lauantai 30. huhtikuuta 2016

Uusi ratsastustuttavuus: aito suomimies

Katsokaapas, millaisen uuden kaverin olen saanut. Aidon suomimiehen! Toki se on entinen ori, mutta mies yhtä kaikki (ainakin Veeran mielestä, ja tiettyyn aikaan kuukaudesta Ruusankin).

Tämä Urho-herra muutti Ruusan tallille helmikuussa, jolloin se myös tuli nykyisille omistajilleen. Nyt Urholla on menossa projekti kesäksi laidunkuntoon, joten omistajilla tuli tarvetta ylimääräiselle liikuttajalle. Ja arvatkaas, kuka se on? Henkilö, joka roikkuu tallilla yhtenään. Eli minä!

Urho siis korjaa ainakin tällä haavaa tässä blogissa epäilemättä monen mielestä ison puutteen eli suomenhevosen puutteen. 

Yritin kertoa Urholle, että sen pitäisi poseerata blogiyleisölle, mutta kuvauspalkkion puuttuessa sitä ei kiinnostanut.

Minähän olin pitkään sitä mieltä, että suomenhevosilta puuttuvat joko jarrut tai kaasu, usein molemmat. Ratsastuskoululla teki mieli vaatia rahat takaisin, jos persiin alle tuupattin suokki. Mutta sitten (edit: yli 10 vuotta sitten) tutustuin hyvin ratsastettuihin suomenhevosiin. Tajusin, että tämä kansallisrotumme piirteisiin kuuluu huomattava herkkyys ja että jyräys on yleensä vastaus liikaan paineeseen.

Joten olen erittäin iloinen, että pääsen nyt ainakin vähän ratsastamaan myös suomenhevosella. Ratsastustuttavuutemme alkoi muutama viikko sitten ja olen laskelmieni mukaan ratsastanut Urholla nyt viisi kertaa.

Viime vuosina on tullut huomattua, että elämä heittää eteen aina sellaisia tuttavuuksia, joita juuri sillä hetkellä tarvitsee. Ei välttämättä ole itse tajunnut, että tarvitsee, mutta sitten yhtäkkiä tajuaa, että näin oli. 

Urho on tullut ratsastuselämääni paitsi saamaan liikuntaa, myös opettamaan anteeksipyytelevälle ratsastajalle jämäkkyyttä. Urholla on nimittäin melko voimakas oma tahto ja varsin persoonallinen tapa toteuttaa sitä. 

Miehekkääseen tapaan Urho ei ole niin kovin innostunut koulupylperryksestä, mutta yleensä on tsempannut siinäkin yhteisinä ratsastushetkinä hienosti. Välillä se on tuntunut tosi hienolta. Sellaiselta kuin alla olevassa kuvassa, joka on videokaappaus tämänpäiväiseltä ratsastukselta. Kuva on suhruinen, mutta kyllä kai siitä jotain näkee.

Yleensä sen on saanut tällaiseksi nopeilla käynti-ravi-siirtymillä.




Kuvakaappauksessa näkyvä piristyminen on tosin hetkeltä, jona Urho on saanut tarpeekseen mokomasta tuuppauksesta ja onkin päättänyt laukata ulos kentän avonaisesta portista. (Annoin sen laukata, mutta portista en sentään päästänyt ulos.)

Tänään erehdyin menemään kentälle kevään tähän asti lämpimimmän päivän kuumimpaan aikaan. Erehdyin myös videoimaan jumpat asentamalla kameran gorillapodilla kentän aitaan. Tyypillisesti kuvaushetkeen sattuvat heikoimmat suoritukset, niin tänäänkin. (En nyt todellakaan rupea editoimaan julkaisukelpoista videota aikaansaannoksestani, jossa jossain kaukana silloin tällöin vilahtaa ratsukko.) 

Vilpitön pahoittelu kuvanlaadusta, mutta ilman ihmiskuvaajaa en pystynyt tämän parempaan. 

Harjoitusravi-istunnassani on edelleen aika paljon parantamisen varaa.

Positiivisesti ajatellen olen edistynyt: se, mitä selkään tunnen, vastaa kohtalaisesti sitä, miltä meno ulkoapäin katsottuna näyttää.

Tällä kertaa ratsu tuntui selkään vetelältä ja etupainoiselta. Siltä se myös näytti.

Mutta ei Urhoa voi syyttää. Ratsastaja oli itsekin vailla energiaa, ei saanut ohjaa pidettyä kädessä ja kaiken huipuksi puristi jaloilla. Sellaista ei herkkä suomimies siedä ainakaan hyytymättä. Tällaisilla Urhoilla pitäisi olla täysin puristamattomat ratsastajat, jotka eivät pidä pohjetta kyljessä koko aikaa kiinni. Yritän.

