Syyllinen reikiin loimessa?

Mahdoinkohan tänään yhyttää syyllisen siihen, että Ruusan uusimpaan loimeen on tullut pientä reikämuodostumaa? Vai oliko tämä Ruusan uuden kamun ensimmäinen ratsastus?

Ruusan suusta valuva neste ei ole kuolaa vaan vettä, jota poni kaikessa rauhassa siemaili tarhan vesipisteellä "ratsastajasta" täysin piittaamattomana.

Mutta miksi loimi pihattoponilla auringonpaisteisessa pikkupakkasessa?

Syy on tietenkin ensisijaisesti ponitädin hysteerisyys. Hysteerisyyttä on tällä kertaa lietsonut tallilla nyt kiertävä flunssapöpö. Astmaatikolle pikkupöpökin voi olla iso murhe, joten kierrämme nyt virstan väärää mieluummin kuin vaaksan vaaraa. (Ja todennäköisesti poni sairastuu silti.)

Ruoto suoraksi eli taannoisen pilatesratsastuksen antia

Olin lauantaina pilatestunnilla, jolla elävänä jumppapallonani toimi työkaverini omistama new forest -ruuna.

Opettaja alusti tuntia vertaamalla ratsastajaa reppuun.  Myönnän, että olen ainakin viime aikoina ollut huonosti pakattu reppu.

Repun ergonomistaminen aloitettiin keskittymällä jalkoihin. Painon pitäisi kuulemma levätä jalustimella päkiällä, pääosa painosta isovarpaan tyvellä. Isovarpaan lisäksi piti keskittyä rentouttamaan nilkkojen etuosa ja jatkaa rentoutusta ylöspäin aina lonkkaan asti.

Oikealla jalalla tehtävä jotenkin onnistui. Sen sijaan yhteys tädin aivoista vasempaan jalkaan on jo aiemmin todettu pätkiväksi eikä tilanne nytkään ollut sen parempi. Ja kun yritin korjata painoa sille vasemmalle isovarpaalle, tuntui kuin koko painopisteeni olisi valunut vasemmalle. Sama fiilis taisi olla ponilla...

Vasenta jalkaa etsimässä.

"Juuri tuo on kehonhallintaa", hihkui opettaja, kun kerroin yhteysongelmista. Ongelman tiedostaminen on ensimmäinen askel sen korjaamiseen, kuulemma. Harmi vaan, että se seuraava askel, ongelman korjaus, on tuntunut ylivoimaiselta harppaukselta.

Mutta aivan kuin jalkojen rentoutus ei olisi ollut jo tarpeeksi haasteellista, seuraavaksi käytiin ylävartalon asennon kimppuun. Opettaja käskytti vetämään vatsan sisäänpäin lommolle ja samalla suoristamaan selkärangan.

Olen jo aiemmin havainnut alkaneeni muistuttaa ponin selässä erehdyttävästi quasimodoa. Ongelman tiedostaminen ei kuitenkaan ole johtanut ryhtiliikkeeseen. En vain ole saanut kiinni siitä, mistä kohtaa ja millä lihaksilla asentoa pitäisi ryhtyä muuttamaan.

Quasimodo vauhdissa. Juu, ihan tosissaan tästä lähdettiin.

Katse eteenpäin mars!

Opettaja käski suoristaa alaselän ja venyttää rankaa ylöspäin. Koska suulliset ohjeet eivät riittäneet, opettaja kävi käsiksi. Tökkäsi sormella palleaan, aivan rintalastan alapuolelle: "tuosta vatsa sisään". Toisella kädellä tuuppasi lapaluiden väliin: "tuosta eteenpäin".

Niin ja sitten vielä katse eteenpäin! (Tämä on kuulemma ratkaisevan tärkeää.)

Jos saisin lantin joka kerta, kun yllätän itseni tuijottamasta ponin niskaa (jonka asento totta kai on ratsastuksen ensisijainen mittari, eikö niin), olisin jo yhdessä tunnissa rikastunut aika lailla. Valitettavasti tässä joutuu itse olemaan maksumiehenä.

Silmien pitäminen silmänkorkeudella ja selän pitäminen suorana vaati aika paljon aivo- ja lihastyötä. Ja samaan aikaan olisi kuulemma pitänyt olla rento ja vielä hengittääkin! Tädin aivokapasiteetti alkoi tässä vaiheessa olla jo ylikuormittunut.

Positiivista on kuitenkin se, että kun lähtötilanne on tosi paha, yhdessäkin tunnissa tapahtuu jo selvää parannusta.

Ei täydellinen istunta, mutta parempi.

Nyt kun vielä pääsisi ponin selkään vähän tiheämpään kuin kerran kahdessa kuukaudessa. Sitä ihmettä odotellessa olen yrittänyt sisäistää ydinoivallusta eli pallea sisään ja rinta ulos -juttua (ilman, että selkä menee notkolle) myös arkielämässä (paitsi tietysti nyt tietokoneella röhnöttäessä). Kävellessä yritän tavoitella samaa ideaa.

Lopuksi on vielä pakko arvuutella: minkä ikäiseksi arvioisitte lainaratsuni?

Ehkä sitä rentoutta pitää vielä hakea...

Väittävät, että Ruusassa on samaa näköä kuin tässä ruunassa.

