lauantai 15. heinäkuuta 2017

Pitäisikö itkeä vai nauraa? (Ja hienopoika Albert)

Tiedättekö sen tunteen, kun menette tallille vähän myöhässä sillä lailla suht pikaisesti ennen töiden alkua ja sitten tallinpitäjä sanoo heti moin jälkeen, että ponisi ontuu. Sitten kun menee itse toteamaan tilanteen, tarhasta löytyy likipitäen kolmijalkainen poni. 

Sillä lailla kävi tässä torstaina. Ruusa ei yhtäkkiä pystynyt juuri lainkaan varaamaan painoa vasemmalle etujalalle. Kun se pysähtyi, se jätti vasurin joko ilmaan tai muuten vaan kevyemmälle.

Siinä kohtaa tuli mieleen otsikon kysymys, koskapa vasta 6 päivää aikaisemmin olin pähkäillyt oikean etujalan selkeää, joskaan ei yhtä akuuttia, ontumaa. Se askarrutti mieltä pari päivää, kunnes sitten yhtäkkiä vain katosi.

Uusimman ontuman äärellä totesin tallinpitäjälle, että ponituurini alkaa olla jo legendaarinen. Tallinpitäjä tuumi, että tämä ei ole enää edes tuuria, vaan minun on täytynyt edellisessä elämässä olla vähintään jonkinlainen orjapiiskuri.

Poni vielä kävelevänä ja kengättömänä.

Tuuria tai karmaa, tamman äkillinen jalattomuus veti ponitädin - yleensä vilkkaasti laukkaavan - mielen tyhjänpuoleiseksi. Oli selvää, että jotain oli välittömästi tehtävä, mutta mitähän hittoa se jotain olisi?

Onneksi tallinpitäjällä oli idea. Voimallisen ontuman ajankohta viittasi kengitysperäiseen ongelmaan, sillä vain kaksi päivää aikaisemmin Ruusa oli saanut etukavioihinsa rautavahvikkeet. Suojaamaan herkkää kaviota, se oli tarkoitus.   

Eipä muuta kuin hätäpuhelua kengittäjälle, joka ensimmäisenä kysyi, asteliko poni kipeällä kintullaan varvas vai kanta edellä. Onneksi varvas, koska jos poni alkaa asetella kaviotaan maahan kantajohtoisesti, ollaan hyvin todennäköisesti akuutin kaviokuumeen äärellä. 

Kengittäjä yhtä kaikki lupasi saapua saman päivän aikana. Muutama minuutti myöhemmin tuli viesti, että hän olisi paikalla 15 minuutin päästä. 

Pieni helpotuksen huokaus saattoi päästä ponitädin ilma-aukoista, kun kengittäjä totesi ponin aristavan yhtä kohtaa kavion ulkoreunalla. Ei edelleenkään kaviokuumetyyppisestä sijainnista. 

Kengittäjän askarteluja.

Jos kyse olisi yksittäisestä naulasta, olisi kuulemma vähemmänkin ilmaisuvoimaiselta hevoselta odotettavissa melko näyttävä reaktio, kun naula vedetään pois kaviosta. Mutta vaikka Ruusa ontui dramaattisesti ja aristi kaviota puristaessa, se ei erityisemmin piitannut naulojen poistosta. Ja, jos tämä vielä jollekin on jäänyt epäselväksi, Ruusa ei todellakaan lukeudu niihin hevosiin, jotka kivun kohdatessaan vain purevat hammasta ja koittavat kestää.

Siksi kengittäjä ensin ajatteli, että hoidoksi riittäisi pohjallinen ja sen alle Betadinea. Mutta kun kenkä oli uudelleen jalassa pohjallisen kera, ontuma oli entistä silmiinpistävämpi. Niinpä otettiin koko popo pois ja pantiin kavio pakettiin.

Todennäköisesti kavioon on siis tulossa paise.

Kunpa olisi! Kaikista kolmijalkaisuutta aiheuttavista skenaarioista kuka tahansa hevosenomistaja valitsee koska tahansa paiseen. Jos minulla olisi lista vaivoista, joita Ruusalla ei ole ollut, taas tulisi yksi kohta ruksattua pois. Jos sellainen lista olisi, se alkaisi vähitellen käydä lyhyeksi.

Ei kuulemma ole lainkaan epätavallista, että kaviokuumeen heikentämään kavioon tulee paise. Ja kun kengittäjä tiistaina vuoli kaviot, saattoi todeta, että juhannusviikon oireilu tosiaan oli kaviokuumetta. 



Molemmat kengittäjän tämänviikkoiset visiitit hoidettiin ensimmäistä kertaa tallin käytävällä. Varsinaiseksi kavionhuoltopäiväksi oli tehty ajanvaraus myös Albertille.

Etukäteen hiukan jännitti, sillä Ruusa ei varsinaisesti ole kenenkään kengittäjän unelma-asiakas (seikka, jonka kengittäjämme muistaa joka kerta mainita) ja Albert puolestaan on tällä(kin) saralla hyvin kokematon. Eikä varsaa edelleenkään ole siinä määrin riimutettu, että päävehkeestä olisi jotain iloa lapsosen paikoillaan pitämisessä. 

Onneksi olin sentään hyvissä ajoin ja huolellisesti harjoitellut tilannetta eli käyttänyt poneja pikaisesti tallin käytävällä kengitystä edeltävänä päivänä. Tuolloin Ruusa söi pienen palan kuivaa leipää ja Albert totesi, että tämmöinen paikka. No, olen toki jokusen kerran myös nostellut Albertin kaviota ja jopa osaa niistä vähän ronkkinut kaviokoukulla. Siis omassa tutussa tarhassa.

