Kauas mukavuusalueelta - ja esimerkki hevosen viisaudesta

Hevostelullinen itsetuntoni on viime aikoina ollut alamaissa. Ratsastuksessa on ollut taas alamäkeä ja oman poninkin koulutuksen olen epäilemättä sössinyt, hoidosta puhumattakaan.

Tällaisessa tilanteessa usein auttaa, kun pääsee istuntakurssille, ja viikonlopulle olikin varattu Katariina Kaartinen-Alongin yksipäiväinen intensiivikurssi. 

Etukäteenhän olin jo ehtinyt riemuita siitä, että pääsisin viimein Katan silmien alle tutulla hevosella. Mutta kuten monesti todettua, optimisti pettyy aina. Tällä kertaa kävi niin, että ratsuksi kaavailtu herra Urho jouduttiin jättämään reissusta.  

Eipä ole jalka ainakaan liian edessä. Taas iso ratsu, kommentoi Katariina. "Ehkä vielä joskus näen sinut ponin selässä", hän totesi. 

Kurssin järjestäjä onneksi lupasi yrittää järjestää minulle ratsun toisesta suomenhevosestaan. Hän ei voinut etukäteen varmasti luvata, koska hänen hevosensa saavat itse päättää, ratsastetaanko vai ei. (Ihailen, sillä vaikka yritänkin ottaa ponini mielipiteet huomioon, en ole valmis luopumaan diktaattoriasemastani sen liikutusmuotojen suhteen.)

Onnekseni minulle suunniteltu ratsu ei tyrmännyt ajatusta suoralta kädeltä, vaikkakin epäilemättä katui höveliyttään jouduttuaan vieraan wannabe-ratsastajan kanssa hiekkalaatikkoleikkeihin. 

Kun epätoivo valtaa mielen, kannattaa varmuuden vuoksi hymyillä. Ratsulta ei tässä vaiheessa irronnut hymyä.

Wannabe-ratsastaja on varsin mukavuudenhaluinen eläin, mutta tällä kertaa tunnille pääsy vaati matkustamista melko kauas oman mukavuusalueen ulkopuolelle: naksutteluun. Kyseessä oli siis kokolailla ensimmäinen kerta, kun sovelsin naksuttelua ratsastukseen.

Vaikka olen ollut monesti - viime aikoinakin -  hevosen selässä hyvin hukassa niin enpä muista, milloin viimeksi olisin ollut niin hukassa kuin lauantaina.

Wannabe-ratsastajan aivokapasiteetti oli uudessa tilanteessa melkoisessa ylikuormitustilassa. Kenties siksi hevonen sai palkkionsa enimmäkseen monta askelta myöhässä. 

Mutta varmaan olisi hyvä opetella tämäkin juttu. Naksuttelutyylillä voi päästä asioissa eteenpäin esimerkiksi silloin, kun ei ole varma, onko hevosen vastustelun takana kipu vai haluttomuus.

Edit: Tälläkin hevosella on selässä kissing spines, minkä vuoksi siltä on ruvettu kysymään mielipidettä ratsastuksesta. Samasta syystä sillä on rungoton satula, koska runkosatuloista ei ole löytynyt sopivaa.

Aika vaikea sanoa, ollaanko tässä ylhäällä vai alhaalla. Ainakin ollaan selkä notkolla.

Videolta tuli huomattua, että tämä ratsu toi uudelleen pintaan aika lailla kaikki vanhat virheeni, kuten vartalon ylenpalttisen liikkumisen, alaselän notkon ja takanojan. Vain jalan karkaaminen liian eteen pysyi poissa, sillä rungottomassa satulassa jalkani oli kuvien perusteella linjassa enimmäkseen satulan takakaaren kanssa.

Jälleen tuli todettua sekin, että  vaikka piukka peppu voi jossain toisessa yhteydessä olla esteettisesti miellyttävä, satulassa piukkuudesta on pelkästään haittaa. Juuri kannikoiden kiristely ilmeisesti aiheutti sen, että alaselkä painui notkolle. Piti miettiä kovasti takapuolen levittämistä koko istuimen alalle, "takataskuille" istuen. 

Koko istunnan kontaktipinnan pitäisi käydä satulassa myös kevennyksen alavaiheessa. Minä pääsin kyllä hienosti korkealle ylös, mutta alhaalla ei paljon muuta kuin persus hiukan hipaissut penkkiä. Oltiin aika kaukana siitä, että kevennyksen ylä- ja alavaiheet olisivat nätisti yhteismitallisia.

Rungoton satula yhdistettynä vieraan hevosen isoihin liikkeisiin sai minut täysin pois tasapainosta - vaikka hevonen armollisesti pidättyikin liikeratojensa täysimittaisesta käytöstä. En pysynyt kevyessä ravissa tasapainossa muuten kuin puristamalla jaloilla. Jos sitenkään. Katso kuva:

Näin sitä kuulkaas ratsastetaan! Not. Ratsulla on omat zenit menossa.