Tämä näytti videolla siltä, että Urho oikeasti vähän ponnisti etuosaa ylöspäin.
Positiivista oli myös se, että ravi näytti videolla aika rennolta ja letkeältä. Laukka on meille molemmille vielä vaikeaa ja käyntiin en kentällä saa sellaista uljasta vetoa ja letkeyttä kuin Urho on maastossa esittänyt. 

Urho ei ole kovin korkealle koulutettu ratsu, mutta kyllä se ihan tarpeeksi tätiratsastajan tarpeisiin osaa. Vielä kun täti oppisi.

Hyvää vappua kaikille!



keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Tunti nro 2: kohti tasapainoa (ja hieronta)

Huolimatta kohtalon heittelemistä kapuloista rattaissa pääsimme Ruusan kanssa tiistaina osallistumaan toistamiseen yhteiselle ratsastustunnille. (Ks. osa 1)

Ja taas sai täti hämmästyä. Poniahan pystyy jo ihan ratsastamaan!  

Ei se missään ns. periksessä liitele menemään, mutta nyt alkoi löytyä muuten varsin reipashenkiseen menemiseen vähän tasapainoa. 

Ruusahan on tähän asti ollut aika lailla sitä mieltä, että vauhti korvaa tekniikan. Nyt saimme kuitenkin tehtäväksi himmata vauhtia. Tällä tapaa on tarkoitus saada poni löytämään ergonomisempi tapa liikkua ratsastajan alla. Kun poni ei pysty pitämään itseään pystyssä kipittämällä, sen pitää enemmän miettiä, miten jalkojaan ja ruhoaan asettelisi. 

Ratsastajan tehtävä oli auttaa ponia jämäkällä keholla, kannatella epävakaata ratsua omilla keskivartalon syvillä lihaksilla. Siis niillä samoilla, joilla tapahtuu jo mainittu hidastuskin. Lisäksi piti myös asettaa ponia, koska menimme ympyrällä. On siinä yhdelle puskaratsuttajalle ihan riittävästi tekemistä.

Sitten tuli se ihmetys: poni tosiaan alkoi ravata huomattavasti rauhallisemmin ja paremmassa tasapainossa. Välillä haki itseään ihan oikeaan asentoonkin. Kyllä peräänanto sieltä tulee, uskoi Mia, ja hänestä Ruusan on ihan helppo sellaisessa liikkuakin. 

Arkistokuvaa... Olen antanut Ruusalle aina namia selkäännousun yhteydessä, jotta poni suhtautuisi siihen myönteisesti. Nyt on kuitenkin tultu pisteeseen, jossa namitus ei voi jatkua, sillä naminhimossaan poni vääntää itsensä sellaiselle mutkalle, että on lähellä kaataa itsensä.

Poni kuuntelee hyvin ratsastajaa ja hyväksyy ohjastuntuman, sen suu toimii toivotusti. Ratsastus on myös ponin mielestä ihan kivaa. Puskatason tuupparin on aika komeaa kuulla ammattilaiselta itse sisäänratsastamastaan ponista tällaisia kommentteja. 

Ainakin minulle nämä asiat ovat olleet ponin ratsutaipaleen alussa prioriteetti numero yksi: että ratsunalku suhtautuu tehtäväänsä positiivisesti, ilman jännitystä. Kun perusta on tehty hyvin, sen päälle voi rakentaa mitä vaan. 

Ehkä Ruusasta sittenkin vielä tulee oikea ratsu.

Jos ei muuta niin pääkoppa ponilla on ainakin kohdillaan. Tälle tunnille otin Ruusan selkään - ensimmäistä kertaa ikinä - mukaan raipan. Ruusan mielestä se oli ihan sama. Paitsi sen kerran kun pienesti käytin raippaa. Silloin poni esitti oppikirjamaisen reaktion. 

Valitettavasti tunnista ei taaskaan ole kuvamateriaalia. Olisi ollut kiva itsekin saada videota, kun poni tuntui lopussa niin kivalta. 

Ensimmäisissä raveissa Ruusa kyllä tuntui ihan joltain muulta kuin hyvältä. Poni ravasi niin selättömästi, että liike tuntui epäpuhtaalta. Reipas laukkailu ympäri kenttää onneksi paransi tilannetta sen verran merkittävästi, että tunti (tai siis max. puolituntinen) saatiin vedettyä kunnialla läpi.

