Kevättä rinnassa?

Ruusa ei ole nyt muutamaan iltaan kuulemma syönyt puurojaan. Ja eilen oli vatsaan koskeminen taas potkun uhalla kielletty. Poni ei myöskään voinut keskittyä ohjastuntumaharjoituksiin kentällä, vaan yritti koko ajan punkea kentällä olleen ratsukon suuntaan.

Nyt se on varmaan kuolemansairas, uskoisin. On myös mahdollista, että ponilla on jotain muuta mielessä:

On niin vaikeaa olla nuori tamma keväällä. Huomaa Ruusan huumaantunut ilme.

Pitikin mennä monessa yhteydessä kehuskelemaan, että Ruusan kiimailu on helpottanut kun sillä ei enää ole päivittäistä näkö- ja kuuloyhteyttä oreihin... Mutta niin se kevät vain näemmä väistämättä sytyttää roihun teininkin sydämeen.

Tallityöntekijän mukaan Ruusan eilispäivä oli mennyt miehiä vietellessä. Viettelytekniikka oli varsin suoraviivainen: peruutus aivan ruunakamun eteen ja kunnon pissalirut suoraan nenään. Tuli heti mieleen rakkaasta rimpulasta vähän vähemmän mairittelevia nimityksiä. (Sellaisia kuin pissaliisa ja teinipissis.) Ei ole helppoa olla tamma!

Viime kesän "sulho".
Tällainen läsipää kyllä kelpaisi tädinkin pihaan, jos olisi se piha.

On kyllä todettava, että meillä on Ruusan kanssa valitettavan erilainen näkemys sille soveliaasta sulhasesta. Ruusa on nimittäin kohdistanut rakkaudennälkänsä etupäässä lauman kahteen rautiaaseen läsipäähän. (Hyvällä hevosellahan ei huonoa väriä olekaan, mutta jos valitsisin hevosta pelkästään värin perusteella niin viimeiseksi ottaisin rautiaan sabinon tai muun rautiaan ja/tai isoläsisen yksilön.)

Itse asiassa myös Ruusan kesän "sulho" oli isomerkkinen läsipää, joskaan ei rautias.

Mutta kuka tietää, ehkä poni on kuullut huokailuni siitä, että se on turhan pieni. Nämä Ruusan tuoreimmat sydämen valitut ovat nimittäin ihan hevosenkokoinen suomenhevonen ja varsin kookas torinhevonen.

Toistaiseksi Ruusan viettelytekniikka ei onneksi ole purrut ruuniin. Toivotaan, ettei kevät herätä niidenkin uinuvia vaistoja.

P.S. Millä ihmeellä voin estää Bloggeria pilaamasta kuviani? Molemmat tämän postauksen kuvat näyttävät karmeilta, vaikka ennen blogiin lataamista olivat ihan hyvät!

Mamin kullannuppu näyttäytyy

Meillä on vierailulla tyyppi, jota voidaan kutsua nimityksellä mamin kullannuppu. Se on sellainen kaveri, jota on aina kiva nähdä (paitsi, että alkaa heti epäillä, että poni on liian kipeä ollakseen tuhma), mutta joka aika usein piilottelee alter egonsa pikku riiviön takana.

Mamin kullannuppu kömpi esiin piilostaan maanantaina, kun ensin oli yritetty pikku riiviön kanssa sellaista oikeaoppista irtojuoksutusta, jossa täti seisoo kentän keskellä ja poni jolkottelee kivasti isoa ympyrää tädin antamien ohjeiden mukaisesti.

Pikku riiviö kyllä sai tädin vähän huolestumaan, sillä niskojen nakkelun ja pukkilaukkailun sijaan se ei millään olisi halunnut askeltaa käyntiä ripeämmin. Mutta kun kyykytys loppui, ponin kavioista tuli vähän laukkaakin.

Ja silloin ilmaantui kullannuppu. Se seuraili mamiaan vapaana kentällä aika nätisti, paitsi jos mami erehtyi liian lähelle kentän aitaa, sillä aidan alla on vielä jäljellä muisto kesästä. Ja kun poni näkee ruohoa, se ei siinä vaiheessa enää mitään mameja muistele.

Välipäivän jälkeen mami ja mamin kullannuppu kohtasivat jälleen. Kullannuppu jätti vapaaehtoisesti tarhan heinäpaalin tullakseen kiinniotetuksi (tämä ei riiviöltä ole välttämättä jokapäiväistä käytöstä). Se seisoi nätisti kahtapuolen sidottuna (naruissa seisominen on jäänyt vähälle treenille) ja antoi pukea töppöset ilman sen suurempaa draamaa.

Harmi, että kullannupulla on yhtä vinot jalat ja ahtaat liikkeet kuin riiviölläkin.

Ensimmäistä kertaa poni myös ymmärsi, että kuolainten pukeminen tapahtuu naruissa, riimu kaulalla, ihan samalla tavalla sievästi ja oma-aloitteisesti kuin karsinassakin. Ja että siinä vaiheessa kun riimu on kaulalla, ei olla vapaana eikä siten ole kannattavaa lähteä vaeltamaan.