Opettaja ainakin yllättyi suuresti kuullessaan vastauksen. Poni on nimittäin 28-vuotias. Siitä huomaa, että sitä on pidetty kuin kukkaa kämmenellä ja liikutettu säännöllisen monipuolisesti. Sitä ei ole unohdettu "eläkkeelle" rapistumaan.

Pappaponin hyvästä kunnosta kertoo jotain sekin, että se on ison pihattolauman kiistaton kuningas. Kuningas pitää huolen paitsi omasta asemastaan, myös alamaisistaan. Se ei siedä kiusaamista tai muuta huonoa käytöstä.

P.S. Kuvat napsi viileää säätä uhmaten eräs tallitoveri, joka oli pilatesopen opastuksessa edellisellä tunnilla. Suurkiitokset vielä tätäkin kautta, jos kyseinen henkilö sattuisi eksymään tänne.

Voihan mast-solu

Eläinlääkäri soitti. Ruusan keuhkonäytteiden tulokset olivat tulleet. Valitettavasti ne eivät näyttäneet minkäänlaista parannusta tilanteeseen. Päinvastoin viimeksi koholla ollut mast-soluarvo oli jopa kohonnut entisestään.

Googletin. Mast- eli syöttösolu on osa elimistön immuunijärjestelmää. Wikipedian artikkelista ymmärsin nämä lauseet: "Yleensä lepotilassa olevat syöttösolut aktivoituvat allergisen reaktion aikana--" ja "Syöttösolujen on osoitettu olevan tärkeitä myös -- allergisen nuhan ja astmaoireiden synnyssä".

Ponini on siis samassa tilanteessa kuin hometalojen uhrit. Vaikka nykyinen tilanne saataisiin hallintaan, herkkyys jää Ruusan keuhkoihin todennäköisesti niin pitkäksi ajaksi kuin niissä elämä pihisee. Ja herkkyys johtaa hyvin helposti tulehdusreaktion paluuseen.

Toisin sanoen ponia pitää lopun ikäänsä lääkitä vähintään ajoittain.

Kunpa olisin ymmärtänyt viedä ponin klinikalle heti, kun huomasin oireet eli kolme viikkoa aiemmin. Sen sijaan odotin sitä eläinlääkäriä, jonka piti tulla ihan niinä päivinä käymään. Eläinlääkäri olisi ehkä jo silloin todennut terveeksi jalan, joka seisoi pihattounelman tiellä. Ruusa olisi varmaankin muuttanut kuukautta aiemmin. Olisiko keuhkojen tilanne nyt parempi?

Jos ja jos. Kunpa voisin palata ajassa taaksepäin. Valitsisin toisin niin monta kertaa.

Mutta ei, tässä todellisuudessa käytössä ei ole aikakonetta. Tässä todellisuudessa epätäydelliset tädit yrittävät selviytyä ja pitää poninsa hengissä sillä ymmärryksellä, joka kulloinkin on käytössä. Ja tämä todellisuus pyrkii heittelemään kapuloita rattaisiin joka käänteessä.

Mitäs nyt sitten tehdään, kysyin eläinlääkäriltä pala kurkussa. No. Vaikka maallikosta tuntuu järjenvastaiselta vähentää lääkitystä, kun allerginen reaktio on ja pysyy, näin nyt toimimme. Ruusalle jää Gastrogardin kaveriksi vain toinen inhaloitavista lääkkeistä, ja sitä annetaan enää kerran päivässä.

Jos tämä ei noin kuukaudessa saa oireilua siedettävälle tasolle, olisi syytä aloittaa siedätyshoito. Ruusallehan tehtiin kesällä allergiatestit. Niissä tuli vain lievää reaktiota yhdelle ruoholle, jota ei tietääkseni ollut Ruusan laitumella, ja jollekin ulkoloiselle, jollaisesta en ollut koskaan kuullutkaan saati bongannut sellaista ponini iholta.

Mutta kuulemma mitättömänkin allergian hoito voi parantaa allergisen eläimen kokonaisvointia.

Ja nimenomaan vointia nyt pitäisi seurata eikä lääketieteellisiä mittareita, linjasi eläinlääkäri. Hänestä Ruusan hengitys näytti eilen silmämääräisesti paremmalta kuin neljä viikkoa sitten.

Oireiden laajuutta on mahdoton ymmärtää, jos ponia näkee vain seisoskelemassa heinätuppo suupielessä. Niinpä Ruusaa pitäisi nyt ruveta vähän liikuttamaan. Paljastuu karu totuus.

Tätä pitäisi varmaan taas ottaa ohjelmaan, tai jotain vastaavaa. Kuva Ruusan ensimmäiseltä kuolainajolta.
Se voi silloin niin hyvin. Voisinpa palata ajassa taaksepäin ja valita toisin. 

Paras päivä käydä klinikalla?

Mikä on kuukauden paras päivä käydä ponin kanssa klinikalla? 

Aivan oikein, palkkapäivä. Ei ole ponitäti ehtinyt vielä kuluttaa palkkaansa epäolennaisuuksiin kuten vuokran maksuun (oman tai ponin) tai lounaiden osteluun. On pätäkkää ostella ponille tutkimuksia ja lääkkeitä.

