ratsastajan tulee olla rento. Kuitenkin koin että nämä ovat juuri ne ongelmakohdat jotka olisivat vaatineet syventämistä. MITEN olla rento kun hevonen haluaa singota, ja MITEN saada hevonen kuuliaiseksi silloin kun aikaa pillinvihellykseen on 30 sek tai kun ympäristö pursuaa pelottavia ärsykkeitä. Peilaan tätä kaikkea tietysti itseeni ja oman hevoseni ongelmiin - kotona lähes kaikki on fine ja kotona voi käyttää aikaa jotta lopulta lähes kaikki on fine. Mutta vieraissa paikoissa ei pääse koskaan kiertämään ja tuuppimaan tuomaripöytää ja kouluradalle vain täytyy päästä sisään kukkapuskan ohi annetussa ajassa tai tulee hylsy. Pelko saa vahvistua entisestään koska näytönpaikoissa ei pysty ottamaan sitä vaadittua aikaa jotta hevonen rentoutuisi.

    Lisäksi minua nakersi myös se, että oikeastaan vain ne neli- ja viisivuotiaat olivat spookyja. Muut hevoset olivat... no, normaaleja hevosia jotka olivat hallinnassa ja vain ihmettelivät. Koin myös että ehkä ratsastajatkin olivat vähän ulapalla siitä mitä on luvassa. Hevoset pidettiin aika tiukassa kouluratsastusnipussa ja sellaisessa voimaperäisessä kontrollissa. Ne alkoivat rekisteröidä ympäristön outouksia vasta kun ratsastajat toivat ne niihin tehtäviin. Muuten ne suorittivat otsa rypyssä - epäilemättä jokainen näistä vanhemmista hevosista menee tuomaripöydän ohi. Ei ehkä tyystin rentona, mutta menee. Minä olisin halunnut jotenkin syvemmin päästä kiinni siihen oikeaan spookaamiseen joka uhkaa halvaannuttaa hevosen ajatukset ja saada sen todella voimakkaasti pakenemaan. Olisiko tätä voinut demota jotkut muut kuin tuon tason ratsukot, mene ja tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä pointteja! Minulla ei ollut klinikan suhteen mitään odotuksia, joten en pettynytkään. Mutta kieltämättä loppua kohti tuli vähän sellainen olo, että tämä on jo nähty. Ne kokeneet ratsukot otinkin lähinnä visuaaliselta kannalta. En pääse kovin usein näkemään tuon tason ratsastusta.

      Kieltämättä melkeinpä aina tällaisten klinikoiden heikkous on se, että ratsukot ovat kaukana tavisratsastajan tasosta. (Ja silloin harvoin kun klinikan osallistujat ovat taviksia, valitetaan, että kuka viitsii maksaa tavisten katsomisesta.) Toisaalta on kyllä ihan hyvä, ettei kukaan demonnut hillitöntä pakoreaktion valtaan joutumista. Itse ainakin olisin silloin ajatellut, että hevonen on viety liian stressaavaan tilanteeseen. Ei varmasti ole hevoselle helppo paikka tulla tuollaisen yleisön eteen.

      Mutta se on kyllä tosiaan ongelma, ettei pääse treenaamaan tällaisia juttuja siinä tilanteessa, jossa ne ovat ongelma. Pitäisi olla sellaisia harjoituskisoja, joissa harjoiteltaisiin myös tällaisia juttuja. Samoissa kisoissa voisivat ehkä treenata myös (kaltaiseni) ihmiset, joita kisatilanne jännittää.

      Poista
    2. Mä olin myös paikalla ja tykkäsin kovasti, ehkä tosiaan loppua kohden alkoi hiukan tulla turhan paljon saman toistoa, mutta sitähän se oppiminen on...
      Mä uskon, että ajatuksena on vielä enemmän kouluttaa ratsastajaa, kuin sitä hevosta. Ratsastaja oppii tuntemaan hevosensa reaktioita ja auttamaan hevosta omalla rentoudellaan. Kun luodaan näitä keinotekoisia tilanteita, ratsastaja saa itsevarmuutta olla rentona myös niissä oikeissa tilanteissa. Hevosille ne ovat aina uusia, ja niin monia erilaisia ärsykkeitä erilaisissa paikoissa ei voi edes simuloida, että hevosesta tulisi ns. pomminvarma. Mutta koska ihminen osaa yleistää, hän oppii ennakoimaan hevosensa reaktioita, oppii, mikä on se pahin mahdollinen reaktio, minkä hevonen voi tehdä. Hän oppii, miten hevonen pidetään rentona jo ennen kuin se saa itsensä sellaisille kierroksille, että mitään ei ole enää tehtävissä.
      En usko, että on edes olemassa mitään niksipirkkavinkkiä siihen, miten näitä asioita voi tehdä. Tärkeintä on juuri se, että hevonen kokee, että ratsastajan kanssa ei tarvitse pelätä, sillä selässä on rento, luotettava ja itsevarma kuski, joka tietää mitä tekee, ennakoi ja auttaa tarvittaessa hevosen pelottavien asioiden yli ja ohi.

      Poista
    3. Niin ja kiitoksia postauksesta, kivasti kirjoitettu ja todella hienoja kuvia!

      Poista
    4. Hyviä pointteja nämäkin! Vaikka klinikkaa olisi ehkä voinut tiivistääkin niin kyllä minä edelleen olen iloinen, että ostin lipun.

      Kuten jo sanottua, sisältöhän oli aika tuttua kauraa peruseläintenkoulutuksesta. Kertaus on kuitenkin aina hyödyllistä ja aina eri kouluttaja voi sytyttää eri lampun kuin toinen. McLeanissa minusta on erityisen hienoa se, että hänellä on meriittejä ratsastuspuolella. Usein kun näistä jutuista puhuvat kouluttajat, jotka eivät ole mitään kilparatsastajia. Huippuratsastajan kertomana asiat ehkä leviävät laajemmalle. Ehkä.

      Minäkin ajattelisin, että tärkeää on pyrkiä ehkäisemään paniikkia ja opettaa hevonen luottamaan ratsastajaan.

      Poista
  5. Mielenkiintoinen postaus, oli varmasti tosi antoisa klinikka! Upeita kuvia olet myöskin saanut napsittua. :)

    VastaaPoista