Poni venytteli tällä tavalla vähän väliä.
Ehkä se on niin fiksu, että yritti auttaa hierojaa.
Ruusalla oli selvästi lanneselkä kipeä. Mian mielestä jumi vaikutti siltä, että poni on kylmettänyt selkänsä. Ja itse asiassa poni onkin seissyt harjatessa hassusti sen jälkeen, kun eräs nimeltä mainitsematon poninomistaja oli perjantaina jättänyt eläimensä kuurosateisiin ilman takkia.

Koska tallillamme onnekkaasti vaikuttaa hevoshierojaopiskelija, päästiin heti tuumasta toimeen. 

Nelli hieroi Ruusan tänään. Ja totesi, että selässä tosiaan oli aikamoiset jumit. Samaten pakaroissa - ja ne selän jumitkin sijaitsivat juuri siinä kohdassa, mihin pakaralihas kiinnittyy. Koska polvia ympäröi kosketuskieltoalue, päättelimme, että ainakin osasyy jumituksiin on nyt taas kerran polvien kipeytyminen. Myös kaviobalanssi on edelleen aivan persiillään. 

Niin tai näin, hieronta taisi olla Ruusan mielestä ihan jees. Toivottavasti poni saa siitä apua. Uskon näin, sillä Nelli on hieronut Veeraakin pari kertaa ja Veera on kyllä sen jälkeen ratsastuksessa ryhdistynyt.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Laukkaa, lääkkeitä, kiimaa jne. kevätkuulumisia

Onni on omistaa nuori poni, jonka kanssa voi laukata maastossa ns. täysillä kotiinpäin ja kun sanoo prrr, poni pysähtyy. Okei, voisi olla kiva jos se ei ihan vetäisi täydestä vauhdista liinoja kiinni, mutta parempi näin kuin että jarrutusmatka olisi kuin tavarajunalla. (Okei, ei se nyt ihan aina pelkällä prrllä pysähdy, mutta aika pienellä kuitenkin.)

Maastoilu oman uljaan ruunikon kanssa tekee joka kerta pohjattoman onnelliseksi. Että tässä vielä ollaan, yhdessä. Molemmilla on kivaa, siltä vaikuttaa.

Vakiokuvaajamme poissaolon vuoksi nyt vain arkistokuvia. Tämä on lokakuusta samalta reitiltä kuin millä olemme nyt käyneet. Valitettavasti siellä ei enää näytä tältä, vaan avohakkuulta.
Iso ilonaihe oli myös se, kun viime viikolla tajusin, että ponini osaa nostaa laukat istunta-avulla! Tähän asti olen aina avittanut suoritusta sanallisella ohjeistuksella.

Mainittu saavutus saattaa oikeista hevosenkouluttajista kuulostaa mitättömältä suoritukselta 5-vuotiaalle ponille. Meille tämä on kuitenkin iso juttu ottaen huomioon, että kyseinen toimitus on ponin opettajalle itselleenkin hankala jopa koulutetulla hevosella. Näistä lähtökohdista on aika hieno fiilis onnistua opettamaan laukannosto nuorelle ponille.

Parasta maastoissa on kuitenkin se, että poni marssii eteenpäin korvat töröllä, ehdottelee reippaampia pätkiä itsekin.

Sekään ei hymyä hyydytä, että poni toisinaan vähän kiukustuu, jos ratsastaja rupeaa himmailemaan. Ei haittaa! Pääasia, että on liikkumisen riemua. Kiukun ilmauksetkin ovat pysyneet maltillisina. Emme ole aina ihan samaa mieltä kaikesta, kuten suunnasta, mutta yhteisymmärrykseen on tähän asti päästy. 

Välillä on namin paikka. Lisää ennennäkemätöntä arkistomateriaalia, joka on samalta reitiltä.Huomatkaa ponini ääretön notkeus.

Liikkumisen riemu on erityisen tervetullutta, koska aurinkoisen lämpiminä kevätpäivinä hengitys ei ole kulkenut toivotulla tavalla, sillä lailla normaalisti. 

Auringon laskun jälkeen ei ole tädin aistein havaittavia ongelmia, mutta päiväsaikaan poni hengittää nopeasti levossakin. Kuumasta, epäilemättä, mutta ei kuumuus perusterveisiin samalla lailla vaikuta. Eikä pelkkä kuumuus saa hengitystä rohisemaan.

Kokemuksesta tiedän, että tilanne ei parane itsekseen. Niinpä astmapiippu ja sen kanssa yhteensopiva kortisonisuihke on suosiolla kaivettu kaapista. Harmittaahan se. Siksikin, että ponin inhalaatiolääkityksen aloitus sitoo ponitädin tallille aamuin illoin. 