Palkkapäivän kunniaksi (kyllä, meidän konsernissa palkkapäivä on loogisesti kuun 25.) Ruusaa tähystettiin tänään Viikissä sellaisella tarmolla, että poniparka kärsi session päätteeksi nenäverenvuodosta. Vahvasti tainnutettu poni kuitenkin kärsi ronklaukset sen verran alistuneesti, että meille uusi eläinlääkäri ihan ääneen ihmetteli näin säyseää käytöstä 2-vuotiaalta.

Vaikka eläinlääkäri muisti, että Ruusa on herkkä rauhoitusaineelle, piti odotella jokunen tovi ponin tokeentumista ennen kuin lähdettiin kotimatkalle. Vasemmassa sieraimessa voi tarkkasilmäinen nähdä nenäverenvuodon jälkiä.

Keuhkotulokset tulevat aikaisintaan huomenna. Siihen asti saa jännittää, ovatko astma- ja allergialääkkeet saaneet voiton tuhmista soluista. Sitä tietoa odotellessa Ruusa saa pitää vapaata inhalaattorista.

Mutta sellaista vaaraa ei ole, että Ruusa jäisi kokonaan ilman lääkkeitä. Ehei! Tällä kertaa siihen truutataan Gastrogard-nimistä tahnaa.

Gastrogard-kuuri, kuten valitettavan moni hevosenomistaja nykyisin tietää, tarkoittaa omistajan lompakolle suunnilleen samaa kuin jos ponia ruokkisi seteleillä. Gastrogard kuitenkin tuoksuu paremmalta kuin setelit, sellaiselta kaneliselta.

Niin että juu, siellä Ruusan kipristelevässä mahassa sitten tosiaan oli haavauma.

Vatsalihakset sisään - viimeistään tämä näky herätti epäilemään mahavaivoja.

Ihan tarkkaan mahaa ei kylläkään pystytty tutkimaan, koska ponitäti ei ollut raatsinut paastotuttaa poniaan tarpeeksi pitkään. Osa mahasta oli siis paksun rehukerroksen peitossa. (Puolustus vetoaa lieventäviin asianhaaroihin eli siihen, että tähän asti 12 tuntia on kahden koe-eläimen otoksella todettu riittäväksi ajaksi mahan tyhjentymiseen.)

Tämä haavauma, jonka eläinlääkärit pystyivät pesemään skoopin kautta suhteellisen rehuttomaksi, ei ollut enää kovin ilkeän näköinen eli oli jo alkanut parantua itsekseen.

Koska kuoppa mahan vaaleassa pinnassa ei ollut (enää) verinen ja kaamea, Ruusa syö Gastrogardia vain niin sanotun ylläpitoannoksen verran. Tässä kohtaa on aina kiva omistaa pieni poni, sillä sellaiselle ylläpitoannos tarkoittaa vain neljännestuubia. Verrattuna esimerkiksi 600-kiloisen hevosen omistamiseen säästyy siis pikaisten laskelmien mukaan ainakin 20 euroa päivässä.

Veikkaanpa, että tämä haavauma on ainakin alkanut syntyä jo edellisellä tallilla.

Oli nimittäin varsin valaisevaa käydä siellä Ruusan keuhkoja lääkitsemässä myös iltavuoron jälkeen: Kello 22 aikaan Ruusa oli jo käytännössä syönyt yöheinänsä. Aamuruoka annettiin kello 8 aikaan aamulla - toki aloittaen väkirehulla (ihanan terveellistä!).

Edellisellä tallilla en edes harkinnut väkirehun lisäämistä Ruusan laitumenjälkeiseen ruokavalioon, vaan ponin ravitsevassa aamupuurossa oli vain Greenlinea, melassileikettä ja yrttejä. Tai itse asiassa on edelleen.

Valehtelisin jos väittäisin...

...ettenkö ikävöisi ratsastusta.

Nyt kun Ruusalla on ollut melko intensiivinen hoitojakso meneillään, vakioratsuni on saanut kanniskella ihan muita ratsastajia jo parin kuukauden ajan. Korvaaviakaan ratsastusmahdollisuuksia ei ole ollut tarjolla.

Ratsastuksen kaipuu alkaa saada jo fyysisiä muotoja. Pääkopan lisäksi kolottaa selkää ja jäsenet tuntuvat jäykiltä.

Pari ratsastusta viikossa pitää fysiatrin loitolla, vai miten se sanonta nyt menikään. Ilman ratsastusterapiaa selän tukilihakset vaivihkaa hupenevat - ja lihakset muuten katoavat huomattavasti nopeammin kuin kasvavat.

Voisihan korsettilihaksia jumpallakin hoitaa, mutta kun kotiutuu tallilta illalla kiljuvan mahan kanssa, on vaikea motivoida itseään tällaiseen itsehoitoon.

Pari kuukautta on ihan riittävän pitkä aika löysistyttämään vyötärönseudun. Etenkin, jos samaan aikaan lääkitsee surujaan sokerilla (joka, sivumennen sanoen, pitäisi kyllä pikimiten luokitella huumausaineeksi).

Ja minun kun piti kohentaa ratsastustani ennen Ruusan ratsutusta, ei hukata taidon viimeisiäkin rippeitä harjoituksen puutteeseen.