Vielä taluttaessakin kullannuppu kohteliaasti pysytteli ponille varatulla paikalla, ainakin pääosin. Paluumatkalla tuli noin joka viidennellä askeleella pieni unohdus, mutta vaikka peruutusmerkki tuli ensimmäistä kertaa liruliinalla kuolaimista, kullannuppu totteli sitä kuin olisi aina tehnyt niin.

Vähän kokeiltiin raviakin, sillä kullannupulla oli virtaa ja tädilläkin tarvetta aloittaa ravitreenit kesän näyttelyitä varten. Ja jos selittää itselleen, että tässä nyt näyttelyä varten treenataan niin on ihan ok, että poni ei pysy oikeaoppisessa sijainnissaan vaan täti joutuu ravaamaan lavan kohdalla (tämä on näyttelyissä oikeaoppista).

Kaikkein iloisimmaksi kullannuppu kuitenkin teki maminsa, kun maastoilun jälkeen vielä pantiin suitsiin kiinni lyhyet ohjat ja treenattiin kentällä vähän ohjastuntuman hyväksymistä. (Tätä oli erikseen kokeiltu vasta kerran, inspiraatio tuli kuin tilauksesta, Mintti Rautioahon blogitekstistä.)

Kullannupulle tuntui olevan helpompaa harjoitella tuntumaa kävellen kuin paikallaan seisten, joten se sai tassutella eteenpäin. Ja voi miten hienosti se oli jo hoksannut idean!

Tosin on myönnettävä, että poni on ehkä sisäistänyt sanan "hyvä" merkityksen turhankin syvällisesti. Aina kiitossanan kuullessaan se pysähtyy ja kääntyy katsomaan tätiä: no niin, nyt sitä porkkanaa.

"Oisko porkkanaa?" (Miten tässä kuvassa näyttää siltä kuin poni olisi vaarassa tulla loimensa kuristamaksi? Apua!)

Laumaelämää

Kun Ruusa muutti nykyiseen kotiinsa, se käyttäytyi alkuun hyvin epäruusamaisesti. Eli totteli nöyrästi kaikkia muita hevosia ja varoi niitä heinäverkolla siinä määrin, ettei ilmeisesti saanut syödyksi paljonkaan.

Tarkkailumoodi oli päällä noin kuukauden. Sitten alkoi kipuamisvaihe: yksi laumatoveri kerrallaan Ruusa suuntasi kohti hierarkian huippua.

Lauman parikymppisen shettiksen Ruusa kyllä katsoi alamaisekseen jo heti alussa, mutta nyt oli toisen shettiksen vuoro. Tämä toinen shettis on tupannut olemaan hierarkian tikkailla aina siellä yläpäässä. Ehkä juuri siksi teini katsoi tarpeelliseksi vähän kyykyttää sitä. Oppiipahan kaveri olemaan.

Hirmuhallitsijaksi Ruusa ei sentään ole ruvennut, vaan olen bongannut sen yhteiseltä lepotauolta kääpiökokoisten alamaistensa kanssa.

Aikaisemmissa laumoissa prinsessaponi on aina kaihonnut parhaaksi ystäväkseen lauman ylijohtajaa. Aiemmin sellaisena on yleensä häärännyt joku vahva matriarkka. Vahvat johtajatammat eivät ikävä kyllä tapaa sietää nokkavalta teiniltä kovin tuttavallista käytöstä, joten Ruusaa on sattunut milloin mihinkin paikkaan.

Ruusa ja nykykamuja, joista kuningasruuna vasemmalla.

Nykylauman kuningas on kuitenkin 29-vuotias ruunaponi, jonka kuningattareksi Ruusa on kohtalaisella kiihkeydellä pyrkinyt. Vanhaherra ei pane Ruusan lähentelyitä kovin pahakseen, vaan suojelee rimpulaa muiden simputusyrityksiltä. "Ne tietävät olevansa vähän parempia kuin muut", kommentoi ponien lähentymistä työkaverini, johtajaruunan omistaja.

Tässä laumassa odotin, että Ruusa ryhtyisi ensimmäisenä kaveeraamaan kahden muun teinin kanssa. Mutta tämänsuuntaista lähentymistä olen havainnut vasta viime aikoina.

Aika usein Ruusa löytyy toisen 3-vuotiaan ponitamman lähistöltä. Koko ajan tiivistyvää kaveruutta on havaittu myös rimppanan ja vuotta vanhemman issikkaruunan välillä, kuten kuvista näkyy.

Samat kamut kuin ylemmässä kuvassa. Aika hyviä kavereita ollaan jo - minusta aivan ihanan - issikkaruunankin (oik.) kanssa. Lauma alkaa olla nyt kivasti vakiintunut, kun siihen ei ole tullut ketään Ruusan jälkeen. Muutama on kyllä poistunut joukosta.