Toisaalta tilanne ei ahdista yhtä paljon kuin on joskus ahdistanut, koskapa ponin hengityskapasiteetti riittää reippaisiin maastolaukkoihin oivallisesti eikä sen palautuminenkaan kestä viileällä säällä kovin pitkään. (Pidän laukkailua tärkeänä myös keuhkojen kunnon ylläpitämiseksi.)

Tilanne on viime kevääseen verrattuna merkittävästi parempi - epäilemättä ahkeran Ventipulminin syötön ja mahdollisesti vähän siedätyshoidonkin ansiosta.

Tämä viime viikolla aloitettu kortisonikuuri on tämän vuoden ensimmäinen. Viime vuoden ensimmäinen aloitettiin tammikuussa ja kesään mennessä kuureja oli ollut jo useampi. Toivotaan, että tänä vuonna olisi kesäkin helpompi.

Ruusa otti selfien kesken lenkin! Nykynuoriso.

Jo mainittujen asioiden lisäksi ponin elämässä on tapahtunut viime aikoina muutakin mainitsemisen arvoista. Nimittäin kun ratsuoripäivien takia olin yhden päivän poissa tallilta, siellä tapahtui merkittävä muutos tarhausjärjestelyissä. 

Tarhaseurueet pysyivät samana, mutta naapuruussuhteet muuttuivat. Mutaisimman tarhan kaksikolle lohkaistiin alue Ruusan tarhan vierestä. 

Toinen uusista naapureista on entinen ori. 

Kun Veera tajusi tämän, siltä meni noin 10 minuuttia kiiman kehittämiseen. Ruusalta sentään meni monta päivää. Sitä ennen poni keskittyi toivomaan entisen oriin ja sen tarhakaveritamman kuolemaa ja ajamaan niitä aidan takaa. Hänen aidalleen ei muilla ole asiaa! Eikä Veeran luo.

Lienee sanomattakin selvää, että kiima muutti asetelmia aika lailla. Nyt entinen ori saa kyllä mielellään tulla ei pelkästään aidan lähelle, vaan mieluiten turpakosketukseen. Kyseisen herran oriajoista on onneksi sen verran aikaa, ettei se ole keksinyt yrittää tarjokkaiden kanssa mitään seksihommia.

Tämän ruljanssin alkamista olenkin (vähän kauhulla) odottanut siitä lähtien, kun ruuna saapui tallille helmikuussa. Kiimathan ovat pysyneet piilossa nämä pari vuotta, jotka Ruusa on elänyt tyttöporukassa. En edes ole tiennyt, koska sillä on ollut kiima.

Aikaisemmin kiimojen ajankohdat eivät todellakaan jääneet epäselviksi. Varsakuume piinasi Ruusa-rukkaa niin, ettei se pissailultaan ja orien ihailultaan tehdyksi mitään. Mutta silloin ne oriit eivät olleetkaan mitään entisiä.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Ratsuoripäivien suosikit kuvina

Kevään kohokohtiin kuuluvat ainakin minusta oripäivät. Ponioripäiville lähden lähes poikkeuksetta, mutta ratsuoripäivillä käyn lähinnä silloin, kun mukana on welsh part bredejä. Eli myös tänä vuonna.

Oripäivät on ollut minulle aina jonkinlainen startti kuvauskaudelle, vaikka en kesälläkään kovin paljon tapahtumissa kierrä. Oripäivillä on aina aivan upeita hevosia.

Huono puoli oripäivissä on, että jos haluaa ottaa oreista poseerauskuvia, on kisattava elintilasta yli 10 muun kameraihmisen kanssa. Pahimmista vuosista härdelli on onneksi jo vähän helpottunut, mutta ahdasta on silti.

No, maneesin katsomossa oli tänä vuonna ihan kivasti tilaa ja siellä enimmäkseen kökötinkin. Maneesissahan kaikki actionkin tapahtuu. Valaistusolosuhteet vaan ovat kuvausmielessä haastavat.

Oripäivillä esiin nousee aina omia suosikkeja. Korostan, että esittelen tässä nyt tosiaan omia suosikkejani, jotka voivat olla eri suosikit kuin jollain toisella. Myös mielipiteet ovat omiani ja jollain toisella voi olla toiset mielipiteet.

Suosikkikuva:
Se on tuo pystykuva tuossa yläpuolella. (Tai mobiilissa kuva voi olla jossain muuallakin.) Perustelut: valo ja hevonen, jotka ovat molemmat kauniita. Kuvassa on esteori Clarimore (Still-Hof Macabeu).

Suosikkikouluhevonen: Aqua Marin. 

Kun katselin kouluorien koeratsastusta, yleisön eteen marssitettiin minusta - suoraan sanottuna - lähinnä kivoja ruunia. Mutta sitten sinne tuli tämä 5-vuotias ori. Kun se lähti liikkeelle niin jokin alkoi läikkyä ponitädin sydämessä. Testiratsastajakin oli sulaa vahaa.