Ratsunani toiminut tamma on muuten melkoinen terapeutti, etenkin lajitovereilleen. Kurssilla saimme seurata tätä terapiaa, kun yhden osallistujan hevonen ei vieraassa paikassa ottanut rauhoittuakseen. 

En ole ikinä nähnyt hevosen tekevän sellaista kuin tämä tamma teki. 

Kun se päästettiin samaan tilaan tulokkaan kanssa, se jäi passiivisena seisomaan yhteen laitaan, selin hermostuneena pinkovaan lajitoveriinsa. Se laski päänsä alas ja hörisi lempeästi lähes lakkaamatta.

Tulokkaan uskaltautuessa lähestymään "terapeutti" pysyi samassa asennossa, korostetun passiivisena ja rauhallisena. Sopiviksi katsomissaan väleissä yritti varovasti lähestyä toista hevosta, koko ajan tyynenä.

Kun tulokas oli oman kurssituntinsa tehnyt ja siirretty pienelle laidunlohkolle, terapeuttitamma halusi välttämättä käydä välillä tsekkaamassa sen vointia, hörisemässä sille rohkaisevasti.

Kyllä voi hevonen olla viisas.

Kenties palanen terapiahevosen (tai sen omistajan) zeniä tarttui minuunkin, sillä sunnuntaina kohtasin oman ponini harvinaisen rauhallisin mielin enkä yhtään hermostunut, vaikka poni välillä vähän kiukuttelikin.

Ensi viikonloppuna taas kurssille.

P.S. Kiitokset kurssitoverille näiden kuvien napsimisesta!

Empiirisiä tutkimuksia arjessa ja tieteessä: poni osaa pyytää apua

Vähän aikaa sitten luin tutkimuksesta, jonka mukaan hevonen osaa pyytää ihmiseltä apua. Käsi ylös, kenelle oli uutta tietoa? Jälleen kerran on tieteellisesti todistettu asia, jonka hevosihmiset ovat tienneet ehkä noin aina.

Syvästä arkipäivän tietämyksestäni huolimatta aina silloin tällöin (ehkä suunnilleen joka toinen päivä) tulee tilanteita, joissa kommunikaatio ponieläimen kanssa ei ole varsinaisesti huipussaan.

Koska laadin aikatauluni aina varsin optimistisesti,
valokuvaus on hoidettava samalla kun jalat kylmäytyvät.

Otetaan nyt esimerkiksi sellainen päivä kuin viime sunnuntai, jolloin poni tallin käytävällä hoitaessa kiukutteli koko ajan. Vaikka kuinka yritin tehdä kivoja juttuja, Ruusa vain polki hulluna toista etujalkaa. Edes hännän harjaaminen ei saanut ponia rauhoittumaan, eikä alati kutiavien ruhonosien rapsuttelu.

Mikä sillä nyt on?

Lopulta kyykistyin rapsuttelemaan jalkaa ja hätistelemään sen ympärillä pörränneitä kärpäsiä pois. Poni rauhoittui välittömästi. Sitten käsi osui ruununrajassa johonkin erilaiseen. Kas, siinähän olikin haava! Pintanaarmu, mutta se oli nyt selkeästi - varsinkin kärpäsiin yhdistettynä - herneenä prinsessan patjan alla.

Aika turhauttava tilanne varmaan ponille. Tyyppi yrittää vääntää tilannetta rautalangasta ja ihmistampio ei vaan tajua.

"Itsepä olet opettanut", totesi tallinpitäjä tarinan kuultuaan. Siis opettanut ponin siihen, että se saa ilmaista itseään. Mielestäni en ole erityisesti opettanut, olen vain ollut kieltämättä. Opettamista tietty sekin.

Pitäähän ponillakin olla oikeus kertoa, jos kaikki ei ole ok!

Ja Ruusa ei totisesti jätä ilmaisunvapauttaan käyttämättä. Voi toki olla, että ilmaisu olisi jonkin verran hienovaraisempaa, jos omistajan kuullunymmärtäminen olisi vähän paremmalla tasolla.

Näin kesäaikaan ilmaisunvapaus tosin kohdistuu pääasiallisesti sen kertomiseen, mistä orjan ihmisystävän olisi suotavaa raapia. Esimerkiksi etujalkojen takana mahan alla saattaa olla sellainen paikka.

Kännykkälaatua. Vähän yritin nettiohjelmalla säätää. Poni olisi aika passelissa näyttelykunnossa, mutta minkäs teet kun ei terveystilanne salli esittäytymistä.

Mutta tosiaan, Ruusa sai perjantaina kauan odotetut kengät. Tämä tarkoitti pääsyä pois eristyssellistä ainakin suurimmaksi osaksi päivää.

Poni pääsi heti keskittymään olennaiseen, kuten alkupään kuvista näkyy. Keskittyminen oli sen verran vahvaa, ettei yhtään edes haitannut, että kaverit jäivät tarhan puolelle natustamaan säilykkeitä.