Issikka on laumansa ilopilleri, joka saa umpimielisimmätkin laumatoverit leikkiin. (Vilkkaudessa se silti häviää Ruusalle, jolla on rutkasti pöllöenergiaa leikkeihin käytettäväksi.)

Ihan vielä Ruusa ei kuitenkaan ole löytänyt uudesta laumasta sellaisia bestiksiä kuin sillä oli pitkäaikaisimmassa kodissaan.

Laumautumisen hitaus on oikeastaan vähän yllättänyt minut. Ruusa on kuitenkin vaihtanut laumaa useasti aiemminkin ja ystävystynyt aina nopeasti uusien tyyppien kanssa.

Mutta siinä, missä Ruusan on aiemmin pitänyt sopeutua vain uusiin kavereihin, nyt uutta ovat olleet lauman lisäksi niin kotipaikka kuin elämäntyylikin: sisätallista pihattoon, heinäkasoilta heinäverkkoa nyppimään. Ei kai se ihme ole, että pari kuukautta menee sopeutumiseen.(Ruusahan muutti nykyiseen paikkaan marraskuussa.)

Paneehan tämä miettimään, miten kovaan prässiin me ihmiset panemme hevoset, kun vaihdamme tallipaikkaa.

Jo aiemmin blogissa näkynyt kuva Ruusasta ja ensimmäisestä bestiksestä. Tämä kuvaa minusta niin hyvin hevosten välistä läheisyyttä. Ponit siis ovat tässä kuvassa yhdessä päivätorkuilla makuullaan. Ne olivat erottamattomat, kunnes tulivat erotetuiksi.

Kokonainen vuosi

Vielä runsas vuosi sitten pidin bloggaamista yhtenä noloimmista harrastuksista ikinä.

Bloggaajat olivat minusta turhia itsekorostajia, joiden päätarkoitus oli saada oma elämä näyttämään hohdokkaalta. Blogeissa esiintyi vain puhtaita nurkkia ja kiiltokuvia elämästä. Armasta äidinkieltäkin mokomat runtelivat.

Mutta uteliaana eläimenä ihmisen on tutustuttava siihen, mitä ei ymmärrä. Ja jos ihminen on jo valmiiksi aika vakavasti nettiriippuvainen niin ei siihen kauan mene, että addiktio laajenee blogeihin. Etenkin, kun alkoi selvitä, että maailmaan mahtuu aika paljon myös mielenkiintoisia ja jopa hulvattoman hauskoja hevosblogeja.

Kun samaan aikaan rupesin tutustumaan hevosharrastukseen vähän eri näkökantilta kuin aiemmin, aloin miettiä, josko tästä matkasta saisi irti juttua kokonaisen blogin verran. Ehkä joku voisi jopa saada vinkkejä omaan tekemiseensä - virheistähän oppii, viisaammat jopa toisten tekemistä.

Ruusalla on usein niin paljon omia mielipiteitä, ettei sitä mamin mielipiteet paljon kiinnosta. Kuvaan liittyvä teksti täällä.

Tokihan minulla oli myös runsaasti näkemyksiä siitä, miten sellaista hyvää blogia kirjoitettaisiin.

Minun blogissani olisi vain asiapitoisia laatutekstejä. Alkuun naputtelin juttuja varmuuden vuoksi ihan vaan keskenäni, kunnes virtuaalinen pöytälaatikko alkoi käydä tunkkaiseksi.

Nyt on tullut sitten täyteen vuosi bloggailua (huomasin tosin juuri, että se merkkipäivä olikin jo toissaviikolla). Paha mennä sanomaan, ovatko kovat tavoitteet täyttyneet vai onko määrä korvannut laadun.

Edelleen kirjoitan ensisijaisesti omaksi huvikseni. Väkisin vääntämällä nyt ei ainakaan mitään hyvää synny.

Naruriimun ylivertaisuus koulutusvälineenä selvisi tädillekin keväällä. Tekstiin tästä.

Alunperin pelkäsin, että tällainen toistaitoisen tädinalun tusailu herättäisi ihmisissä suurta ilkeilynhalua.

Mutta Blogistan on yllättänyt. Kukaan ei ole ilkeillyt. Sen sijaan olen päässyt jyvälle siitä, mitä virtuaalinen vertaistuki voi parhaimmillaan olla. Syvimmissä syövereissä kohtalotoverin tsemppaus voi olla kuin pelastusrengas. Siitä valtavat kiitokset!

Lukijamäärä on pysynyt maltillisena, mutta totta puhuen en odottanut, että saisin muutamissa kuukausissa kaksinumeroisen luvun seuraajia. Tässäpä lisää aihetta kiitollisuuteen.

Välillä huonompi, välillä parempi. Aiheesta lisää täällä.

Omalle lukulistalleni olen valinnut blogeja teksti edellä.