Näissä kuvissa Aqua Marin esiintyy oman ratsastajansa kanssa.




Suosikkiestehevonen: Still-Hof Macabeu/Clarimore uudelleen. Se vaan on niin kaunis ja liikkui vaivattoman näköisesti. Erityisesti laukasta tykkäsin - ja se saikin siitä täydet 10 pistettä. Tämä ori myös palkittiin parhaana oriina.

On tosin myönnettävä, että oriin häntä häiritsi. Tai ei häntä itsessään, vaan tapa, jolla hevonen sitä huiskutti. Häntä nimittäin kävi kuin propelli niin kauan kuin ratsastaja istui selässä. Orilautakuntaa häntä ei tuntunut häiritsevän, sillä en muista kuulleeni siitä lausunnossa mitään. Niin että ei kai siitä sitten sen enempää.

Itse estepuolesta on parempi olla sanomatta mitään, kun en siitä mitään ymmärrä.



Oriparaatin suosikit jostain syystä tuppaavat olemaan suomenhevosia ja niin nytkin. Kaikista suokkioreista en tykännyt, mutta muutamassa oli minusta sitä jotakin.

Salmiakki Poikaan (yllä) olen ihastunut jo jonkun aikaisemman vuoden oriparaatissa. Ja ratsastaja  tosiaan osaa tuoda oriin hienouden esiin.

Maranellosta tykkäsin myös. En tiedä paljonkaan suomenhevosista, mutta jos minulta kysyttäisiin niin ratsusuokkien pitäisi olla tällaisia. Ei liian kevyitä, ei liian raskaita; ratsun näköisiä mutta edelleen selvästi kylmäverisiä.

Sitten Hessin Leevi. En tykkää kovinkaan paljon tämän oriin tyypistä, mutta onhan se aika huikea suoritushevonen. Yllä olevassa kuvassa se tekee laukkapiruettia.

Bonus: Esteori Lissabon oli minusta myös tosi hieno. Sen liikkuminen vaan oli minun silmääni vähän raskaan oloista, joten se ei yltänyt estesuosikiksi. Mutta upea silti. Eli tässä lopuksi vielä pari kuvaa.

Yllä olevassa kuvassa Lissabon on testiratsastajan alla.

Alla olevan pääkuvan nappasin, kun ori odotteli mahtumista kentälle virallisesti kuvattavaksi. Jotenkin tuossa kohdassa vaan oli niin hieno valo.


Joku ehkä huomaa yhdistävän tekijän näiden minun suosikkieni välillä, siis hienon rakenteen ja liikkeiden lisäksi... Welsh-ihminen tykkää hevosellakin nätistä naamasta.  

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kuinka opettaa hevonen olemaan pelkäämättä sateenvarjoa ja muuta Warwick McLean -klinikan satoa

Olisi kiva kisata, mutta kisapaikoilla on aina sateenvarjoja ja muuta hevosta pelottavaa. Menee suoritus ihan piloille. Kuulostaako tutulta? Toivottavasti olit lauantaina Ypäjällä Warwick McLeanin klinikalla, sillä siellä tähän ongelmaan tarjoiltiin ratkaisuja. 

Ideana on siedättää hevosta kotona stressittömästi kaikenlaisiin hevosen mielestä hurjiin juttuihin. 

Maarit Raiskio ja Pin Rock's Zico.
Kun kotona on ratsastettu pyöröpaalien välistä niin, että paalien päällä seisoo kaksi sateenvarjoa kantavaa miestä, kisakatsomossa näkyvän sateenvarjon pitäisi olla hevoselle pikkujuttu. 

Kun hevonen on tälläkin tavoin hyvin valmisteltu, kisoissa käymisestä tulee hevoselle mukava, ei stressaava, kokemus. 

Warwick McLean sanoi, että harjoittelun tarkoitus on nostaa hevosen ajattelevan aivojen osan painoarvo isommaksi kuin primitiivisen aivojen osan, joka vastaa pakoreaktiosta.
McLeanin mukaan tutkimuksissa on todettu, että hevosen pelko muuttuu uteliaisuudeksi 5 - 15 sekunnissa (joku korjatkoon, jos muistan määrän väärin, en nimittäin kirjoittanut tätä ylös - suuruusluokka kuitenkin on oikea). 

Joten jos hevonen kyttää vaikkapa sateenvarjoa, kannattaa antaa sen hetki vain olla ja ihmetellä. 

