Jos se näyttää impparilta ja tuntuu impparilta, se saattaa olla imppari

"Minäkö muka murheenkryyni?"

Terkkuja sairastuvalta, vaikka ei täällä mitään tupaa ole. Joskus sellaista kyllä kaipaisi.

Esimerkiksi silloin, kun pitää kylmätä jalkaa kaatosateessa. Tai kun ötökät piinavat niin, että pitkän päivän päätteeksi vesisuihkun osuttaminen ponin alati viuhtovaan jalkaan lähinnä itkettää.

Edellä kuvatun ensiahdistuksen jälkeen poni on ryhtynyt jalan hoidolle suorastaan epäilyttävän myötämieliseksi. Rimpuilun ja ramppaamisen sijaan se on seissyt toimenpiteiden ajan paikoillaan päätään riiputtaen tai puskia tyynesti harventaen.

Tällainen yhteistyöhalukkuus on merkittävästi vähentänyt turvotuksen ponitädissä laukaisemaa akuuttia murhanhimoa.

Vähentynyt on myös itse turvotus.

Voinee todeta, että jos se näyttää impparilta ja tuntuu impparilta, se todennäköisesti on imppari.

Vahvasti ehkä. Ainakin vuohisen jännetupen yläpuolella on kunnon rupi eli impparipöpön potentiaalinen sisäänmenoaukko näyttää paljastuneen.

Välillä turvotus oli kokonaan poissa, kunnes eilen päätin, että ei tarvitse enää hoitaa (kylmäsin sillä kertaa kuitenkin, kun oli välineet mukana). Tänään sitten taas vastassa oli jalka, joka ei ole näkyvästi turvonnut mutta ei ihan normaalikaan.

Välillä olen alkanut jo epäillä, että turvotusta on lähinnä omissa aivoissani. Hulluksihan tässä tulee, jos ei jo ole.

Luulen, että pari päivää teeskentelen jalan olevan normaali. Katsotaan sitten, mihin suuntaan tilanne kehittyy.

Hepat oli sunnuntaina siirretty uudelle laidunlohkolle, jolla on aika paljon apilaa. Eilen sattui olemaan kamera mukana, kun illan valo oli suunnilleen kauneimmillaan.

Jalan tilanteeseen ei kuitenkaan näytä vaikuttaneen se, että hevoset kävivät torstaina kesän toisella ekskursiolla naapurin puutarhassa eli reipashenkinenkään liikunta ei ilmeisesti pahenna ongelmaa.

Silminnäkijöiden puutteessa syy karkureissusta vieritettiin jälleen saman mustan suomenhevosen niskoille. Ainakin sen oli aidasta pakenemisen jälkeen nähty johtavan joukkoa.

Ruusa joukkoja ei ainakaan johtanut, sillä se ei osallistunut koko retkelle. Ponirukka oli jäänyt yksin aidan oikealle puolelle. Ja oli kuulemma juossut kuin heikkopäinen, minkä kuuleminen toki puolestaan aiheutti heikotusta omistajatädissä. Karkuretken aikaan laidun olisi nimittäin voinut olla liukkaampi lähinnä siinä tapauksessa, että monta päivää jatkuneen sateen jälkeen olisi tullut pakkasta.

Apilat ovat nättejä. Ja hepat.

Takaisin syntipukkiin. Sen omistaja teki nopeat johtopäätökset ja vei hevosensa muualle seuraavana päivänä. Ihan hyvässä hengessä, ennen kuin naapurit raivostuisivat niin että lähtöpassit tulisi koko porukalle. Ja toivottavasti ennen kuin kyseinen hevonen tulisi lopullisesti siihen tulokseen, että aidan rooli on lähinnä ohjeellinen.

Kun musta suomenhevonen lähti, kaksivuotias hermostui tästä niin, että meni aidasta läpi. Sitä ei ollut osattu epäillä kesäretkien syypääksi, koskapa se viime kesänä pysyi samaisella laitumella aivan ongelmitta.

Peukut pystyyn, että laumasta kuitenkin poistettiin oikea tyyppi.

Pikku loppukevennys. Ei mikään hyvä kuva, mutta vyötärönympäryksestä voinee sanoa diplomaattisesti, että ei poni ainakaan laiha enää ole... 