Jos teksti tökkii, en kestä lukea, vaikka kuvat olisivat kuinka ihania ja vaikka aihe kiinnostaisi. Arvostan blogeja, joissa ei esitellä kiiltokuvaa vaan aitoa (hevos)elämän vuoristorataa. Pitää olla rouheutta ja tarttumapintaa. Jostain syystä myös suuresti arvostan kirjoittajan kykyä itseironiaan ja huumoriin.

P.S. Yllä olevien kuvien kuvateksteissä linkit teksteihin, joissa kuvat on alunperin julkaistu. Alla oleva kuva sen sijaan on pelkkä dekoratiivinen elementti, joka sattui silmään kesäkuvia selatessa.

Katse kohti tulevaa? (Tulisipa jo kesä.)

Se on elossa

Kaikki on kovin suhteellista.

Vielä puolisen vuotta sitten minulle oli aivan normaalia, etten nähnyt Ruusaa viikkoon. Poissa silmistä, (ongelmat) poissa mielestä.

Nyt kun olen tottunut syynäämään ponin käytännössä suurennuslasin kera päivittäin, odotin lomanjälkeistä jälleennäkemistä sydän pamppaillen. Löytäisinkö ponini henki pihisten ja maha hiekasta mykkyrällä? Etenkin jälkimmäinen kauhukuva tuntui varsin mahdolliselta, olihan koko "hiihtolomani" ajan plussakeli ja takaisin arkikotiin sai ajella kaatosateessa.

Yllättikö ketään, että poni oli edelleen hengissä ja ihan hyvissä voimissa?

Mitä nyt vähän oli loimi hangannut ryntäiltä. Olinkin jo ehtinyt ihmetellä, miten karva on tällä loimituskaudella pysynyt niin hyvänä. Ilmeisesti päivittäisellä loimenvaihdolla ja harjauksella sittenkin on merkitystä. 

Tässä kuvassa yrittää näkyä tuo ryntäiden hankautunut alue.

Saako lopuksi lähettää terveisiä säiden valtiaalle? Lähettäisin sellaiset terveiset, että haista pee, vee ja kaikilla muillakin kirjaimilla alkavat kirosanat.

Juuri, kun pääsen ratsastamaan ihanalla Valkoisella Ponilla peräti kolmesti viikon sisään, kaikki tavallisesti ratsastuskelpoiset alueet muistuttavat enemmänkin luistinrataa.  

Alan ymmärtää, miksi jotkut maksavat itsensä kipeiksi pitääkseen hevosensa maneesitallilla.

"Will you be my valentine?"

Toisella silmällä on hyvä seurata mamin touhuja.

Jos ponit osaisivat puhua amerikan kieltä, Ruusa ehkä esittäisi otsikon kysymyksen tänään jollekin tarkoin valitulle herrasmiehelle.

Tai itse asiassa ei sen herrasmiehen niin kauhean tarkkaan valittu tarvitse olla, kunhan joku tehtävään soveltuva löytyisi.

Oikeastaan ei tarvitse olla välttämättä mieskään, kyllä pikkupoikakin asiansa ajaa. Kuten kuvissa näkyvä kaveri, Ruusan viimekesäinen bestis. (Aiheesta myös heinäkuisessa tekstissä.)

Loppukesästä teini ja vauva hoksasivat, että tyttöponi ja poikaponi voivat olla enemmänkin kuin vain ystäviä, ja lasten leikit alkoivat mennä jo turhan aikuismaiseen suuntaan.

Joka tapauksessa ystävät, with benefits tai muuten vaan, ovat ponille (ruoan jälkeen) tärkeintä maailmassa.

Mutta kyllähän ihminenkin lajitoverin seuraa kaipaa. Kenen kanssa sitä muuten puhuisi hevosista? 

Niin että oikein hyvää ystävänpäivää kaikille!

Parasta on paras ystävä.

Tukasta asiaa

Luin Vipsun blogista Vipsun emännän isosta mokasta: hän oli leikannut suomenhevosen otsatukan. Meilläkin on tallilaisten kesken ollut viime aikoina hiukan erimielisyyttä jouhista.

Minähän olen yhden ponin vankalla kokemuksella tallin harjansiistimisekspertti ja kommentoin auliisti muiden ponien karvoitusta silloinkin, kun minulta ei ole kysytty mitään. (Toki valikoin mielipiteideni kohteet melko huolellisesti.)

Tässä kuvassa näkyy Ruusan näkökulmasta riippuen kamala tai ihana otsatukka.
Ihan vaan ajattelin nuo huitulat nipsaista veitsellä pois, mutta se ei
kuulemma mitenkään käy päinsä.

Oman ponini jouhien olin ajatellut antaa vapaasti kasvaa, kunnes tulee aika puunata pikku barbieponi näyttelyyn (sillä welshin valmistelu näyttelyyn jos mikä on aikuisten barbie-leikkiä).

Mutta viime aikoina on alkanut häiritä ponin liuhuletti. Siis nimenomaan etutukka. Se on ruma.