Harjoittelu oli selvästi tepsinyt, sillä kun ensin laiteltiin Ruusan kaviot niin Albert hengaili mukana yhtään ahdistumatta siitä, että a) mammalle tehtiin jotain äänekästä, mitä ei ennen ollut Albertin nähden tehty tai b) tämän tekivät melko vieraat ihmiset melko vieraassa paikassa.

Vähän huono kuvausasento, mutta muuten aika kiva kuva. Albertin kesyttäminen alkaa olla jo ihan hyvässä mallissa. Kuva on otettu viime viikonloppuna ennen kavioiden vuolua.


Albertin oma pedikyyri hoidettiin sattuneesta syystä käytännössä irtonaisena, mitä nyt vähän tarvittaessa aseteltiin käsiä raja-aidoiksi. Albert sai ensimmäisen nelikaviopedikyyrinsä aamupuurolautanen nenän alla. Ateriointi ei merkittävästi häiriintynyt, vaikka ihmisen roikkuminen kintussa hetkittäin alkoikin ketuttaa.

Siinä, missä suorasanainen kengittäjämme on Ruusalle keksinyt erilaisia vähemmän mairittelevia nimityksiä, Albertille irtosi jälleen pelkkiä kehuja niin käytöksestä kuin ulkomuodostakin. Ei ole edes jalka-asennoissa korjaamista, toisin kuin emällään aikanaan.

Ja kun mamma pari päivää myöhemmin otettiin uusintakäsittelyyn, varsa hengaili mukana kuin kyseessä olisi täysin jokapäiväinen hoitotoimenpide. On se vaan aika selväpäinen kaveri!

8 kommenttia:

  1. Ikävien juttujen seassa siis myös päivänvaloa havaittavissa! <3 Ehkäpä Albertin kanssa alkaa nyt puhaltaa uudet ja vähän leppeämmät tuulet kuin mitä Ruusan kanssa on tuivertanut. Pakko uskoa näin! :)

    -Hanne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan, että olisi edes vähän helpompaa Albertin kanssa! En jaksa kyllä kahta samanmoista... Albertinkin takia on ikävää, että koko ajan on emällä jotain, koska Albertin olisi kiva kirmailla laitumella ja olla muidenkin hevosten kanssa tekemisissä.

      Poista
  2. Oih ja voih! Kyllä se paiseelta (onneksi) kuulostaa. Mutta voi harmistus mitä tuuria taas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, eiköhän se paise ole, ainakin eilen poni käveli enimmäkseen puhtaasti (kiven päälle astuessaan onnahti). Varmuuden vuoksi se on ollut aika pitkiä öitä sisällä ja se on saanut kipulääkettäkin, ettei nyt sitten tämän takia kehitä uudelleen kaviokuumetta siihen toiseen etuseen, joka olikin kaviokuumeessa pahempi.

      Poista
  3. Mikä meitä kahta vaivaa!?! Ihmettelen ihan, ettei kumpaankaan ole vielä salama iskenyt (tai kummankaan hevosiin).

    Minä olen se yksi poikkeus, joka vahvistaa säännön kaviopaiseen kanssa. Sellaiset traumat jäi Vipsun paiseen kanssa muutama talvi sitten, että oksat pois. Olin varma, että hevonen kuolee kaiken sen kivun ja tärinän ja kolmijalkaisuuden kanssa. Paiseen helpotuttua olin uudelleen varma kuolemasta, kun säde irtosi.

    En tosin tiedä, mitä mielummin ontuman aiheeksi ottaisin, mutta oli kamalaa se.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä nyt manaile mitään salaman iskuja! Se tästä vielä puuttuisi.

      Mutta kieltämättä ihmetyttää, mikä tässä nyt mättää. Kaviokuumeen otan osittain omaan piikkiin, koska annoin niin paljon ruokaa (poni on pysynyt samassa lihavuuskunnossa nyt murto-osalla lisärehuista, kun sillä on eri heinä), mutta muuten tässä nyt on taas ollut kaikenlaista, mitä en etukäteen edes osannut pelätä.

      Miten en yhtään ylläty, että Vipsulla kaviopaisekin meinaa viedä hengen. Ruusa vaikuttaa selvinneen ilman lisäkomplikaatioita. Tai no, katsotaan nyt, miten monta jalkaa se kykenee laittamaan maahan sen jälkeen kun kenkä tänään naulataan uudelleen kavioon.

      Poista
  4. Eikä! Miten kaikki voi kasautua yhden ponin niskaan. Meillä vähän Samban kanssa sama juttu (ehkä mäkin olen ollut joku orjapiiskuri edellisessä elämässäni), mutta Ruusa kyllä vie siitäkin onnettomuusmagneetista voiton! :D

    Mutta toivotaan nyt, että ei ois mitään sen vakavampaa. Tsemppiä sinne ja ennen kaikkea paranemisia ponille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo en minäkään tajua. Kai se on niin, että kun homma alkaa mennä pieleen niin se menee sitten huolella pieleen. Toistaiseksi paisehomma vaikuttaa menneen ohi, toivotaan että sen enempää se kuin kaviokuumekaan eivät palaisi.

      Ruusa ja Samba ovat muuten etäisesti sukulaisia, useita samoja nimiä on sukutauluissa (lähimmät tosin kolmannessa polvessa). Liekö onnettomuusalttius periytyvää laatua? Toivottavasti ei!

      Poista