Haaveilen, että olisi varaa hankkia Ruusan rinnalle joku ratsastettava poni. Vaan eipä tarvitse kuin vilkaista pankkitilille niin tajuaa tuskallisen hyvin tosiasiat: yhdenkin murheenkryynin ylläpito lääkityksineen kääntää ab Ponitäti oy:n tuloksen äkkiä negatiiviseksi.

Valopilkkuna ratsastuksettomuuden pimeydessä kajastaa huomisaamu. Työkaverini nimittäin on ilmoittanut minut pilatesratsastustunnille omalla ponillaan. Mitenköhän sitä edes pysyy selässä näillä lihaksilla? Luvassa lienee pienimuotoinen kuolema. Onneksi ponin ainakin pitäisi olla kiltti.

P.S. Minulla oli pyhä aikomus kuvittaa tätä tekstiä yhdellä kivalla ratsastuskuvalla vuodelta 2009 (se taitaa olla tuorein kiva kuva minusta ratsailla), mutta ulkoinen kovalevy, jolla kuvaa säilytin, on ilmeisesti vainaa.

Kaikkien suosikki: itse ihanuus

Ketäköhän kuvailtaisiin otsikon sanoilla? Voitteko kuvitella, minun pikkuriiviötäni!

Uudella tallilla minut on täysin häkellyttänyt Ruusan saamien kehujen määrä. Se on kuulemma muun muassa kaikkien suosikki, niin nätti, niin kiltti, niin fiksu, itse ihanuus.

Kaiken huipuksi tallilla harjoittelussa oleva hieroja puhui tänään Ruusasta niin kauniisti, että jouduin nieleskelemään liikutuksen kyyneleitä. Hän sanoi muun muassa ymmärtävänsä hyvin, miksi jaksan aina vaan taistella tämän ponin puolesta.
 

Hieronta tuntui välillä ensikertalaisesta vähän oudolta.

Vaikka ponini on vaivainen, sen elämänilo ja -halu eivät ole jääneet huomaamatta muiltakaan. Vaikka eteen on tullut monenlaisia esteitä, Ruusa ei ole luovuttanut. Siksi minäkään en ole voinut päästää siitä irti.

Joskus meille lähetetään enkeleitä opettamaan meitä. Suunnilleen näin tuumi hieroja. 

Aika osuvasti sanottu, vaikka en olekaan varma, uskonko sen enempää enkeleihin kuin johdatukseenkaan. Mutta vaikka alunperin ajattelin, että minä opettaisin varsaa, olen saanut huomata olevani itse oppilaan roolissa (ks. esim tämä ja tämä teksti). Eikä Ruusan opetustehtävä ole vielä lähelläkään valmista.

Välillä tuntui aika kivalta. Ruusalla oli vähän jumissa vasen eli tämä puoli kaulasta.

Minulle on ollut jo pitkään selvää, että Ruusa on Elämäni Hevonen, oma ruusuni. Mutta en ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että pikkubambi voisi olla muidenkin mielestä jotenkin erityinen.

Ruusan kiltteys epäilemättä saa aivan uudenlaiset mittasuhteet tällä uudella tallilla, jolla on kontrastina toinen 2-vuotias ponitamma.

Tämä toinen teini on ollut melko nopea suuntaamaan ihmistä kohti muutaman kipakan potkun tai "tervehtimään" hampaat edellä. Sellaisen rinnalla korvat hörössä jutteleva varsa näyttää suorastaan enkeliltä, vaikka jättäisikin ihmisen oman tilan sujuvasti huomioimatta.

Toki olen aina itse ollut sitä mieltä, että Ruusa on pohjimmiltaan kiltti. Silti olen tällä uudella tallilla yllättynyt ponin käytöksestä. Erityisesti sen käytöksestä laumassa.

Poni on solahtanut laumaan kuin hansikas käteen. Teini on toistaiseksi ymmärtänyt jättää kukkoilut väliin ja väistänyt nöyrästi aikuisia. Toisaalta se ei ole myöskään paennut ketään, joten kenellekään ei ole tullut kiusausta ruveta jahtaamaan sitä.

Onko tämä tosiaan sama poni kuin se Ruusa, josta on saatu yhtenään paikkailla sen järkkymättömän väistämättömyysperiaatteen jälkiä?

On se vähän näköjään saanut hampaastakin.

Veikkaanpa silti, että Ruusa ei vielä ole paljastanut kaikkia korttejaan. Se epäilemättä tarkkailee laumatovereitaan mittailevasti: Kuka on heikko lenkki, jonka teinikin pystyy murtamaan? Kenen yläpuolelle on mahdollista päästä?


P.S. Tänään tajusin, ettei Ruusa taidakaan kipristellä mahaansa mahakivun takia. Sen sijaan poni käyttää vatsalihaksiaan hengittämiseen, pumppaa kuin puhkurihevonen. Ei varsinaisesti hyvä merkki.

Käärme paratiisissa

Ei olisi kannattanut nuolaista ennen kuin tipahtaa. Ei nimittäin mennyt kauan ennen kuin uuteen tallipaikkaparatiisiimme luikerteli ensimmäinen käärme. Liero on kolminkertaisen heinäverkon muotoinen.

Perjantaina huomasin, että Ruusa vetää mahaansa oudosti sisään. Kun koskin mahaan, poni yritti potkaista. Tyhmempikin täti pystyy tästä päättelemään, että ponilla on maha kipeä.

Kipristys.