P.S. En ole kuullut Ruusan köhäisevän sen jälkeen, kun loimitin sen yhdeksi sateiseksi yöksi. Turpa sen sijaan on edelleen mystisesti ruvella. Tämä ei estä suitsimista, mutta remonttiturpahihnan ehkä jätämme naulaan toistaiseksi.

Ei mitään hommia mulle - kylmäilemisiin, T: Ruusa

Täti on kesän kunniaksi ja ponin muhkean kesämahan innoittamana äitynyt niinkin ahkeraksi, että on varannut Satula.comista pikkusatuloita rimpulalle sovitukseen. Ruusa valitettavasti taisi saada vihiä siitä, että sen kesäparatiisiin olisi luikertelemassa työnteon/koulunkäynnin muotoinen kärmes.

Ruoho on parasta. Leinikki on nätti kuvassa, mutta onneksi sitä ei ole laitumella paljon.

Poni on ilmeisen lahjakas välttelemään koulunpenkkiä, sillä sen jälkeen kun olin ottanut penkkikauppaan yhteyttä, ponin turpaan ilmestyi aurinkoihottuman näköistä röpelöä.

Jos ponilla olisi vaaleanpunainen turpa, tulkitsisin turvan alkukesän koleudesta huolimatta palaneen auringossa. Koska ponilla kuitenkin on aiemmin palamaton musta turpa, ensimmäinen ajatus oli allerginen reaktio. Niin tai näin, turpa on ollut sen oloinen, että siihen ei mitään suitsia pueta.

Ostin hydrokortisonivoidetta ja sitä nyt olen sitten tupsutellut röpelöön. Ei tässä mitään, ratsastan sitten naruriimulla, ajattelin.

Semmoinen palikka tällä kertaa.

Kunnes sitten sunnuntaiaamuna tulin laitumelle huomatakseni, että ponillani on toinen takajalka melko tukevassa kunnossa. Ihan vaihtelun vuoksi turvotus on tällä kertaa vasemmassa takakintussa.

Kun ponin takakinttu ensimmäistä kertaa elämässään täyttyi tähän malliin, roudasin koko elukan klinikalle. Siellä eläinlääkärin vaihtoehdot olivat imppari ja murtuma. (Oli imppari.)

Nämä mainitut vaihtoehdot tässä sitten tuntuisivat tälläkin kertaa potentiaalisimmilta, vaikka onhan tuossa turvotuksen alla aimo klöntti hankosidettäkin.

Olisiko joku voinut potkaista rimppanan takakinttua? Onhan se aina mahdollista. Ruusa on kuitenkin edelleen kukkulan kuningatar, joten päin potkiminen olisi alamaisilta melko julkeaa kapinointia. Moista toimintaa en ole itse toistaiseksi onnistunut todistamaan.

Jos jalka olisi murtunut tai muuten pahasti vammautunut, sen luulisi olevan kipeähkö. Rimpulan reaktio jalan puristeluyrityksiin oli tavanomainen "mitäs siinä puristelet", ei sellainen "jumankauta irti kipeästä kintustani".

Entäs imppari? Oikeasti, imppari laidunoloissa? Ensikopeloinnilla en löytänyt haavaa, mutta toisella yrittämällä löytyi parikin rupea. Aikaisemman kokemuksen perusteella imppari ei kovin suurta ihorikkoa vaadi.

Impparidiagnoosin puolesta ehkä puhuisi sekin, että sunnuntai-illan reippaiden rallien jälkeen jalka tuntui vähän pehmeämmältä, kun taas maanantaina suoraan makuulta noustessa turvotusalue oli taas kuin puuta.

Niin tai näin, sunnuntaina piti arpoa, ruvetako kylmäämään vai hautomaan.

Päädyin tekemään molempia. Jos ei turvotus ala suht lyhyellä aikataululla toeta, lienee parasta kilauttaa tohtorille. Onneksi luotto-ortopedimme viime visiitillä antoi luvan soitella aina, kun ponin kinttutilanne ahdistaa.

Ainahan tämä tällainen ylimääräinen ahdistaa, etenkin nyt kun samaan aikaan erityishoitoja vaatii myös koira.

Juuri tällä hetkellä myös Ruusan kuljettaminen mahdolliseen eläinlääkäritapaamiseen on hiukan tavallistakin hankalampaa, kun oma ns. vetoauto on telakalla renkaat irti rungosta. Huollosta sain vara-auton, joka on Fiat 500. Fiat 500:ssa ei ole vetokoukkua. Miksi olisikaan, kun autolla on monissa tilanteissa vaikeuksia vetää edes omaa painoaan.