Tämän jälkeen hevosta voi pyytää lähestymään pelottavaa asiaa. Kun pyytää hevosta eteenpäin pohkeella, pohjetta tulee käyttää niin kauan, kunnes hevonen liikahtaa toivottuun suuntaan. Muuten tulee opetettua ratsulle, että jännissä paikoissa on ok olla huomioimatta kuskin apuja. 

On aina hyvä, jos hevosen saa koskettamaan jännää juttua turvallaan.

Kyrö San Allegro tutustuu tuomaripöytään tavallista lähempää. Selässä Siiri Kyrö.

Hevonen on siitä samanlainen kuin ihminenkin, että se pelkää tai jännittää vähemmän, jos se kokee olevansa tilanteen herra. 

Tätä hyödynnettiin klinikalla esimerkiksi sateenvarjosiedätyksessä.

Periaate on simppeli: kun hevonen lähestyy sateenvarjoa, varjo viedään kauemmas. Hevonen alkaa ajatella, että se itse liikuttaa varjoa. Ja kas, kohteen pelottavuusaste vähenee silmissä.  

Ypäjä Hemmo (selässä Saana Vepsäläinen) suhtautui sateenvarjoon aluksi hyvin suurella varauksella. Tässä se on jo vähän lähentynyt, mutta asennosta näkyy edelleen epäluulo.


Uteliaisuus alkaa jo voittaa - kosketus!







Koska hevonen usein pakenee pelottavia asioita lapa edellä, on tärkeää pitää lavat hallinnassa ja osoittamassa kohti lähestyttävää peloketta. Sateenvarjon kanssa tätä vahvistettiin siirtämällä varjoa kauemmas, kun hevonen siirsi lapojaan sitä kohti. 

Se, miten lähelle varjon voi viedä, riippuu hevosesta.

McLean ei muistaakseni puhunut siedätyksen periaatteesta, jonka mukaan hevosta ei koskaan pakoteta niin lähelle kohdetta, että se pelkää. Se saa olla huolestunut, mutta pakoreaktion vallassa harjoittelu ei tee muuta kuin vahvistaa pakoreaktiota.

Furia ravaa kohti varjoa Ida-Lotte Peltoniemen kanssa.

 Kun hevosta jännittää, se haluaa yleensä juosta. 

Siedätettävää ärsykettä lähestyttiinkin aina ensin käynnissä. Hevonen saatettiin myös pysäyttää esimerkiksi paalien väliin tai pelottavan muovin päälle. Myös peruutus (kohti pelotusta) on Warwick McLeanin mukaan tehokasta, sillä hevonen käyttää peruuttamiseen samoja lihaksia kuin hidastamiseen tai pysähtymiseen. 

On positiivista, jos hevonen alkaa yhdistää jännittäviin tilanteisiin hidastamisen. Onhan ratsastajan kannalta aika paljon miellyttävämpää, jos hevonen reagoi jännitykseen seisahtumalla eikä sinkoamalla. 

McLean muistutti, että aina ensin pitää saada hevosen jalat hallintaan. Vasta sen jälkeen voi miettiä muotoa.

Kun hevonen oli hitaammassa temmossa rauhallinen, nostettiin vaikeusastetta. Ratsukot tekivät normaaleja töitään esimerkiksi yleensä niin hurjan tuomaripöydän ympäri. Työnteko ja erityisesti siirtymiset myös auttavat palauttamaan hevosen ajatukset ratsastajaan. 

Oletteko ennen nähneet ratsukot vetävän laukkapiruettia tuomaripöydän ympärillä? No en minäkään. Ratsukko on Stella Hagelstam ja New Hill Julitrea.

Sama toimi sateenvarjosiedätyksen kanssa. Kun hevonen alkoi olla varjon kanssa sinut, se pantiin tekemään varjon lähellä normaalia ratsuhommaa. 

Kokeneiden ratsukoiden kanssa vaikeusastetta nostettiin aika korkeallekin:

Rentoa laukkatyöskentelyä sateenvarjohenkilöiden keskellä. Kuvassa Mia Kainulainen ja Coco Paradieso.










Osan ratsukoista Warwick McLean pani tekemään pressuharjoitusta. Ideana siis oli, että hevonen ylittää maassa makaavan pressun rauhallisesti, jopa sen päälle astuen. Pressuhan oli kouluratsujen mielestä lähtökohtaisesti aivan hirveä. 

(Pressuharjoituksen tekemistä tässä muodossa kannattaa McLeanin mukaan miettiä kahdesti, jos aikoo hevosineen estekentille. Tarkoitus kun ei kuitenkaan ole, että hevonen esim. dippaa kavionsa vesiesteeseen.)