Vaikka Ruusa on nähty monesti ruokintapaikan heinäverkolla, se ilmeisesti ei ole paljonkaan saanut syödyksi. Ei vilkkaalla, pikaruokaan tottuneella teinillä oikein riitä kärsivällisyys askarrella heinää korsi kerrallaan verkkoviidakosta. Verkot ovat niin tiheitä, että sormellinenkin eläin (=täti) saa aika lailla nyhtää saadakseen mitään ulos.

Ruusa on kyllä yrittänyt, mutta tuntuu masentuvan aina, kun hampaisiin osuu narua heinän sijaan.

Epäilemättä tässä on kyse tekniikasta, sillä kokeneemmat heinäverkon hammastelijat saavat näinkin tiukkaan pakatusta korsirehusta irti isoja suullisia kerrallaan. Ja muistuttavat möhköfantteja.

Möhköfantit eivät saisi lihota enää grammaakaan, mutta tallinpitäjä päätti tehdä kompromissin: toiselta ruokapisteeltä poistettiin tänään yksi verkko.

Toivotaan, että Ruusa saisi hiukan helpotetulla ruokintapisteellä heinäverkkotekniikasta kiinni. Ja toivottavasti tämä tapahtuu ennen kuin poni saa mahahaavan (ellei ole jo saanutkin) - ja ennen kuin valtamerilaivan kokoiset möhköfantit tajuavat tilanteen. Möhköt nimittäin suosivat sitä toista ruokintapistettä.

Ainakin tilanne näyttää lupaavalta, sillä illalla sain tallinpitäjältä viestin: Ruusa syö helpotetusta verkosta hyvin.

Ponin mahalinja on muuttunut. Kuvassa poni hoitokarsinassa. Luupattijalan kylmäämistä olen jatkanut savella.

Heinäverkon helpottamisen lisäksi sain luvan antaa Ruusalle lisäheinää hoitokarsinaan, että se varmasti saa syödäkseen. Saapahan poni samalla syödä vähän aikaa päivässä myös pää alhaalla, mikä on tällaiselle ahdaskurkkuiselle tärkeää.

Nyt sitten vaan peukkuja pitämään, että Ruusa jaksaa nyhrätä. Mutta taitaa olla taas matti tädin unikukkarossa, ilman nukkua.

Ehkä olisi varmuuden vuoksi parasta tähystyttää ponin maha samalla kun menemme klinikalle keuhkotarkastukseen runsaan viikon päästä.

Aurinko bongattu risukasassa

Näin tänään auringon.

Ruusakin hakeutui iltapäivällä tarhan aurinkoisimpaan kohtaan nautiskelemaan oudosta valilmiöstä silmät ummessa. Siellä se tönötti tarhakavereiden seassa. Laumassa oli sellainen rauha, ettei olisi uskonut sen saaneen uuden jäsenen vain puolitoista vuorokautta aiemmin.

Ruusa liittyi tähän laumaan vasta eilisaamuna, sillä sen piti ensin saada vapauttava tulos kakkatestistä. Nolla madonmunaa näytteessä avasi Ruusalle portin laumaelämään.

Alkuun Ruusa oli hyvin vihainen siitä, ettei sen oleskelualueella ollut lainkaan ponille sopivaa ravintoa. Se hengaili hoitotilan ovella koko eilisillan ja pyrki jokaisen ihmisen mukana sisään.

Uuden paikan huono puoli:
ruokailuasento ei ole kovin ergonominen saati luonnollinen.

Ja kun teini ihmisvelvollisuuksiensa jälkeen palasi ulos, se juoksi ensimmäisenä pihattoon, tutki paikat ja totesi, että hänet oli jätetty ruoatta. Myöskään tarhasta ei löytynyt heinäkasoja. Varsin turhauttavaa ponille, joka on tottunut vaivattomaan ruokailuun.

Tänään poni ei enää ollut ovella odottamassa. Ponin reaktio oman ihmisen saapumiseen oli enemmänkin "ei nyt, mami, mulla on just ruokailu kesken". Ilmeisesti se on siis kyllästynyt odottelemaan heinäkasoja ja ryhtynyt nyhtämään korsirehunsa pienisilmäisten verkkojen uumenista kuten muutkin.

Hiukan ahdisti mennä tänään tallille, sillä eilen olin näkevinäni Ruusan ontuvan taas sitä vasenta etukinttuaan. Täksi aamupäiväksi liike oli kuitenkin onneksi puhdistunut. Toivottavasti näin jatkuu. Hätävarjeluksi jätin ponille suojat - siis todellakin molempiin etujalkoihin.



Ai niin, se aurinko. Se taitaa aina välillä paistaa risukasaankin.

Ihan pelottaa sanoa, että olen tilanteeseen kovin tyytyväinen. Pitkään korkoa kasvaneita univelkojakin olen jo hiukan saanut perityksi.

Ruusa on sopeutumassa uuteen kotiinsa mainiosti. Pari laumatoveria on jo jopa hörissyt sille, vaikka nuori neito toistaiseksi vielä mieluummin väistää muita ja kiljuu turpakosketuksesta kuin sika pistoksissa.