Sittemmin poni on ottanut ilon irti eristyksen päättymisestä myös sosiaalisessa mielessä. Myös 2-vuotias vuonistamma oli selvästi kaivannut kupsuttelukaveriaan.

Tokikaan Ruusa ei nyt välittömästi ole vihreällä täyspäiväisesti, vaan laidunnusaikaa kasvatetaan pikkuhiljaa. Tätä ennen poni on jo viikon verran uudelleentotutellut vihreään maisemanhoidollisissa tehtävissä ihminen narunsa toisessa päässä - kuten viimeisestä kuvasta näkyy. Toivotaan, ettei tule enää oireita.

Näyttelyssä ihan vaan turistina

Lauantaina pääsi käymään niin, että olin welsh-näyttelyssä ihan turistina! Ei ollut ponia narun päässä eikä yhdistysvelvoitteita. Tämä oli hyvin erikoinen kokemus enkä edes muista, milloin niin olisi viimeksi käynyt. Ehkä 2000-luvun alussa?

Voin suositella muillekin, ainakin vaihteluna. Sai tehdä mitä huvitti ja lähteä heti kun ei huvittanut enää. Paikallekin saavuin akateemisen vartin periaatetta noudattaen ja suurimman osan mountiluokista missaten, enkä edes yhtään hävennyt. (Pitemmän päälle kyllä tykkään eniten käydä ponin kanssa.)

Tämä kaunokainen oli lauantain eli nuoriso-osaston tähti tällä kertaa, ja niin muuten myös viime kerralla. Se on 3-vuotias C-sektion tamma Brohedydd Gold Lace. 

Koska sain tehdä ihan mitä huvitti, tein samaa kuin mitä yleensä muutenkin teen (ilman ponia) eli änkesin kameroineni kehän sisäpuolelle. Siellä sitten kökötin näyttelyn viimeiseen pisaraan asti, söin salmiakkia huomattavasti enemmän kuin ihmisen verenpaineelle olisi terveellistä ja seurustelin muiden näyttelykävijöiden kanssa. Myös muurinpohjaletun söin, se on Orivesi-näyttelyssä perinne. Marttojen paistamaa, käsittääkseni.

Mahtava päivä oli. Ei paljonkaan edes satanut.

Olisin jatkanut samaa menoa tänäänkin, vaan jouduin rahanansaintapuuhiin. Toisaalta tämä ei suuresti haitannut, sillä mielestäni sunnuntai on työpäivistä paras, eikä vähiten sunnuntailisien vuoksi. 

Näyttelyn toiseksi paras nuori oli wm-tamma Cloudberry Marigold.

Kyllä taas tajusi senkin, miten paljon ponitätikin kaipaa lajitovereiden seuraa. Mahtavuutta oli siis tavata muita welsh-tätejä lajityypillisessä ympäristössä. (Setiä ei tällä kertaa juttusille asti löytynyt.)

En ole enää varma, kumpi on näyttelyreissuissa tärkeämpää, ponien vai ponitätien näkeminen. (Siis jos ei ole omaa tai muiden henkilöiden ponia esitettäväksi.) No joo, olisihan poninäyttely aika erikoinen tapahtuma ilman niitä poneja. Sitäpaitsi poneistahan siellä enimmäkseen tulee juteltua. 

Tästä tykkäsin kovasti itse. 1-vuotias cob-tamma Goldriver Great Love.

Mitä poneihin tulee, hienoja poneja oli siellä. Osanotto on kyllä hiipunut. Kuulin, että näin vähän poneja on osallistunut viimeksi 2001.

Täytyy sanoa, että kun näin tämän wpb:n, alkoi melkein harmittaa, etten keväällä jäänyt odottamaan Aqua Marinin siemenlähetystä:

1-vuotias wpb-tamma Adorable Carnation. Ponin ravin hienous ei välttämättä aivan avaudu tästä kuvasta.

Pikkuisen on hieno 1-vuotias tuo Aqua Marinin tytär! Jostain syystä se ei kuitenkaan ollut tuomarin mielestä kahdesta wpb-nuoresta se parempi. Sellaista se on näyttelyssä, tuomarin ääni ratkaisee eikä kehän laidan tätien.

Koska olin kameran kanssa liikenteessä hupimielellä, kuvamateriaali oli mielestäni parempaa kuin tilaustyöhommissa.

Jottei tässä nyt kuitenkaan liikaa pääsisi paukuttelemaan henkseleitä niin käsittelyvaiheessa taitavasti sössin kuvat. Värit ovat pyllyllään, ei siitä mihinkään pääse. Toivottavasti kenenkään silmät eivät hajoa.

Värit eivät näyttäneet hyvältä kuvankäsittelykoneen ruudulla eivätkä ne näyttäneet hyvältä myöskään työkoneella. Ne näyttivät kuitenkin eri näytöillä eri tavalla vääriltä. Kotimonitori kaipaisi kipeästi kalibrointia.

1-vuotias B-welsh-ori Larkhill's Monarch on aika söpöliini! Valitettavasti kuva ei tee oikeutta senkään liikkumiselle.