Kaiken tämän lisäksi poni on alkanut taas köhiä. Olenkin jo ehtinyt miettiä, millä konstilla saan sen syömään Ventipulminia, kun se ei laidunkaudella saa lisärehuja.

Onko ihan oikeasti liikaa vaadittu, että saisi esim. pari kuukautta vuodesta ottaa iisisti ja vaikka esim. nauttia ponin omistamisesta? Tai jos nautinto on liikaa pyydetty, saisiko edes hetken ilman ylimääräistä huolta ja vaivaa?

Katse alas ja hartiat eteen, vai miten se nyt meni (ja ihana Aischa)

"Älä ratsasta, mitä näet, vaan sitä, mitä tunnet." Jotain tämänsuuntaista sanoi eräs centered riding -opettaja kerran allekirjoittaneelle, jolla on noin 25 vuotta ollut tapana tuijottaa ratsastaessa alas. Sanoissa epäilemättä asuu suuri viisaus.

Videokaappaus sunnuntairatsastelusta Aischan kanssa. Hetkittäin näyttää jo ratsastukselta. Siis suosikkiaskellajissani ravissa. Muista askellajeista ei viitsi tässä yhteydessä mainita oikein mitään.
Istunta kaipaa edelleen remonttia myös ravissa, mutta meneehän siihen aikaa.

Mutta mitä jos se tunne, eli oma keho, valehtelee? Vuosien varrella kehoni on suoltanut minulle silkkoja valheita jatkuvalla syötöllä. "Olen pystysuorassa ja jämäkkänä", väittää keskivartalo. "Me ollaan just hyvin täällä, suora kulma on kuolaimesta kyynärpäähän, rennosti ihan ollaan eikä yhtään omiamme liikuskella", kehuvat kädet. Mutta auta armias, kun vilkaisee alas, näkeekin holtittomasti heiluvat kädet ja löysänä löpsöttävän ohjan.

Eihän tällaisesta tule mitään! Pakko se vaan on tuijottaa, tekevätkö kehonosat niin kuin väittävät. Yleensä eivät.

Kädet väittävät olevansa hyvin, vaikka roikkuvat reisillä.
Hartiat matkustavat kohti korvia ja hevonenkin taitaa harkita kyttäyskeikkaa.

Keski- ja ylävartalo ovat tällaiselta kontrollilta suojassa silmien väärällä puolella. Niiden valheiden paljastamiseksi tarvitaan video tai vähintään ylimääräinen silmäpari maassa. Mieluiten pitäisi olla molemmat. Ja tänään sain molemmat! Nimittäin ratsastin ensimmäistä kertaa Aischalla Saijan silmien alla ja Saija otti vähän videoitakin.

Heti alkoi vissiin ratsastajaa vähän jännittää, kun hartiat eivät käskyistä huolimatta suostuneet ollenkaan rentoutumaan. Hyvin vähän tuli sitä superia, mitä viikko sitten hehkutin. Jonkin verran tuli surkeuttakin, mutta enimmäkseen sellaista ok:ta. Aischa on kyllä niin kovin mukava hevonen.

Menimme me vähän oikeaankin kierrokseen, vaikka se oli taas kovin vaikeaa.

Takaisin valehtelevaan kehoon. Valehtelusta huolimatta aivot ovat - opettajan avustuksella - viime aikoina alkaneet hahmottaa kehon asentoa ihan oikeinkin.

Varsinkin Aischan selässä aivoihin tulee tosin ikävää viestiä, jonka mukaan muistutan tamman selässä erehdyttävästi kilpikonnaa. Ja, on myönnettävä, alas tuijottaminen ei välttämättä kovin paljon paranna ryhtiä.

Mutta eikös asian tiedostaminen olekin ensimmäinen askel korjaamiseen? Nyt tiedostan asian taas vielä vähän selkeämmin, kun sain näitä videoita ja vähän kommenttejakin.

Vaikka itsekriittinen ihminen katsoo videoilta etupäässä virheitään niin kyllä siinä minusta jotain edistystäkin on huomattavissa. (Edit. Toisaalta kyllä näyttää, että pompin nyt jopa enemmän kuin ennen. Hmm.)