Myös tädin sopeutuminen uuteen talliin on varsin hyvässä vauhdissa. Tätä on helpottanut se, että muutama tallin kävijöistä on jo ennalta tuttu eikä yrmynaamoja ole tullut vielä vastaan. Teiniponi on niin tallin kävijöiden kuin henkilökunnankin mielestä niin nätti ja lisäksi käyttäytyy mallikelpoisesti. Siis minun uppiniskainen pikku rimppanani!

"Moi, olen Ruusa ja mun mami on ihan hysteerinen mun jaloista. Joudun pitämään tällaisia noloja suojia koko ajan." Tarhan pohjan karkeus ei tunnu ponia häiritsevän - ja tänä syksynä taidetaan muuten välttyä impparilta. 

Näin marraskuun tympeydessä aurinko on todellakin kaivattu vieras. Mutta ei se niin haittaa, vaikka sataisikin, sillä tällä tallilla ei tarvitse tarpoa mudassa eikä tihrustaa poniaan pimeässä. Kenttäkin kestää melkoisia määriä vettä muuttumatta lilluksi.

Voi olla, että tämä positiivisuuspuuska vielä ampuu jalkaani ja huomenna löydän tarhasta kolmijalkaisen tai muuten sairaan ponin, tai ponihomma menee muuten vaan täysin persiilleen. Mutta saa kai sitä välillä hymyilläkin? Saahan?

Käytiin tänään pikkuisen kurkistamassa, mitä maastoilla on uudessa kodissa tarjota.
Kauempana olisi kuulemma ihan hulppeutta tarjolla, mutta sinne asti emme ole vielä ehtineet. 

Tuttu hörinä

Joskus ihmettelin tallinpitäjäkaverilleni, että miten hän voi hörinää kuullessaan heti tietää, kuka poni on äänessä. "Kyllä ne tunnistaa", totesi kaveri.

"Moikka mami! Oisko ruokaa?"
Kuva vielä edelliseltä tallilta.

Jokunen päivä sitten yhtäkkiä tiedostin tämän, kun kävelin pimeässä Ruusan tarhalle. Tajusin, ettei minulla ollut epäilystäkään siitä, kenen ääni sieltä kuului. Tunnen oman ponini hörinän ja tunnen sen hirnahduksen. Ruusa käyttää tervehdykseen melko tasapuolisesti molempia ääniä riippuen siitä, miten kaukaa tervehtii.

Totta kai oman poninsa äänen tunnistaa! Ja poni tunnistaa oman ihmisensä äänen.

Ruusan "puheliaisuus" on minusta yksi sen hellyttävimmistä ominaisuuksista. Pienenä se jäi usein hörisemään perääni tarhan portille, kun lähdin tallilta. Raukalla oli varmaan tylsää, kun joutui tarhailemaan kaksin 23-vuotiaan emänsä kanssa (ei kannata kokeilla tällaisia tarhausjärjestelyitä kotona).

Hevosen hörinä on ehkä kaunein ääni maailmassa. Etenkin silloin, kun se on tervehdys eikä vain palvelusväelle suunnattu vaatimus. Ja se lempeä hörinä, jolla tamma hellii varsaansa, on hörinöistä herttaisin.

Minä en pääse nauttimaan tervehdyshörinöistä muiden kuin Ruusan (ja joskus herra S:n) kanssa. Muut hevoset juttelevat minulle lähinnä ollessaan jotain vailla.

"Palvelija, vesiämpärini on tyhjä!" "Palvelija, tarvitsen lisää heinää!" Tällaisia käskyjä sain kuunnella Ruusan pitkäaikaisimmassa kodissa, jossa auttelin myös välillä tallihommissa. Ponien silmissä minä olin kävelevä juoma-automaatti ja heinäpaali.

Ruusa sen sijaan saattaa ihan vaan ilahtua jälleennäkemisestä. Ja kyllähän oman ponin näkeminen tätiäkin aina ilahduttaa, vaikka tallikäynti muuten aiheuttaisikin pääasiassa huolta.

Uusi koti

Kun oikein kovasti jotain päättää niin se sitten on toteutettava. Ja aamulla noustessani olin päättänyt, että Ruusan ei tarvitse hengittää tallinsa myrkyllistä ilmaa enää yhtään yötä.

Tuumasta toimeen, kävin katsomassa kahta pihattopaikkaa.

Molemmissa paikoissa ongelmana on se, että heinät annetaan korkeilta ruokintapöydiltä, jolloin ruokailuasento ei ole luonnollinen. Muuta vikaa en paikka numero kahdesta keksinyt, joten samantien raapustimme puumerkit papereihin ja lähdin hakemaan Ruusaa uuteen kotiinsa.

Kun pakkasin Ruusan tavarat autoon, autossa alkoi leijua homeen tunkkainen haju. Edelleenkään en voi käsittää, miten saatoin viedä ponini tuohon talliin edes väliaikaisesti.

Mitä kauemmas taakse vanha talli jäi, sitä kevyemmäksi tunsin oloni.

En tiedä, onko tämä uusi paikka pysyvä koti, mutta ainakin se on ruokintasysteemeineenkin parempi vaihtoehto kuin edellinen talli. 45 minuutin yhdensuuntainen tallimatka kyllä vähän kirvelee.

Mutta ainakin poni saa nyt olla ulkona eikä minun tarvitse enää ajaa tallille aamuin illoin. Työkaverini mukaan tässä paikassa hoitolupauksiin voi sataprosenttisesti luottaa. Työkaverini on viihtynyt paikassa poneineen jo ainakin toista vuotta, ja hän on omastaan yhtä tarkka kuin minäkin.