Pyllyväreistä huolimatta laitoin tähän nyt kuitenkin kuvan jokaisen sektion parhaasta nuoresta. Tuleepahan jotain käyttöä näillekin.

Pyhästi lupaan, että seuraava teksti kertoo jostain muusta kuin näyttelyistä. Tämä nyt vaan on tätä aikaa vuodesta. Menkää kaikki muutkin näyttelyihin, niissä on kivaa.

Paras wpb oli 3-vuotias tamma Fountainland´s Ice Queen.

Näyttelyt for dummies

Näyttelynoviiseilla on näihin aikoihin vuodesta aina ongelma: miten siellä näyttelyssä kuuluu olla ja käyttäytyä.

Itsehän en ensimmäisiä kertoja näyttelyyn osallistuessani ymmärtänyt jännittää, koska usko omiin kykyihin oli katteettoman suuri. Toisaalta näyttelyesiintyminen on lopulta aika yksinkertaista.

Alla 10-kohtainen opastus niille, jotka kokevat sellaista kaipaavansa.  Ohjeet on tarkoitettu ns. show-näyttelyihin, sillä Hippoksella on sitten taas ihan omat käytänteensä.

Opas on aivan omiin havaintoihini perustuva ja siten mahdollisesti hyvinkin epätäydellinen. Lisälukemisiksi suosittelen oman rodun näyttelysääntöjä. Welshien säännöt löytyvät yhdistyksen kotisivuilta. 

True welsh-näyttelyhenkilölle iltalukemista tarjoaa alkuperämaan Welsh-yhdistyksen sääntökirja Judging & Showing Handbook 2016 - Including the General and other Codes of Conduct. Siinä tosiaankin kuvaillaan kaikki doping-säännöksistä toivottuihin käytöstapoihin asti.

Käsikirjan yleisiä sääntöjä voisi minusta soveltaa varsin mainiosti myös mihin tahansa suomalaiseen näyttelyyn tai muuhun hevostapahtumaan (niistäkin vähän alla).

Kuvituskuvissa allekirjoittanut ja 3-vuotias B-welsh-tamma tämänvuotisessa nuorten ponien welsh-näyttelyssä. Tässä kohtalaisen kiva ravihetki. Poni saisi kuitenkin ojentaa etujalkaa enemmän.

Seuraavia kronologisia ohjeita seuraamalla selviät show-näyttelystä kunnialla (näyttelyekspertit voivat lisätä vinkkejä kommenttiboksiin, jos jotain tärkeää jää uupumaan):