Kun kerroin siistimisaikeistani työkaverille, hänen reaktionsa oli varsin voimakas EI. Nimenomaan ihanat (?!) otsajouhet on kuulemma ehdottomasti säästettävä.

Työkaveri tehosti vaatimustaan uhkauksella leikata sitten oman poniruunansa harja siiliksi. Vastustin tietenkin ehdottomasti. Siilitukka on minusta yksiselitteisen kaamea. Vuonoponit nyt juuri ja juuri menevät pystyharjalla, vaikka nekin ovat minusta nätimpiä pitkätukkaisina.

Alunperinkin työkaveri myöntyi poninsa harjankasvatusprojektiin sillä ehdolla, että minä pidän harjan siistinä. Hyvistä aikomuksista huolimatta en toistaiseksi ole koskenut ruunan karvoihin lainkaan.

Ruunan tukkaa on kasvateltu nyt jokunen kuukausi ja täytyy myöntää, että ymmärrän työkaverin turhautumisen. Jokainen voi varmaan kuvitella, miltä näyttää paksu harja, joka on juuri ja juuri tarpeeksi pitkä kääntyäkseen osittain sivulle. Mutta onhan ihmisenkin hiustenkasvatusprojektissa aina on se vaihe, kun tukka ei ole lyhyt eikä pitkä eikä asetu, vaikka seisoisi päällään. Pitää vain olla kärsivällinen.

Ruunan tukan kanssa suunnilleen samassa tilassa on Valkoisen Ponin jouhisto. Myös Valkoisen Ponin ylläpitäjä on kanssani yhtä mieltä tilanteen kestämättömyydestä ja on antanut minulle vapaat kädet ponin kuontalon kanssa.

Valkoisen ponin harja esteellä. Ehkä kuontalon paksuudesta saa huonostakin kuvasta jonkinlaisen käsityksen.

Viime lauantaina sain jo vähän esimakua, sillä Valkoinen Poni oli menossa viikonlopun mittaiseen valmennukseen ja sen nuorempi ylläpitäjä koki epätoivoa ja häpeää uljaan ratsunsa vähemmän uljaiden jouhien vuoksi.

Puoli tuntia myöhemmin hengästynyt groomaajatäti valui hikeä ja lattialla oli melko vaikuttava kasa valkeaa jouhta. Ponin harja oli samannäköinen kuin puoli tuntia aiemmin.

Apua, olen aloittelija

Joskus mietin, miten hyvä ratsastaja olisin, jos olisin kuluttanut kaikki alatisairaan varsan hoitamiseen kulutetut tuhannet ja taas tuhannet eurot ratsastustunteihin.

Epäilemättä olisin vähintäänkin selvästi parempi kuin nyt, sillä paljon huonommaksi on paha panna.

Otsikon parahdus on tullut mieleen parina viime ratsastuskertana: viime viikolla tein käyntitreeniä Valkoisen Ponin kanssa ja eilen kävin loman kunniaksi ihan ratsastuskoulun tunnilla.

Ratsastuskoulun Sulo-hevonen oli karsinakäytökseltään hyvinkin nimensä veroinen. Tunnilla suloista Suloa kävi kyllä kovin sääliksi. Se joko jolkotteli rautakankihenkisessä olotilassa yrittäen parhaansa mukaan jättää ratsastajan huomiotta tai heitteli päätään, koska ei pystynyt jättämään ratsastajaa huomiotta.

Enpä muista, milloin viimeksi olisin tuntenut oloni näin totaalisen avuttomaksi hevosen selässä. Tai no, viime viikolla olin kyllä aika samansuuntaisissa fiiliksissä.

En osaa enää pitää tuntumaa vetämättä. 10 vuotta sitten tein hirmuisen työn, että sain käteni kevyeksi, ja nyt käsi on taas kova.

Opettajan mukaan istuntani on ihan nätti (jotain hyötyä selvästi oli marraskuisesta pilates-ratsastuksesta), mutta hartiat tuppaavat karkaamaan korviin. Olen epäilemättä menettänyt yhteyden hartioiden ja aivojen välillä, sillä opettaja huomautti jännittyneistä hartioista silloinkin, kun luulin olevani siltä osin rento.

Oma tumpulointi olisi tuntunut vielä pahemmalta, jos muut tuntilaiset olisivat olleet taitavia. Mutta helppo B -tasoiseksi mainostetulla tunnilla ei kenenkään muunkaan hevonen mennyt oikeinpäin. Tämä kylläkin herättää kysymyksen siitä, oppiiko kyseisellä ratsastuskoululla ratsastamaan.

En ollut ihan vakuuttunut siitä, saiko kukaan tuntilaisista neuvoja runsaan 30 euron edestä.

Koska en juuri käy ratsastuskouluilla, tunti herätti myös kysymyksen tuntien sisällöstä. Itse kaipaisin keskittymistä perusasioihin kuten istuntaan ja apujen käyttöön. Näkemäni perusteella muiden ryhmäläisten ratsastus olisi kaivannut ihan samaa. Sellaista ei kuitenkaan tältä tunnilta juuri herunut.