Toivotaan, että tuosta ruokintatavasta nyt ei tule ongelmaa.

Muuten puitteet ovat huippuluokkaa. Tarhassakin voisi kastumatta kävellä pikkukengissä, vaikka esteri on taas levitellyt taivaalla takapuoltaan melkeinpä viikon putkeen.

Sokerina pohjalla tallivuokra on Ruusan erikoishoitomaksujenkin kanssa pienempi kuin edellisessä paikassa (ainakin nyt toistaiseksi, katsotaan mitä mieltä ovat jos inhalaattorivelvollisuudet jatkuvat pitempään).

Tallipaikkakuviot uudenlaisessa solmussa

Tänään selvisi, että Ruusa ei pääsekään pihattoon, jonka luulin olevan jo kokolailla sovittu. Pihatonpitäjän tuttava olikin ilmaantunut tallipaikkatarpeineen ja kuulemma ensimmäinen sopimuksen allekirjoittaja saa paikan.

Olisin toki allekirjoittanut sopimuksen jo aiemmin, jos tallinpitäjä ei olisi pyytänyt odottamaan paria päivää sen yhden ponin kuumetapauksen vuoksi. (Kuume on mennyt ohi eikä muillakaan hevosilla ole ollut oireita, joten voinee turvallisesti olettaa, että Ruusan tallissa ei ole tarttuvaa tautia.)

Ruusa odottelee mamia.
Uusi takki on vielä vähän reilu, mutta ei tunnu kinnaavan mistään. 

Myös varavaihtoehtoni tuli sittenkin siihen tulokseen, ettei voi ottaa Ruusaa. Ymmärrän kyllä, sillä Ruusan vieminen sinne olisi vaatinut meiltä molemmilta aikamoisia ponnistuksia.

Yhtä kaikki lopputulos on Ruusan kannalta masentava: tiedossa ei ole uutta, parempaa kotia. Ainakaan kovin pysyvää.

Yksi melko kaukana asuva ponikasvattaja tosin on tarjonnut ponille hätämajoitusta varsapihatossa. Tämä olisi todellakin vain hätämajoitus, sillä paikka ei sijaitse järkevän matkan päässä kummastakaan kodistani. Ei ole kivaa ponin kannalta, että sitä reuhdotaan koko ajan uusiin paikkoihin ja rutiineihin. Mutta ei se nykyiseenkään paikkaan voi jäädä odottelemaan.

Huominen vapaapäivä menee siis aika tiukasti tallipaikan metsästykseen.

Yhden kaverini kanssa keskustellessa muuten kävi ilmi, että myös hän tuntee Ruusan nykyisen tallin. Hän ei voinut käsittää, miksi yhteinen tuttavamme oli suositellut minulle tätä tallia, sillä tuttava on kuulemma itsekin monet kerrat riitaantunut näiden tallinpitäjien kanssa.

Ja minä kun olen aina luottanut tähän tuttavaan ja kuvitellut, että hän pitää minusta. Olen tainnut olla väärässä.

Kokeilussa orbitless ja uudet ohjat

Elän jotain hippivaihetta, jossa tekee mieli etsiä vaihtoehtoja kuolaimelle. Niinpä tilasin jokin kuukausi sitten Ruusalle Orbitless-kuolaimettomat. Vasta tänään päästiin niitä kokeilemaan. (Ja ensimmäistä kertaa kokeilussa olivat myös tuollaiset meidän uudet ihan valjakkouskottavat ajo-ohjammekin.)

Fiilikset tiivistyvät yllä olevaan kuvaan. Tai oikeastaan tuossa poni on sentään vielä jollain tapaa hanskassa. Poni ei ole koskaan ollut niin hankala ajaa kuin tänään! Tuntui, ettei siihen tällä päävehkeellä saanut minkäänlaista kontrollia.

Ruusa otti hiukan kierroksia, kun tallitytöt tulivat maastosta ja kiersivät vielä muutaman kerran kentän ympäri kulkevan polun. Poni teki kaikkensa vapautuakseen ihmiskontrollista ja lopulta saikin riuhtaistua itsensä irti. (Luojan lykky, että olimme kentällä keskenämme.) Tarjosimme siis runsain mitoin vauhdikasta viihdettä tallin ruuhka-aikaan.

Taisi olla viimeinen kerta, kun Ruusalla ajetaan kuolaimettomilla. Varmaan tuo orbitless oli myös väärin asennettu, mutta se oli selvästi aivan liian pehmeä riehakkaalle teinille.

Tyytymättömät.

Lopuksi sentään päästiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, mutta nihkeää oli. Kuolaimilla poni oli viime ajossa sata kertaa parempi.

Ohjat tuntuivat melko liukkailta, mutta ihan kivoilta. Pitää varmaan seuraavan kerran käyttää jotain sellaisia hanskoja, joista pitävä materiaali ei ole kulunut pois.

Mentiin me tähänkin suuntaan.

Jotain tolkkua. Taustalla Ruusan oma kulkupeli.

P.S. Tallinvaihtosuunnitelmat ovat mutkistuneet, sillä en saa valitsemani paikan tallinpitäjää kiinni. Harmittaa, jos poni joutuu tämän takia olemaan taas yhden viikon tallissa, jossa se ei saa henkeä.