1. Ole ajoissa pelipaikalla. Näyttelypaikalle on suotavaa saapua ainakin tuntia ennen oman rodun arvostelun alkamista. 
2. Ilmoittaudu. Kun näyttelyväki ja poni on saatu pelipaikalle, on aika käväistä kansliassa kertomassa asiasta. (Ja jos jostain syystä et pääsekään, siitäkin on kohteliasta ilmoittaa.) Samalla saat ponin näyttelynumeron ja katalogin. Pidä molemmat mukana näyttelyn ajan. Numeron pitää olla kehässä näkyvissä.
3. Ole ajoissa kehällä. Yleensä näyttelyn aikataulut ovat noin-aikoja, jotka saattavat esimerkiksi poisjääntien vuoksi muuttua. Jos poneja ei ole hurjaa määrää, kannattaa olla kehän lähimaastossa viimeistään rodun arvostelun alkaessa - mutta jos ponisi on ensimmäisessä luokassa, ole paikalla hyvissä ajoin ennen sitä. Odotellessa sekä poni että esittäjä voivat verrytellä. Kannattaa ottaa kehälle mukaan ainakin joku harja ja pyyhe, jotta voit tarvittaessa pyyhkäistä kurat ja räät ponista ennen kehään juoksemista.
4. Seuraa arvostelun etenemistä. Tarkkaile, mikä luokka ja mitkä numerot ovat milloinkin kehässä. Kun kehään marssivat oman ponisi luokkaa edeltävät ponit, pysyttele lähellä ja valmistaudu kirmaamaan kehään heti, kun edelliset ovat sieltä poistuneet. Sisään mennään numerojärjestyksessä. Kehän tarkkailu on hyödyllistä myös siksi, että näet, miten juuri tämä tuomari haluaa ponit nähdä.
5. Noudata etikettiä. Kehässä liikutaan aina oikeaan kierrokseen. Kun käännät ponin, käännä se itsestäsi poispäin. Tuomaria on kohteliasta tervehtiä, kun menee ponin kanssa yksilöarvosteluun. 
6. Seuraa ohjeita. Yleensä kehäsihteeri kertoo, miten tuomari haluaa ponin nähdä. Yleensä luokka alkaa niin, että kaikki osallistujat ravaavat tai kävelevät kertaalleen kehän ympäri ja asettuvat sitten numerojärjestyksessä kehän keskelle. Ensimmäisenä vuorossa oleva poni menee tässä vaiheessa tuomarin eteen yksilöarvosteluun. Sitä varten poni seisotetaan näyttelyasennossa, yleensä harjaton puoli tuomariin päin. Welsh-näyttelyissä tuomari haluaa yleensä ensin nähdä ponin seisotettuna, sitten kävelemässä suoraan poispäin tuomarista, sitten ravaamassa suoraan kohti tuomaria ja lopuksi ravaamassa kehän ympäri. Kun yksilöarvostelu on ohi, palaa ponin kanssa omalle paikallenne.
7. Esitä ponia koko kehässä olemisen ajan! Ponin esittäminen tuomarille alkaa, kun astutte kehään ja lakkaa, kun ponit on palkittu. Vaikka tuomarilla olisi menossa jonkun toisen ponin yksilöarviointi, hän voi koska tahansa vilkaista poniasi ja arvioida, onko se parempi vai huonompi kuin parhaillaan arvosteltava eläin. Jos ponisi siinä vaiheessa röhnöttää pää riippuen ja jalkaa lepuuttaen, voi mennä jopa luokkavoitto sivusuun.  
8. Esitä askellajit laadukkaasti. Ponin kanssa ei kannata kävellä tai juosta sen enempää liian hitaasti kuin liian nopeastikaan. Empiiristen havaintojeni mukaan ainakin welsh-kehissä tavallisempaa on liian kovaa juokseminen. Olen kuullut lukuisilta brittituomareilta jotain sellaista kuin "en tahdo nähdä, miten kovaa poni pääsee, vaan miten laadukas sen liike on". Vaikka näyttelyitä pidetään paljon raviradoilla, tavoiteltu liike muistuttaa enemmän koulukisoissa kuin ravilähdöissä esitettävää.
9. Selvitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos ponisi ei voittanutkaan luokkaansa, näyttely on todennäköisesti sen osalta ohi - ellei tuomari erityisesti halua nähdä sitä jatkossa (näin voi käydä, jos rodun laadukkaimmat eläimet sattuvat olemaan samassa luokassa). Jos ponisi voittaa luokkansa, sitä todennäköisesti odotetaan vielä johonkin kehään. Yleensä se, miten näyttely etenee, selviää katalogista, jonka sait kohdassa 2. Jos ohjeet eivät sieltä avaudu, avaa suusi. Joku aina auttaa. Jos ponisi on menossa vielä johonkin kehään, älä liukene paikalta vaan jää seuraamaan kehien etenemistä niiden lähelle. Paitsi tietysti, jos et halua lisää palkintoja. Ei sekään väärin ole.
10. Palauta numerolappu. Kun kehät on kierretty, numerolappu pitää palauttaa kansliaan. Sitä vastaan saa tuomarin kommentit lapulle kirjoitettuna. Tämän jälkeen näyttelypäivä on pulkassa ja voi lähteä kotiin. Jos olet vuokrannut karsinan, siivoa vielä se ennen lähtöä.

Äläkä unohda pitää hauskaa! Vaikka kaikki ei menisi ihan täydellisesti, se ei ole niin kamalan vakavaa. Kokeneimmillekin näyttelykävijöille sattuu kommelluksia.

Jalat liikaa rungon alla, muuten suht kiva poseeraus. Kun tuomari katsoo ponia sivulta, esittäjän kannattaa pysytellä ponin pään etupuolella.

Mutta mitäpä Britannian welsh-yhdistys ohjeistaa näyttelykäytöksestä? Yleispätevät ohjeet sisältävät muun muassa alle suomentamiani kohtia: 

"Kunnioita muiden oikeuksia, kunniaa ja arvoa." 

"Ole reilu, huomioonottava ja rehellinen kaikessa kanssakäymisessä muiden kanssa". 

"Ole positiivinen roolimalli."

"Pidättäydy kaikenlaisesta muiden häirinnästä ja pelottelusta."

Poni ravaa liian pitkänä ja etupainoisena.

Varsinkin welsh-näyttelyihin tulevien kannattaa lukaista myös seuraavat ohjeet, jotka on otettu mainitusta sääntökirjasta. Näin ei vahingossa tule toimineeksi brittituomaria järkyttävällä tavalla.

Numero yksi: Aggressiivista käytöstä ei siedetä. 

Säännöissä on erityisesti korostettu seuraava kohta: "Käyttäydy ammattimaisella tavalla kielenkäytön, maltin ja täsmällisyyden suhteen, ole kohtelias ja ystävällinen ja näytä hyvää esimerkkiä pukeutumisessa sekä käytöksessä. Denim ei ole hyväksyttävää." (Paksunnos alkuperäisessä tekstissä, joten älkää nyt sitten verhotko itseänne farkkukankaalla.)

Useassa kohdassa korostetaan, että minkäänlainen kiusaaminen ei ole missään tapauksessa sallittua. Erikseen mainitaan, ettei yhdenkään vapaaehtoisen työpanosta ei ole varaa menettää vain siksi, että joku on käyttäytynyt häntä kohtaan rumasti. Pätee erinomaisen hyvin Suomessakin!