Junioriratsastajat varmaankin kyllästyvät, jos ei tehdä "temppuja", mutta mahtavatko aikuisetkin olla niin lyhytpinnaisia? 

Niin tai näin, viimeistään nyt olen vakuuttunut siitä, että tälle ratsastukselle nyt ihan totta täytyy tehdä jotain, etenkin jos aion tehdä omasta ponistani joskus ratsun.

Alkajaisiksi menen tänään uudemman kerran testaamaan sitä eilistä ratsastuskoulua. Annetaan sille vielä toinen mahdollisuus. Ei kai siitä sitäpaitsi haittaakaan voi olla.

Uusi ulkoasu

Nyt kun ollaan jo kevään korvilla, on viimeistään aika vaihtaa blogin ulkoasu vähän talvisempaan, vai mitä? En oikein tiedä, mitä tykkään tästä uudesta, mutta olkoot nyt vähän aikaa. (Olisi minulla muutakin tekemistä, mutta lomallahan kuuluu tehdä kaikkea hyödytöntä.)

Yksinkertaisen ystävä päätyi tällä kertaa nyt tällaiseen vähän krumeluurimpaan. Ja vaikutteita on häpeilemättä otettu taitavammilta banneristeilta.

Entinen ulkoasu

Uusi ulkoasu

Kurssia pukkaa

Suomessa järjestetään joka vuosi hirmuinen määrä mielenkiintoisia hevosaiheisia kursseja ja tapahtumia. Jostain syystä olen vain yleensä kuullut niistä siinä vaiheessa, kun kaverit hehkuttavat Facebookissa niiden antia. 

Nyt olen ilmeisesti liittynyt oikeansuuntaisiin FB-ryhmiin, sillä viimeinkin olen onnistunut bongaamaan kiinnostavia tilaisuuksia siinä vaiheessa kun niille pystyy vielä ilmoittautumaan.

Siltä varalta, että joltakulta muultakin menevät nämä jutut ohi, tässä pari vinkkiä tilaisuuksista, joihin olen nyt saanut ilmoittauduttua. Toukokuussa tarkoitus olisi viimeinkin päästä kuulemaan Piet Nibbelinkiä. Aiheesta lisää Facebookissa.

Nibbelinkiä menen ihan vaan kuuntelemaan, mutta jos Ruusalla on kaikki liikkuvat ja vähemmän liikkuvat osat suunnilleen järjestyksessä maaliskuun puolivälissä, lähdemme yhdessä päiväretkelle Hämeenlinnaan.
 

 

Otan ilomielin vastaan lisää vinkkejä kiinnostavista kursseista. Kiinnostavia aiheita ovat mm. hevosen biomekaniikkaan ja koulutukseen liittyvät asiat.

Loma

Tänään on lokakuun alun jälkeen ensimmäinen päivä, jona en ole menossa tallille. Ei sillä, ettenkö tykkäisi käydä tallilla vaikka joka päivä. Mutta kun on pakko ajaa joka jumalan päivä 45 kilometriä suuntaansa antamaan ponille lääkettä, homma alkaa jossain vaiheessa uuvuttaa.

Niin että nyt sitten vietän talvilomani ilman ponia. Saa nähdä, mitä siitä tulee. Mutta luulen, että pikkubreikki tekee meille molemmille ihan hyvää.

Hyvää lomaa mamille toivoo laama, eikun siis Ruusa.

Yritän olla stressaamatta ponin voinnista tai siitä, että sataa vettä ja kohta poni pääsee taas käsiksi lumen alla majailevaan hiekkaan.

Tallikaveri, Valkoisen Ponin ylläpitäjä, on (oma-aloitteisesti) luvannut aina tallilla käydessään antaa Ruusalle vitamiineilla terästettyä melassivettä ja kurkistaa loimen alle. Toki ponia pidetään silmällä tallinkin puolesta, mutta on ihan kiva että joku kiinnittää siihen erityistä huomiota. Because she's worth it?

Hyvää ja huonoa

Eläinlääkäri kävi katsomassa Ruusan jalkaa eilen.

Vasen etunen kuulemma tuntuu toista etusta lämpimältä siksi, että siinä on vähemmän karvaa (tätä vähän epäilinkin). Ikävää on tietysti se, että molemmat etuset ovat lämpimät. Mutta akuuttia vikaa jalasta ei nyt löytynyt.