Kevyttä ravia:



Linkki videoon

Harjoitusravia:



Linkki

Tällä viikolla olenkin ratsastanut epätavallisen paljon, neljä kertaa. Ratsastus on tuonut tärkeää valoa muuten rasittavaan viikkoon; Tiistaina koiraani puri toinen (irto)koira ja haava tietysti tulehtui. Torstaina kännykkä putosi taskusta ratsailla ja Aischa astui sen päälle. Rikki meni ilmeisesti myös SIM-kortti, joten minulla ei ole nyt puhelinta. Tämä on erityisen hankalaa siksi, että autoni on korjaamolla. Siitä katkesi torstaina tallilta töihin ajaessa etujousi. Johan sen ostamisesta ehtikin kulua kuukausi.

Esteitä siellä, esteitä täällä

Nyt se on kuulkaas tehty. Lopetettu estehyppelötauko, joka jatkui käytännössä keskeytyksettä kesästä 2005 lähtien.

Siinähän nimittäin kävi niin, että kun mainitsin Mia-opelle poltteestani palata esteille, hän innostui heti. Fritzillä voi myös hypätä!

No, sanoista tekoihin päästiin viime viikon tiistaina ja uudelleen tämän viikon tiistaina. (Valitettavasti kuvaajaa ei ole ollut saatavissa, joten tulee tällainen kuvaton tekstimassa.)

Ensimmäisellä hyppytunnilla huolellisesti korostin, että pieniä ja helppoja tehtäviä sitten vain. Taukoa on ollut. Mitään en osaa ja alusta on aloitettava.

Olihan siinä alkuun hakemista, jo ihan esteistunnasta lähtien. Ei mennyt kauan kun reidet jo huusivat apua.

Joskus muinoin tunsin takapuolessa, mistä ponnistus lähtee. Pitääkö pidättää vai lisätä pökköä pesään. Sellainen tuntuma on tässä pikku tauon aikana kadonnut, eikä Fritzin taipumus laiskotteluun varsinaisesti helpota rytmin uudelleenlöytymistä.

Mutta itse esteet, ne noin 40-senttiset, eivät ole tuntuneet juuri kummemmilta kuin silloin 10 vuotta sittenkään. Yllättävän hyvin keho vielä muisti.

Ja toisella tunnilla sitten mentiinkin vissiin jotain suhteutettuja välejä ja myös vinoja lähestymisiä. Lähestyminen oli edelleen kinkkistä, mutta esteiden päällä ei ongelmaa. Tiedä vaikka tädistä tulisi täti-iässä vielä jonkin sortin esteratsastaja!

Mia totesi ensimmäisen tunnin lopuksi, että jos en olisi korostanut takana olevaa taukoa, hän ei olisi sitä mistään huomannut.

Ehkä on eduksikin, etten ole 10 vuoteen hypännyt. Ei ole niin paljon poisoppimista kuin sileällä, jota ne 10 vuotta tahkosin pääosin itsekseni. Ihmisen ei kannattaisi ratsastaa kovin pitkiä pätkiä ilman valvontaa. 10 vuotta on ehdottomasti liian pitkään.

P.S. Tänään kävin koulutunnilla. Ilmeisesti äherrys pikkuesteiden kanssa oli jotenkin verryttänyt Fritziä, koskapa siitä löytyi taas vähän uusia vaihteita. Teimme myös ehkä vaikeinta kuviokelluntaa ikinä: yhteen pitkään sivuun piti mahduttaa avotaivutusta, sulkutaivututa, lisää avotaivutusta ja lopuksi takaosakäännös - ja heti sama uusiksi. Pikkuisen oli puskatädillä pää pyörällä, mutta ihme kyllä onnistumisiakin tuli.

Hevosten sunnuntaiekskursio ja uutta virtaa

Kuulumisia Ruusan laitumelta. Laumautuminen on sen verran hyvässä vauhdissa, että hevoset päättivät sunnuntaina lähteä koko porukalla pienelle ekskursiolle valkoisten nauhojen toiselle puolelle. Sillä onhan ruoho aina vihreämpää aidan toisella puolen. (Edit: tietääkseni kukaan ei loukkaantunut ekskursiolla eli sikäli kävi hyvin.)

Minä olin hevosten kesäretken aikoihin siinä määrin kykeneväinen hevosjahtiin kuin ihmiset töissä ollessaan keskimäärin ovat.

Yhtenä iltana laitumella oli aika huikea valo.
Valitettavasti kunnon kameraa ei ollut mukana.
Mutta tästä näkee, millaisissa väleissä Ruusa ja bestis nyt ovat.