Vinkki niille, jotka aikovat esittää poninsa brittituomarille: panosta käynnin esittämiseen. Ponin pitäisi kävellä mahdollisimman pitkällä askeleella, energisesti mutta rennosti. Liian hitaasti kävelemällä poni ei esitä koko askelpituutta, liian nopeasti kävelemällä käynnistä tulee kiireistä.

Lopuksi vielä pari sanaa welsh-ponien siistimisestä ja esittämisvälineistöstä.

Vaikka welsh-ponit on totuttu näkemään kehässä hyvinkin sliipattuina (ks. viimekesäinen kirjoitus my little welsh ponyn näyttelytuunauksesta), kauneuskäsittelyt eivät saisi peittää ponin luonnollista kauneutta.

Toisin sanoen huolellisen trimmauksen on tähdättävä siihen, että poni näyttäisi kuin sen karvat olisivat luonnostaan erinomaisessa järjestyksessä. Ja klippaus on ehdoton nounou alle 4-vuotiaiden ponien kanssa. 

Esittäjän varusteista kerrotaan, että piiskan tai kepin varsi ei saa olla yli 75 senttimetriä pitkä. Eli täysmittaisilla kouluratsastuspiiskoilla ei ole sijaa welsh-kehässä.

Nuorten näyttelystä tuli sininen ruusuke ja luokassakin kakkossija. Vermoon lähdetään tietysti parantamaan juoksua. Esittäjäkin pyrkii esiintymään siellä astetta tyylikkäämpänä.

Ei muuta kuin onnea kaikille kesän kehiin! 

Tämän blogin päätähteä ei niissä sattuneista syistä tänä kesänä nähdä, mutta minun on tarkoitus juoksennella Vermossa tämän kirjoituksen kuvissa esiintyvän ponineidon narunjatkeena.

Tänä viikonloppuna pidetään muuten Orivedellä Welsh Show, että sinne vaan kaikki rodusta kiinnostuneet!

P.S. Vermon poninäyttelyyn kaivataan vielä vapaaehtoisia mm. kehäavustajiksi. Tässä on erinomainen tilaisuus esim. niille, joiden mielestä asiat tehdään yleensä päin persittä, tulla näyttämään, miten homma kuuluu hoitaa.

Siksakia kohti tavoitetta?

Loppukeväällä ja alkukesästä Veeralla ratsastus meni sen verran mukavasti, että jossain vaiheessa melkein rupesin kuvittelemaan, että olen oppinut ratsastamaan, tai ainakin vahvasti matkalla kohti oppimista.

Ratsastus tuntui helpolta ja ihanalta. Sellaiselta kuin alla näkyvässä kuvassa (joka on ehkä uusi lempikuvani minusta ratsailla).

Välillä kulkeekin. Kuva todellakin harjoitusravista. 

Mutta mikä menee ylös, tulee myös alas.

Sain muutama viikko sitten mukaan kuvaajan. Kerrankin olisi luvassa järkkäritason kuvamateriaalia ainaisten videokaappausten sijaan. Tämähän on jo lähtökohtaisesti melko varma takuu siitä, että ei suju. Ja eipä kyllä sujunutkaan. 

Kun hevonen juoksee alta, pitäisi itse olla jämäkkä ja pidättää keskivartalolla. Minun kehoni reaktio hevosen mainittuun käyttäytymismalliin on työntää takapuoli pitkälle ja alkaa könöttää etukenossa. Jämäkkää ei ole muu kuin käsi, joka jäykistyy samaa tahtia vatsalihasten käyttöyritysten kanssa. Ei näin!

Enpä ole enää ainakaan takakenossa.

Mutta yllämainituista fiiliksistä huolimatta on sanottava, että alkaa sitä välillä vähän joku istuntapalikka toisensa löytääkin ja kehitystä tapahtua. Myös tämän tekstin ensimmäinen kuva on nimittäin mainitulta surkeusratsastukselta.

Siis minähän istun ajoittain jo melko suorassa! Ensimmäisessä kuvassa myös hevonen liikkuu minusta jo aika mukavasti.

Ihan vielä en kuitenkaan saa suoruutta ylläpidettyä kovin pitkään. Laukassa olen myös alkanut uudelleen takertua jalalla.

Laukka on vielä tätiratsastajalle kovin vaikeaa. Nämä kirjavan satulahuovan kuvat ovat edellisiä kuvia seuraavalta ratsastukselta eli parin viikon takaa nekin.

Lienee kuitenkin aika turvallista sanoa, että takakeno on meikäläisen istunnassa toistaiseksi menneen talven lumia.

Keho on uudelleenkalibroinut itsensä: siinä, missä pystyasento pari vuotta sitten tuntui mäkihyppääjämeiningiltä, nyt se tuntuu lievältä takanojalta.