Ei se runsaat 140 euroa silti hukkaan mennyt, sillä kerrankin eläinlääkäri oli vaivautunut etsimään ongelmien alkulähdettä. Eläinlääkäri jätti jälkeensä tällaisen epikriisin (en päässyt itse paikalle tutkimustapahtumaan):

Ongelman ydin on jalka-asennoissa, jotka ovat varsin kaukana optimista. Tällainen asento rasittaa alaniveliä ja niiden tukirakenteita, joten paljon mahdollista, että niitä joutuu jatkossakin hoitamaan (lihavointi lisätty) rasituksen lisääntyessä käytön myötä. Lisäksi hankoside joutuu koville. Myös liikaluu on tullut samasta syystä -> painorasitus jalan sisäreunalla suuri ja kohdistuu sisäpuikkoluun yläpäähän. Tällöin puikkoluun ja koipiluun ligamentti rasittuu ja alkaa kalkkeutua. Neuvottele sepän kanssa, kuinka kavioita voisi vuolla niin, että jaloilla olisi helpompi olla.

Valitsin tarkoituksella sanan epikriisi, sillä aikamoinen kriisi pukkasi välittömästi päälle. Tädin sisäinen (?) draamakuningatar heräsi ja päätteli yllä olevasta, että ponin päivät alkavat olla luetut. Eihän se ikinä kestäisi käyttöä. Draamakuningatar ei saanut unta, kun itkeskeli hyvästejä karvaiselle kullannupulleen.

Hyvää kuvaa jalka-asennoista ei kyllä ole. Mutta tässä kuva ponista, joka nautti eilisaamun auringosta ja siitä, että hysteerinen omistaja kerrankin uskalsi jättää ponin ulos nakuna - välittömästi oli päästävä piehtaroimaan lumeen.

Tänään aamulla eläinlääkäri kuitenkin soitti ja esitti diagnoosinsa hiukan pehmeämpään sävyyn. Hänestä ponia voi edelleen rasittaa, mutta olisi hyvä antaa rasitusjaksojen väliin toipumisjaksoja.

"Kyllä siitä vielä hyvä tulee", lohdutti lääkäri lopuksi. Ehkäpä hän kuuli poninomistajan äänessä epätoivon särähdyksen.

Poninomistaja ei ole kuitenkaan vielä ihan vakuuttunut. Tämä sama lääkäri nimittäin kuvasi G:n selän keväällä 2012 ja sanoi, että kyllä ponilla vielä voisi ratsastaa ja varsankin teettää. Kuukautta myöhemmin poni oli vainaa.

Mutta ehkä nyt en kuitenkaan ihan vielä rupea tekemään Ruusalle tilaa pakastimeen. (Vaikka syytä ehkä aika paljon olisikin.)

Eläinlääkärin teksti silti järkytti, vaikka ponin jalka-asentojen heikkous ei varsinaisesti ollut minulle mikään uusi asia.

Olen maininnut jalka-asentohuolista jokaiselle tapaamallemme eläinlääkärille ja jokaiselle kengittäjälle. Lähes yhtä moni eläinlääkäri ja kengittäjä on vähätellyt asiaa. Pari ammattilaista on jopa pitänyt Ruusan hajavarpaisuutta suhteellisen lievänä (vaikka jalkojen vinouden näkee puusilmälläkin).

Eniten tässä harmittaa muutama asia:
a) Ruusan ollessa ihan pieni en kutsunut ammattitaitoista seppää paikalle heti, kun aloin huolestua jaloista, vaan kuuntelin kokeneempien kasvattajien rauhoittelua. Hajavarpaisuutta alettiin hoitaa vasta ponin ollessa 5-viikkoinen.
b) Valitsin väärät ihmiset vinoutta hoitamaan (vaikkakin käyttämäni kengittäjä oli koulutettu, kokenut ja itsekin hevoskasvattaja). Rajun hajavarpaisuuden korjaamiseksi olisi ehkä voitu tehdä muutakin kuin vuolua.
c) Luotin liian pitkään ammattilaisen työhön, vaikka näin, että kaviot olivat vuolun jälkeen liian pitkät. Tämän ansiosta etukavioiden kannat ovat valahtaneet liian eteen, mikä ei ole erityisen hyvä asia varsinkaan yhdistettynä ventoihin vuohisiin.

Olisikohan olemassa joku konsti, jolla voisin tuntea itseni vähän vähemmän epäkelvoksi hevosenomistajaksi?

Huolenmentävä kolo täynnä taas

Ruusan hengitys ja maha ovat olleet aika hyvät tässä viime aikoina.

Tädin mielessä on siis ollut pieni huolenmentävä kolo. Ja kun siihen koloon löytyy huoli niin huoli paisuu ja täyttää koko mielen.

Huolenaihe löytyi niinkin läheltä kuin ponin mahan alapuolelta. Siitä yhdestä tietystä etujalasta, johon karvat eivät edes ole ehtineet edellisen ultran jälkeen kasvaa takaisin.

Irtohypytyksen jälkeisenä päivänä hankkari tuntui liikaluun yläpuolelta vähän pullavalta ja koko jalka aika kuumalta. Eilen hankkarin turvotus tuntui laskeneen, mutta jalan lämpötila oli edelleen vähän epätoivotuissa lukemissa. (Lämpötila on mitattu niinkin tieteellisesti puolueettomalla välineellä kuin hysteerisen tädin kädellä.)