Kieltämättä meidän hevosenomistajien keskuudessa oli jo ennen hevosten pakomatkaa herännyt epäily siitä, kiertääkö aidassa todella sähkö. Ainakaan sellaista perinteistä napsumista ei ole kuulunut. Sen sijaan paimenesta on kuulunut sellainen erikoinen ujeltava piippaus. Pari päivää ennen karkaamista sekin oli vaimennut.

Sunnuntaina aamupäivällä myös kiinnitin huomiota siihen, että Ruusa laidunsi epäilyttävän lähellä aitaa. Näin jälkikäteen ajateltuna, taisi olla tiedusteluretkellä siinä.

Viime kesänä hevoset kylläkin pysyivät samaisessa aidassa, vaikka välillä joku oli käynyt irrottamassa paimenesta virtalähteen.

Tämän jälkeen laumaan on tosin tullut kaksi uutta jäsentä, joista toisella on kuulemma karkailualtis menneisyys. Niinpä kyseinen suomenhevonen tuntuisi aika hyvältä epäillyltä operaation aivoiksi ja kenties myös ruhoksi. Silminnäkijähavaintojen puutteessa lienee kuitenkin parempi piilottaa syyttävä sormi taskuun ja keskittyä tulevaisuudensuunnitelmiin.

Kaikkihan me tiedämme, että mitä useammin hevonen pääsee toteuttamaan jotain käytösmallia, sitä tiheämpään se sitä alkaa toistaa. Aidoista pakeneminen ei varsinaisesti ole sellainen käytösmalli, jonka ainakaan kukaan meistä haluaisi hevosessaan vahvistuvan. Niinpä tulimme yhteisesti siihen tulokseen, että olisi syytä vahvistaa aidan pelotevaikutusta.

Koska lauman hevosenomistajista juuri minun elämäni koordinaatit osuvat lähimmäs maatalousliikkeitä, sain tehtäväkseni hankkia uuden akkupaimenen. Ovat yllättävän kalliita, muuten. Satuin olemaan yhden yön retkellä virallisessa kotikaupungissani Tampereella, joten piipahdin maanantaina sikäläisissä kaupoissa.

Minähän olin sikäli tosi pätevä valinta tähän paimenenhankintatehtävään, etten yhtään tiennyt, millaisia numeroita meille sopivan laitteen paketissa pitäisi lukea. Tiesin vain, että hyviä merkkejä ovat Olli ja DeLaval. Ja ostin sitten sellaisen, joka ei ollut kumpikaan. Se oli nääs edellä lueteltuja merkkejä merkittävästi halvempi.

Uusi paimenemme löytyi Agrimarketin hyllystä, jossa luki hinnaksi 198 euroa tai jotain sinne päin. Mutta ainakin Tampereen Agrimarketissa on sellainen jännä juttu, että hyllyn laidassa lukeva hinta ei useinkaan ole sama hinta kuin se, jolla tuotteen saa lunastettua omakseen. Esimerkiksi tämän paimenen todellinen hinta olikin 180 euroa.

Koska en tavoittanut asiantuntevampaa ostoapua puhelimitse, päätin, että tämä se nyt sitten on, meidän uusi paimenemme. Pitäisi olla hyvä, jos myyjää on uskominen. Ainakin tälliä luvataan aika tymäkästi.

Jälkikäteen tuli tietysti kauhea ostoskrapula ja epäilys, onko tällainen halpisvehje sittenkään soveltuva noin ison laitumen sähköttäjäksi. Laitumenpitäjä asensi sen paikoilleen tänään ja vakuutti, että ainakin tuntuisi riittävän. Ja jos ei riitä niin seuraavaksi kokeillaan laittaa paimen verkkovirran päähän.

Toivotaan parasta!

Mörköjen väistelyä ja fiilistelyä - Aischalla pitkästä aikaa

Kun on ratsastanut viime aikoina vain laiskanpulskealla ruunalla, tekee hyvää päästä välillä säpäkän tamman selkään. Pääsin perjantaina ja lauantaina pitkästä aikaa Aischalla ratsastamaan.

Tuntuu hassulta, että kun syksyllä aloitin Aischan kanssa, se tuntui valtavan suurelta. Nyt, muhkean Fritzin jälkeen, se tuntui ihanan kompaktilta. Niin se tädinkin keho tottuu ja mukautuu kulloinkin elämässä oleviin ratsuihin.