Pressuharjoitukset kannattaa aloittaa aivan pienestä. Ensin valmentaja taittelikin pressun ihan pieneksi suikaleeksi. Hän huomautti, että ennen harjoittelua kannattaa varmistaa pressumateriaalin turvallisuus: jos esimerkiksi hokit tarttuvat muoviin, homma voi käydä jopa vaaralliseksi. 

Royal Riccione uskaltautuu pelottavan pressun yli ratsastajansa Melinda Ignatiuksen rohkaisemana.
Ennen kuin hevonen pyydettiin pressun yli, valmentaja tassutteli siinä ensin itse. Laumaeläimenä hevonen usein uskaltaa enemmän, kun ensin näkee jonkun toisen menevän edeltä. 

Lisäksi pressun päälle astumisesta kuuluva ääni on monien hevosten mielestä monin verroin hirveämpää kuin pressun aiheuttama visuaalinen ärsyke.

Kun valmentaja oli osoittanut pressun nisäkästurvalliseksi, ratsastajan piti vain rohkaista hevosta eteenpäin. Tässäkin tärkeää oli huolehtia, että lavat osoittavat kohteeseen. 

Vähitellen pressun pinta-alaa suurennettiin, mikä teki siitä heti pelottavamman. Kuvassa Ville Vaurio ja Laram.
Kun hevonen uskaltautui lähemmäs jännityksen kohdetta, ratsastajan piti kehua sitä ja antaa ohjaa.

Ohjan löysääminen on tällaisissa harjoituksissa tärkeää, huomautti McLean. Jos ratsastaja vahingossa nyppää ohjasta, kun hevonen yrittää, asia ei ainakaan edisty. 

Muutenkin ohjalla höllääminen on jännittävissä tilanteissa kannatettavaa, sillä tällainen palkitseminen rohkaisee hevosta yrittämään. Lisäbuustia varten valmentajan taskussa oli sokeria.

Kyllä se pressu sittenkin on ihan ok, tuumii Royal Riccione.
Toisin kuin ihminen, hevonen ei automaattisesti yleistä oppimaansa erilaisiin tilanteisiin, muistutti Warwick McLean moneen otteeseen.

Joten jos haluaa, että pressu ihan missä tahansa on hevoselle se sama tuttu pressu, kannattaa harjoitella monessa eri paikassa. Aluksi ihan vaan saman kentän eri kohdissa.

Kohteen lähestymistä kannattaa harjoitella joka paikassa myös kaikista suunnista. Vaikka pressu tai sateenvarjo olisikin hevoselle vasemmalla silmällä katsottuna ihan tuttu juttu, ensimmäistä kertaa oikealla silmällä katsottuna se onkin ihan jotain muuta.

Tässä harjoiteltiin rentoutta aplodien aikana: yleisön piti taputtaa hiljaa niin kauan, kun hevoset sitä jännittivät. Kun kaikki olivat rentoina. yleisön piti hiljentyä. Kuvassa Anna Kärkkäinen ja Elves Angel.



Vaikka tällainen harjoittelu ei suoraan edistäkään kouluratsun ammattitaitoa, se kuitenkin opettaa hevoselle jotain huomattavan tärkeää: miten toimia silloin, kun hirvittää. Jännässäkin paikassa hevosen tulee keskittyä ratsastajaan.

Ainakin minusta sellainen taito on olennainen ihan mille tahansa ihmisen kanssa harrastavalle hevoselle. Ja sen ihmisen loukkaantumisen todennäköisyyttä tällainen varmasti vähentää selvästi.

Jotta hevonen voisi luottaa ratsastajaan, ratsastajan tietysti itse olla rento. Ratsastajan jännitys nimittäin siirtyy hevoseen erittäin tehokkaasti.


Kerrankin oli positiivinen ongelma: liikaa kuvia, joista tykkäsin! Tässä kuvassa nyt ei ole mitään muuta erityisen hienoa kuin tuo valo. Kuvassa Maarit Raiskio ja Pin Rock's Zico.






Tykkäsin klinikasta huomattavan paljon. Mitään erityisen maata mullistavaa uutuutta se ei tarjonnut, mutta oli silti antoisa.

Oli mielenkiintoista nähdä käytännössä, miten ratsastusammattilainen hevosia siedättää. Esimerkkihevosten jännitys vaihtui jopa hämmästyttävän nopeasti uteliaisuuteen, rentouteen ja jopa innostukseen.

Koska oman ponini ehkä ainoa todellinen pelko kohdistuu juurikin sateenvarjoihin, klinikan opit satoivat suoraan omaan laariin.

Minusta oli hienoa, että valmentaja korosti hevosen rentoutta harjoituksia tehdessä. Hevosen siedättämisen pelokkeille ei ole tarkoitus olla hevoselle stressaava, vaan hauska ja innostava tehtävä. 