Sillä lailla siksakia etenee istuntaprojekti: välillä siksak sivuaa tavoitetta (kuten ensimmäisessä kuvassa), mutta huitaisee sitten vauhdilla ohi ja taas takaisin. Jossain vaiheessa sahalaitakuvio toivottavasti tiivistyy ja istunta alkaa loksahdella pysyväisluonteisesti toivotulle uralle.

Siksak on havainnollistettu viereisessä kuvassa. Kuvion olen matkinut Katariina Kaartinen-Alongilta, joka on esitellyt vastaavanlaista piirrosta omilla kursseillaan. Tosin siinä pitäisi tuon siksakin vähän pienentyä, mitä lähemmäs päästään tavoitetta. Mitä useammin risteää suoraa polkua, sitä lähempänä sitä alkaa pysyä.

Ja siksakin takia tarvitaan paitsi hyvää opetusta, mielellään myös kuvamateriaalia. Vaikka joku kuinka kentän laidalla ohjeistaisi oikeaan suuntaan, vasta visualisointi saa aivot todella sisäistämään asiaintilan.

Mitä paremmin saan itseni oikeaan asentoon, sitä helpompi on rentouttaa hartiat ja käsi, rutistaa vatsalihaksilla jännittämättä koko kehoa.

Eilen tuntuma tuntui ainakin ratsastajan päähän ohjaa jo aika rennolta - eikä Veerakaan reklamoinut.

Ratsastaja yrittää tsempata kevyessä ravissa sen jälkeen, kun on nähnyt edellisen ratsastuksen kuva ja kuvaaja on huudellut "istut ihan etukenossa" sekä "hartiasi ovat ihan lysyssä".

Samaa tahtia istuntapalikoiden järjestäytymisen kanssa myös ote hevoseen on parantunut, vaikka itse sanonkin.

Juu, yhtä edustavaa otosta kohti voi yhä olla kymmenen sellaista, joissa hevonen jolkottelee poissa minkäänlaisesta peräänannosta. Ne hyvät hetket ovat kuitenkin huomattavasti parempia kuin aikaisempien epätoivokertojen. (Ja välillä hevonen tosiaan liikkuu pääosan ratsastuksesta kuin ensimmäisessä kuvassa.)

Voisin laittaa tähän vertailukohdaksi todellakin ennenjulkaisematonta materiaalia joululta, mutta kun hevonen ei ole omani niin enpä viitsi.

Sen sijaan alla yksi esimerkki siitä, miltä näyttää hyvä hetki nyt.

Mikäs tuossa nyt niin hienoa on, voisi joku taitava ratsastaja tuhahtaa. Minäpä kerron, mikä siinä on niin hienoa: henkilökohtainen kehitys. (Ja kyllä hevonen minusta siinä aika kivasti itsensä kantaa, vaikkei olekaan superhienosti koottuna.)

Ihan kuin tässä olisi havaittavissa jopa ylämäen alkua. Tykkään tästäkin kuvasta.

On Veera vaan hieno hevonen ja opettaja! Vasta viime aikoina olen tajunnut, kuinka hurjan paljon siitä todella pidänkään. En siis ole aikeissa luopua Veeran vuokraamisesta, vaikka Ruusan muutto hankaloittikin logistiikkaa.

Veera on ihana luottoratsu ja opettaa minulle juuri niitä asioita, joita haluankin oppia: kevyempää kättä ja keveyttä ylipäätään.

Vielä ollaan kaukana siitä, missä haluaisin olla, mutta vähän lähempänä kuin vaikkapa puoli vuotta sitten ja ehdottomasti lähempänä kuin istuntaremontin alettua kaksi vuotta sitten.

Jo syksyllä kirjoitin Veerasta, että se on hyvän mielen hevonen. Ja niin se kyllä on. Kun saan palaset loksahtamaan kohdalleen, ratsastus tuntuu Veeran kanssa niin hyvältä, että ihan rupeaa hymyilyttämään.

Harvinainen näky: hymyilevä ponitäti ratsailla.  

P.S. Olen menossa tänä kesänä taas parille Katariina Kaartinen-Alongin kurssille. Ja ensimmäiselle saan ratsukseni Urhon (ks. Ratsut-sivu)! Myös Urhon omistaja lähtee mukaan. Odotan innolla! Kävin Urholla pienesti humputtelemassa tuossa viime torstaina ja kyllä sekin vaan on mukava hevonen. Pätkittäin osasin jopa ratsastaa sitä.

Kerrankin hyviä uutisia, kaksin kappalein

Otsikon mukainen tilanne kohdattiin perjantaina, kun eläinlääkäri saapui ultraäänilaitteineen rimpulan kotitontille. 

Ensinnäkin varsaprojektin välitavoite numero kaksi on saavutettu. 

Pulla on siis yhä uunissa ja kaikki näyttää siltä kuin pitääkin! (Pulla taitaakin nyt olla jonkinlainen työnimi. En keksi mitään niin hienoa kuin Jenny.) Vai pitäisikö puhua välitavoitteesta numero kolme, jos ensimmäisenä tavoitteena voisi pitää astutuksen onnistumista? 