Ensimmäisestä Aischa-päivästä ei juuri jäänyt jälkipolville hehkutettavaa.

Kentän laidalle jättämäni takin alla ihan varmana piilotteli mörkö eikä koko portin päätyyn olisi voinut mennä. Myös pellon puoleisella sivulla kahisivat puiden lehdet siihen malliin, että epäilemättä sielläkin vaani jokin pieniä punaisia tammoja syövä kammotus.

Eikä Aischa varsinaisesti luottanut vieraaksi käyneen vararatsastajansa kykyyn suojella sitä. Niinpä se oli alkuun rento kuin viulunkieli ja vaikka loppuosa ratsastuksesta meni ihan ok, mitään huippukokemuksia ei saatu.

Ratsastuksesta ei ole kuvia ja järkkärikin unohtui kotiin, joten tähän on tyytyminen. Taustalla nuori herra Giovanni.

Lauantaina sen sijaan sain taas kokea, millainen Aischa on, kun se on hyvä. Ja sehän on silloin aivan käsittämättömän hyvä.

Alku tosin ei luvannut kummoisia, sillä perjantaina kentän laidalle pesiytyneet möröt olivat edelleen siellä portin päädyssä. Kesken ratsastuksen ne takin alta levittäytyivät myös kentän laidalle jääneisiin laatikoihin. Kun typerä ratsastaja ei antanut hevosrukan vältellä mörköjen piilopaikkoja, tamma esitti erinäisiä väistöliikkeitä ja jopa bravuurinsa, pystyynnousupiruetin.

En varsinaisesti ihmettele, miksei Aischa menestynyt aloittelevien ratsastajien ensihevosena, mistä tehtävästä se siirtyi Saijalle.

Kun tammalla tulee kiukku, ei auta ruveta tappelemaan. Ei auta kuin odottaa, että se rauhoittuu, ja jatkaa sitten kuin mitään ei olisi tapahtunut. Silloin voi käydä kuten nytkin, että kiukku laantuu eikä ylimääräisiä koreografioita tule enempää.

Siinä, missä perjantaina tuli lähinnä haahuiltua, lauantaina päätin tosissani keskittyä ja aloittaa Science of Motionin hengessä.

Keskityin ainoastaan hidastamaan käyntiä ja vaatimaan, että hevonen etenee selkäranka suorana. Helpommin sanottu kuin tehty! Ensinnäkään hitaus ei ole Aischan juttu ja toisekseen tuntui vähän kuin olisi ratsastanut madolla, siihen malliin tamma pyrki luikertelemaan puolelta toiselle. Lisäksi olivat tietysti ne möröt.

Mutta sitten tapahtui kummia: hevonen suoristui ja tunsin, kuinka selkä nousi ja jalat astelivat tarmokkaasti hitaassa tahdissa. Vau!

Kyllähän se vau-fiilis sieltä sitten välillä katosi, mutta laukkojen jälkeen kevyessä ravissa hevonen yhtäkkiä tuntui aivan tolkuttoman hyvältä. Se ravasi tahdikasta, hidasta ravia, selkä ylhäällä. Koska Aischa kerrankin tuntui olevan täydellisesti niin sanotusti lapasessa, oli pakko kokeilla vielä laukkaa.

Minun kanssani laukka usein kuumentaa Aischan ja lopputunti mennään aika lailla kuin Vermon suoralla (vauhdin puolesta siis, ei onneksi sentään muodon). Nyt ei kuitenkaan käynyt niin, vaan hevonen pysyi kevyenä avuilla ja jatkoi laukan jälkeen siinä upeassa rauhallisessa ravissa, jota olisin mieluusti voinut kevennellä vaikka loppupäivän.

Sellainen ääripäiden hevonen tämä Aischa. Kun se on huono, se osaa olla melkoisen kenkku. Mutta kun se on hyvä, se sitten on todella hyvä. Haastava, mutta äärimmäisen palkitseva hevonen. Ei voi olla kuin kiitollinen, että saa tällaisella ratsastella.

Valitettavasti kävi niin kuin yleensä, että kun meni hyvin niin kukaan ei ollut sitä todistamassa, saati sitten kuvallisia todisteita tallentamassa. Ja minä kun olin vieläpä laittanut päälle vihreän t-paidan, kun Aischalla oli vihreä satulahuopa. Missä ovat katsojat silloin, kun meikäläinen esiintyy värikoordinoidussa asussa, kysynpä vaan.