Lisäksi toki nautin myös taitavan ratsastuksen katsomisesta - ja kameran sulkimen huudattamisesta.

New Hill Julitrea liikkui Stella Hagelstamin alla aivan upeasti. 



perjantai 8. huhtikuuta 2016

Kevään ihme

Kevät on ihmeellistä aikaa. Aurinko paistaa, valoa riittää jo pitkälle iltaan ja luonto herää. Lisäksi on ponitädin oma kinder-yllätys eli jännitys siitä, millainen poni tämänvuotisen talvikarvan alta kuoriutuu. Viime vuonnahan sieltä kuoriutui aika lailla näyttelykelpoinen yksilö.

Aikaisempaan päivitykseen anonyymi olikin ehtinyt tästä huomauttaa. Kevään (ja vähän kesänkin) ehkä suurin ihme on se, että tästä:

kuoriutuu vähitellen tämä: 


Okei, alemmassa kuvassa on myös muutama kymmenen kiloa ylipainoa. Esittäjänkin ulkomuodossa saattaa olla jotain eroa kuvien välillä.

Mutta silti. Joka kevät on yllätys, miten iso muutos ponin ulkomuodossa tapahtuu, kun talviturkki vaihtuu kesäiseen silkkiasuun. 

Talvi vs. kesä:

Oikeanpuoleinen kuva © Tunturiharakka.net



maanantai 4. huhtikuuta 2016

Oikeaan harrastukseen menee kaikki rahat

Luin jutun, jossa valtakunnan tämän hetken suosituin juontaja Jaajo Linnonmaa julistaa, että jos kaikki rahat eivät mene harrastukseen niin harrastus on väärä.

Huh, mikä helpotus! En olekaan umpihullu, vaan minulla on oikea harrastus! Ehdottomasti.

Lienee sanomattakin selvää, että myös alkuperäisen haastattelun aiheena olivat nimenomaan hevoset, tosin eivät alatisairaat pikkuponit vaan kimpparavurit.

Olen kylläkin ollut siinä uskossa, että juuri kimpparavuri tarjoaisi mahdollisuuden harrastaa hevosurheilua menettämättä ihan kaikkia rahoja. On toki myös mahdollista, että tv- ja radiopersoonan työstä ei makseta niin paljon kuin olen kuvitellut. (Pitänee unohtaa sekin urapolku.)

Priceless!


Mutta, kuten moni tietää, ainakin omaponiharrastus tarjoaa mahdollisuuden pitkäkestoiseen rahattomuuteen. Ja vieläpä täysin ilman toivoa rahavirran edes tilapäisestä kääntymisestä omistajan suuntaan.

Tämä nyt oli liioiteltua, onhan jopa perussairas teiniponi onnistunut ansaitsemaan ns. omaa rahaa.

Unohtakaa ravurit, ottakaa poni ja viekää se kauneuskilpailuihin. Ruusakin on 11 näyttelyn ja 1 match show'n kokemuksella tienannut ainakin 86 euroa. Olisi tienannut toisenkin mokoman, jos olisin viime vuonna muistanut ilmoittaa tilinumeroni ajoissa Hippokselle. Summa saattaa kattaa yhden kuukauden lisäravinne- ja lääkekustannukset (kuka niitä niin tarkkaan viitsii laskea). Lisäksi mätsäristä tuli rahanarvoisia esinepalkintoja.

Käytännössähän tämä on siis aivan järkihommaa.


Mainittu perussairas on muuten hiljalleen alkanut palata liikunnan pariin, sillä sen ruumiinlämpö on pysytellyt normaaleissa lukemissa jo yli viikon ja tulehdusarvotkin olivat normaalit.

Poni ei jostain syystä ole ollut kovin innostunut ohjatun liikunnan paluusta. Ehkä se on taas/edelleen jotenkin tukossa. Mahdolliset tukokset eivät kuitenkaan ole estäneet ponia harrastamasta omatoimijumppaa tarhassa. Harrastaminen on ollut sen verran tarmokasta, että yksi etukenkä ei ole pysynyt vauhdissa mukana. 

Onneksi ensi viikolla tulee kengittäjä. Pääseepä taas heittämään rahaa tähän reikään, jota harrastukseksikin kutsutaan. Mutta parempi reikä rahassa kuin hevosenmentävä reikä sielussa, vai mitä?

(Ja lopuksi vielä pari söpöstelykuvaa. Nämä ovat kaikki jo monta viikkoa vanhoja, mutta aika söpöjä minusta. Mitä väliä, onko järkeä vai ei, jos eläin on näin söötti.)