Niin tai näin, vielä pari kuukautta on tiineydessä aikaa, jona mitä vaan voi noin vaan tapahtua. Jos Pulla on matkassa vielä syyskuussa, voi alkaa hengittää tässä suhteessa vähän vapaammin (kunnes tulee aika panikoida varsomista).

Valitettavasti en saanut Pullasta kuvaa, koska minulle lankesi merkittävä tehtävä ultrausvempeleen kannattelijana. Kuitenkin laitteen takapuolelta käsin kurkotellen ehdin hiukan nähdä näytöllä alkion sykettä. (Tähän sydänhymiö.)

Koska liikuntalupa saatiin, lähdimme heti kävelylle, tekeehän kävely hyvää sekä keuhkoille että jännevammalle. Maisemat ovat aika kivat. Laidun on yhden naapuritalleista.

Eikä tässä vielä kaikki. Sen lisäksi, että ponin on edelleen tiine, sillä todennäköisesti ei ole kaviokuumetta! 

Pulssit ovat palanneet normaaleiksi, mikä tarkoittaa että eläinlääkäri tuntee kinttua kopeloidessaan normaalin pulssin ja ponitäti ei tunne mitään. Koska oireet alkoivat niin äkillisesti vuolun jälkeen, on hyvin todennäköistä, että ne liittyvät mekaaniseen, eivät aineenvaihdunnalliseen rasitukseen. 

Kun pyysin eläinlääkäriä vilkaisemaan diagnoosinsa vahvistukseksi Ruusan kavionpohjia, hän totesi, että näky selittää oireet. Kavioissa on nimittäin hyvin olematon holvi, mistä seuraa, että poni kävelee anturoillaan. Tämä yhdistettynä karkeahkopohjaiseen elinympäristöön ja vielä lämpimään säähän riittää aiheuttamaan sekä arkomista että kaviopulssien tykytystä.

Vanha kuva. Pahoittelen kännykkälaatua, ei ole mitään uusia järkkärikuvia. Poni on kyllä paksussa kunnossa!

Eläinlääkärin lopputulema oli sama kuin mihin olin jo oma-aloitteisestikin päätynyt: "laita sille kengät". Jos poni jatkaa paljasjalkaelämää, uhkana on mekaaninen kaviokuume.

Saman tien soittelinkin läpi kaikki kengittäjät, joiden työn jälkeen olen ollut tyytyväinen. Kumpikin jopa soitti takaisin. Ihan välitöntä ajanvarausta en saanut, mutta ensi viikolla voisi olla saumaa.

Vaikka ponilla ei todettukaan akuuttia kaviokuumetta, se ei ihan vielä pääse pikkutarhastaan. Eläinlääkärin mielestä kannattaa laajentaa ponin elintilaa vasta, kun sen kavionpohjia suojaa rauta. 

Sitäpaitsi pakkolevolla on ollut hyvin suotuisa vaikutus jännevammaan (eli jänteen turvotus on lähes kokonaan kadonnut). Voi siis olla, että suljen ponia pikkutarhaan osaksi vuorokautta myös sitten, kun se kavioiden puolesta saa vaellella isommassa tilassa. 

Vasemmalla tilanne päivänä, jona havaitsin jännevamman, ja oikealla tilanne nyt. Oikeanpuoleisessa kuvassa jalka on vähän hassussa asennossa, koska poni on siinä juuri kävelemässä, mutta kyllä ero silti näkyy.

Vaikka kaviokuumetta todennäköisesti ei olekaan niin normaaliin elämään palataan toki varovasti asteittain. Ponin lihavuuskunto on sellainen, että sen ravinnonsaantia joutuu todennäköisesti ainakin loppukesän rajoittamaan.

Ennen kengitystä poni saa nyt viettää lähes 24/7 nimenomaan pikkutarhassa, sillä toisen karsinassa vietetyn yön jälkeisenä aamuna se köhi. 

Voi olla, että kyseessä oli sisätilan ja oljen yhteisvaikutus. Jos poni nyt tosiaan ensi keväänä varsoo, pitänee miettiä perinteisen oljen korvaamista varsakarsinassa esimerkiksi hampulla. En tiedä, miten hyvin hamppu sopii varsan syntymäpediksi, mutta ainakin kuvissa sen rakenne muistuttaa olkea.

P.S. Ennen kuin kukaan ehtii näpäyttämään jännevamman oikeaoppisesta hoidosta, myös alkuperäinen suunnitelma ponin elosta isossa aitauksessa sai eläinlääkärin siunauksen. Jännevamman hoidossa kun on kaksi tapaa: pikkutarha ja vähitellen lisääntyvä kävelytys tai "ei tehdä mitään". Kummallakin tavalla on saatu tuloksia. Minä valitsin "ei tehdä mitään" -vaihtoehdon (paitsi että onhan jalkaa kylmätty kuitenkin) ponin pääkopan takia, kun se ei jalkaa ole ontunutkaan.