Joten ei ole tähän nyt koristeeksi muuta kuin vielä yksi laidunkuva. Sori.

Neljä vuotta Rimpulaa

Taloudessa, jossa emäntä ei usein muista omiakaan syntymäpäiviään, jäävät myös pienten ponien syntymäpäivät useimmiten juhlimatta. Mutta tällä kertaa muistin tarkistaa Sukupostista, että Ruusallahan on todellakin tänään synttärit!

Pienenä se oli ehkä söpöintä maailmassa.

Neljä vuotta olemme taivaltaneet samaa polkua. Toivon ja epätoivon vuoristorataa ovat ne neljä vuotta olleet. Valehtelisin, jos väittäisin, että päivääkään en vaihtaisi pois. Vaihtaisin pois melkeinpä suurimman osan päivistä, vaihtaisin kaikki Ruusan sairastelun päivät terveisiin.

1-vuotissyksynään se oli tällainen surkea ja sairas rimppana.

Vaikka vaihtaisin niin monet ponini kanssa vietetyt päivät parempiin, ponia en vaihtaisi mieluiten mihinkään.

2-vuotiaana se oli hurjan kaunis.

Enkä ehkä vaihtaisi pois niitäkään päiviä, kun olen joutunut nöyrtymään ja palaamaan taaksepäin, opettelemaan ja opettamaan asioita alusta. Ruusan kanssa olen oppinut niin paljon.

Viime syksynä se näytti tältä.

Vielä ei koulutus ole valmis edes perustapojen osalta. Poni tunkee liikaa iholle, hinkuttaa päätä ihmisiin ja luulee olevansa isokin kiho. Mutta se on myös luottavainen ja kiltti nuori poni, jonka kanssa tädin ei ole koskaan tarvinnut pelätä.

Tällainen se on nyt.

Kun poni autoni nähdessään lähtee tallustamaan toisesta päästä laidunta portille, tunnen, että on tässä jotain oikeinkin tehty.

Hyvää syntymäpäivää pikku rimpulalleni!

Keskivartalon lihasten yhteys ratsastukseen - edistystä havaittavissa?

Siitä, että ihminen käyttää keskivartalon lihaksia, on ratsailla merkittävä etu. Tämän seikan ymmärtämisen ja toteuttamisen välillä vain valitettavasti on ihmispololla usein merkittäviä esteitä ja viivettä.

Yhdeltä hyvältä opelta sain neuvoksi, että aina kun tekee mieli käyttää ohjaa. käytäkin pohjetta. Nyt olen ruvennut harjoittelemaan toista mantraa eli aina kun tekee mieli käyttää ohjaa, käytäkin vatsalihaksia.

Käytännössä käytän edelleen liikaa kättä ja puristan liikaa jalalla, ikään kuin hevonen lakkaisi liikkumasta, jos en koko ajan pusertaisi sitä. Todellisuudessahan homma toimii juuri päinvastoin.

Videokaappaus tältä päivältä.

Mutta nyt se on kuulemma tapahtunut. Olen löytänyt keskivartaloni. Näin sanoi opettaja-Mia tämänpäiväisellä tunnilla. Kieltämättä keskivartalo kyllä ihan itse viestii samaa aina tunnin jälkeen, usein monta päivää. Etenkin jos on menty hidasta käyntiä. Huh! 

Käytännössä se, mikä on löytynyt, on viestintäyhteys aivoista lihaksiin. Lihakset itse eivät ole merkittävästi vahvistuneet, koska niitä ei ole aktiivisesti vahvistettu. Hyvä aikomus jumpan lisäämisestä on siis toistaiseksi jäänyt vain kauniiksi ajatukseksi.

Lihaskunnon heikkous aiheuttaa ratsailla paketin leviämistä viimeistään tunnin puolivälin tienoilla. Silti tänään sain opelta sellaisiakin kehuja, että homma alkaa hetkittäin näyttää jo ratsastukselta. Ottaen huomioon, että ratsastusta tässä ollaan harrastavinaan, suunta lienee oikea.

Loppukeventelyiden aikana Mia pohti, että olisi hyvä videoida nykymenoa, jotta näkisin eron alkutilanteeseen. Melkein sattumalta oli kamera taskussa, joten alla nyt sitten todistusaineistoa!