Edellisen jalkaepisodin kylmäysopit ovat jälleen käytössä.
 
Ruusa on saanut nämä pari päivää pitää ihan liikutusvapaita. Vapaa-aikansa poni on käyttänyt rakentavasti, riehumiseen kavereiden kanssa.

Soitto eläinlääkärille ei ollut kovin omiaan hälventämään huolia, sillä eläinlääkärin mielestä kuuma jalka olisi syytä tutkia. Lupasi tulla ehkä perjantaina. Sitä odotellessa vakuuttelen itselleni, ettei jalassa voi mitään olla, koska se on ennenkin ollut lämmin olematta rikki.

Mutta kun epäilys herää, se ei kaikkoa ennen kuin se on nykyaikaisin kuvantamislaittein kumottu.

Eka kerta

Ennemmin tai myöhemmin se koittaa (lähes) jokaisen varsan elämässä. Kuten Ruusan elämässä yleensäkin, myös tässä kohtaa puhuttiin myöhemmästä. Kyseessä on siis eka kerta irtohypytyksessä. Ruusa päätyi tähän kujanjuoksuun sunnuntaina.

Tallikaverin tytär oli ollut hetkeä aiemmin estetunnilla ja olimme rakentaneet sarjaesteen sitä silmälläpitäen, että siitä saisi minimaalisella muokkauksella kujan irtoloikkiin.

Tallikaveri, joka on saanut oppinsa eräältä kenttäratsastuksen legendoista, lupautui jäämään jeesiin, jotta kaksi esteummikkoa selviytyisivät tehtävästä. Ja hyvinhän siitä suoriuduttiin, yhdessä oppimalla kuten täti ja poni tähänkin asti ovat tehneet.

Tehtävä oli tosin laadittu sen verran yksinkertaiseksi, että jopa vähän kömpelömmän varsan olisi ollut siinä vaikea epäonnistua. (Ja olihan Ruusa nyt joskus jonkun tikun yli loikannutkin, vaikka sen ensimmäinen ajatus onkin aina ollut, että esteet on tehty kierrettäviksi.) Myös tädille oli pedattu onnistumisen edellytykset, sillä estetunnin opettaja oli osannut arvioida Ruusalle sopivan sarjavälin ponia näkemättä.

Alkuun vähän puomeja.

Tämä ensimmäinen virallinen irtohypytys aloitettiin sillä, että talutin ponin kujan läpi muutaman kerran ensin käynnissä ja sitten ravissa. Tässä vaiheessa "esteet" tietysti olivat vain maapuomeja. Alkuun poni oli aivan perässävedettävä malli, kuten alkukäynneissäkin, mutta ravissa se alkoi jo herätä.

Talutushommien jälkeen poni jätettiin suoriutumaan tehtävästä yksikseen niin, että emäntä talutti silmäteränsä kujan alkuun, päästi irti ja esti ponia kääntymästä takaisin. Toinen täti ohjasi ponia eteenpäin juoksutuspiiskan avulla.

Kun poni oli hoksannut kujan idean, toinen puomi nostettiin pikkuruiseksi pystyksi. Poni hyppäsi. Tästä rohkaistuneina pykättiin kujan alkuun pieni ristikko. Poni hyppäsi kaksi estettä peräkkäin ja alkoi edetä kujassa ilman apua.

Aina kierrosten välissä poni sai hakea mamilta leipää.

Keskittynyt ilme valtavalla esteellä. (Pahoittelut kuvan laadusta, kuvaajallamme ei ollut paras päivä.)

Toisella tai kolmannella kerralla poni juoksi kujaan ja hyppäsi esteet niin hienosti, että päätimme jättää homman hautumaan.

Sehän on nimittäin tiedossa, millainen loppu ahneella on. Nyt ei ollut tarkoitus väsyttää ponia tai kokeilla, miten korkealle se pystyy hyppäämään. Tarkoitus oli vain esitellä ponille, että tällainenkin harrastus on olemassa kuin estehyppelö. Saada alle muutama onnistunut hyppy.

Tallikaverin kanssa meillä oli samanlainen ajatus siitä, mitä haetaan. Avainsana on rauhallisuus. Ei ajeta ponia kujaan kuin käärmettä pyssyyn, vaan vain rauhallisesti ohjataan se esteiden äärelle ja annetaan sen itse löytää rytminsä.

Kaiken kaikkiaan olin hurjan tyytyväinen ponin suoriutumiseen. Ja kerrankin molemmilla oli hauskaa.

Olemme ehkä pienen hypyn lähempänä tavoitetta osallistua syksyllä Laatuponikisaan.

No, eiköhän tässä nyt joku terveysongelma estä sellaiset aikeet, mutta Laatuponikisa on aina kangastellut mielessä siinä mielessä. 3-vuotiaille siellä ei ole kovin vaikeita tehtäviä. Ruusa voisi selviytyä niistä ihan kivasti, jos terveydentila vain sallii osallistumisen ja pienimuotoisen treenaamisen.