Nyt valitettavasti siis videota on vain loppukeventelyistä, joissa isoin puhti alkoi olla ratsukon molemmilta osapuolilta käytetty. Mutta ehkä jotain kehitystä näkyy kuitenkin. Selkään tuntuu ainakin aivan erilaiselta kuin maaliskuun lopussa, jolloin on kuvattu alempi video. Sen laitoin tähän nyt vähän kuin masokismin ja ennen kaikkea vertailun vuoksi.


Linkki videoon. (Suosikkini tässä videossa on mäyräkoira.)



Linkki videoon

P.S. Menen huomennakin tunnille. Silloin hypätään. Jaiks!

Esteet mielessäin

Tekisipä mieleni hypätä esteitä, hevosella/ponilla siis. Tällainen ajatus on tässä kevään mittaan ruvennut mielessä kaihertamaan.

Outoa tässä on se, että olen aivan hyvin pärjännyt sellaiset 10 vuotta ilman esteratsastusta. Siis jos ei maastossa hypättyjä ojia lasketa.

Tarkkasilmäisimmät saattavat huomata, että en ole itse kuvassa. Kuva on tämänkeväisiltä hevosmessuilta. Ihan näin isoista esteistä en ainakaan vielä haaveile. Tuskin koskaan.

Kivaa oli hyppääminen, muistelen. Mutta tuli vuokrahevonen, joka oli kouluratsu. Lopetin ratsastuskoulutunnit, joilla esteitä oli kuulunut harjoitusohjelmaan. Ratsastin niin pienillä poneilla, etten raatsinut hypätä. Olihan siinä kaikenlaista.

Mutta kaikkein suurin tekijä oli selän prakaaminen, juurikin silloin noin 10 vuotta sitten. Ei mitään hirvittävän vakavaa, mitä nyt alaselässä nikamat vähän turhan lähekkäin toisiaan ja siinä lähentymisen ilossa puristivat välilevystä mehuja iskiashermoon.

Jokainen, jolla iskiashermo on ollut jollain tapaa pinteessä, tietää, mistä puhun. Ei tunnu kivalta. Melkein puoli vuotta meni kokonaan ratsastamatta, kun kipu alkuun ratsailla paheni. En tiennyt, pääsisinkö ikinä enää hevosen selkään, tai edes ponin.

Lääkäri sanoi, että voi ratsastaa, jos ei satu, mutta älä sitten putoa. (Ja voin kertoa, että sitten kun taas kivun pelosta jäykkänä nousin ponin selkään, maailman kilteimmät luottoratsut nimenomaan tuntuivat yrittivän pudottaa minut.)

Kun selkä on kipeä eikä saisi pudota, on aina hyvä veto mennä varmuuden vuoksi ilman satulaa. Sentään turvaliivin olin lainannut takin alle. Enkä pudonnut, vaikka lähellä oli.

Putoaminen, kuten tunnettua, on sitä todennäköisempää, mitä rajumpia juttuja harrastaa. Ja koska en ollut kovin rajuja juttuja harrastanut siihenkään asti niin päättelin, että esteratsastus on se, mistä luovutaan. Eikä ollut kyllä sellaista ratsuakaan, jolla olisi hyppäämään päässyt. Niin että aika helppo päätös oli se.

No. Selkä tokeni ja sileällä ratsastelu on ollut sille viime vuosina etupäässä hyväksi.

En minä mikään varsinainen esteratsastaja koskaan ollut. Kun vuokrasin vanhaa estehevosta, parhaimmillaan nostettiin esteet metriin. Muuten hyppelöt rajoittuivat sellaisiin, mitä esteratsastajat kutsuvat maahankaivetuiksi. Sellaisia hypeltiin omaksi iloksi, Ruusan emälläkin silloin molempien nuoruudessa.

Siihen nähden, miten paljon esteratsastuksesta aikoinaan tykkäsin, esteitä on ollut yllättävän vähän ikävä. Ehkä siksi, että siinä perusratsastuksessakin on ollut haastetta ja harjoittelua enemmän kuin tarpeeksi.

Nyt kuitenkin on alkanut vanha suola kovasti janottaa. Onhan estehyppelö sitäpaitsi hyvää jumppaa hevosellekin. Jos minulla vaikka joskus olisi sellainen poni, jolla treenata.

Uskaltaisikohan sitä taas kokeilla esteitäkin? Ihan pieniä vaan, ainakin aluksi.