Toivo hupenee

Ruusan vaivojen hoito on vienyt viime aikoina melko runsaasti resursseja, sillä viime klinikkareissun saldona oli kolmen eri lääkkeen reseptit.

Pillerit (Histec) kahdesti päivässä on helppo toteuttaa. Toinen inhaloitavistakin lääkkeistä on pikkujuttu, kun se pitää antaa vain kerran päivässä. Mutta sitten on se lääkkeenpirulainen, jota pitää tumpsutella Ruusan rööreihin kahdesti päivässä.

Tähän pulmaan ei löytynyt muuta ratkaisua kuin se, että käyn tallilla aamuin illoin. Pysyn siis Ruusan tilanteesta kartalla tuskallisen hyvin. (Haaveeni Ruusan pikaisesta muutosta toiseen paikkaan ei ole vielä toteutunut.)

Kun eilen menin tallille iltavuoron jälkeen, tallin sisäilmaa olisi melkein voinut leikata veitsellä. Ja ponini seisoi karsinassa sieraimet levällään, kyljet pumpaten.

Minusta tuntuu kuin tallisopimuksen sijaan olisin allekirjoittanut ponin kuolemantuomion.

Miten saatoin tuoda Ruusan tällaiseen paikkaan? 

(Tarkoitushan oli saada poni pihattoon, mutta fiksu ihminen olisi ottanut huomioon sen, että sairastuessaan poni joutuisi olemaan tässä tallissa.)

Kaiken huipuksi tallissa oli eilen yksi poni kuumeessa. Tänään kyseinen poni oli taas aivan normaali, mutta silti pelottaa. Jos tähän päälle vielä iskee virus, viimeistään se voi olla Ruusan menoa. Etenkin, kun virusepidemia tallissa estäisi tallinvaihdon - eihän kukaan halua ottaa nurkkiinsa ponia tautitallista.

Jos kauhuskenaario jää toteutumatta, Ruusalla on hyvät mahdollisuudet päästä muuttamaan tulevana viikonloppuna. Olisi vain valittava kahden erilaisen paikan välillä.

Yritän kovasti pähkäillä, missä Ruusalla olisi parhaat mahdollisuudet säilyä hengissä. Luottamukseni omiin tallivalintakykyihini on kuitenkin kokenut sen verran pahan kolauksen, että olo on lähinnä lamaantunut.

Tällaista tänään..

Pientä valoa pääni sisäiseen pimeyteen toi tänään ponin asenne. Parin sadepäivän jälkeen pilkistellyt aurinko sai Ruusan sisäisen villivarsan pulpahtamaan pintaan sellaisella voimalla, että alkukäynneistä tuli alkupukkisarjoja.

Poni ei olisi millään malttanut pysyä nahoissaan siihen asti, että sain kentän portin suljetuksi takanamme.

Laukkailuenergiaa riitti kunnon hikeen asti.

Ehkä se vähän lohduttaa, että Ruusassa on kaikesta huolimatta vielä virtaa. Se ei ole vielä antanut periksi, vielä riittää elämänhalua.

Minulle on aina väitetty, että ponin on vaikea pukittaa pää ylhäällä.

Mutta riekkumisen jälkeen hengitys ei ottanut tasoittuakseen millään. Kävelytin ponia lopuksi sellaiset 10 minuuttia. Silti Ruusa vielä puoli tuntia myöhemminkin oli silminnähden hengästynyt.

Voin vain toivoa, ettei tämä runsaan kuukauden tallipaikkaharha-askel ole ehtinyt tehdä ponistani keuhkokroonikkoa.

Vähäisin vaurioin

Tänään ei ollut näin nätti sää.

Viimeistään viime aamuyön tunteina tuli muutamaan kertaan soimattua itseäni siitä, että annoin Ruusan revitellä niin paljon eilen. Olisi pitänyt vähän hillitymmin aloittaa kävelykuurin jälkeen. (Sitä en kyllä keksinyt, miten olisin saanut Ruusan vain kevyesti hölkkäilemään, kun sen jäsenissä pauhasi ylimääräistä energiaa monen ponin tarpeiksi...)

Jalka tänään illalla.
Tuli tässä mieleen, että olisikohan
tuota kantapään kupeen haavaa
pitänyt jotenkin puhdistaa. 

Tallille tullessa sain kuitenkin huokaista - ainakin toistaiseksi - helpotuksesta. Hankoside ei ainakaan tuntunut siltä, että se olisi ottanut nokkiinsa. Ponikin oli rauhallisemman oloinen.

En kuitenkaan kyennyt olemaan kylmäämättä jalkaa vedellä ja laittamatta vielä savet päälle. Vaikka tänään ei tehty muuta kuin pakolliset lääkitykset. Saa nähdä, miten pitkäksi aikaa tämä varmistelu jää päälle, mutta eihän siitä onneksi haittaakaan ole.

Ruusa ei ollut ainoa, joka jäi tänään lenkittämättä, vaan koiratkin jäivät vaille iltavuoroaamujen ekstralenkkiään. Syynä ei ollut marraskuun alku eli sadepäivän ankeus (ainakaan en sitä itselleni myöntänyt), vaan Ruusan runnoman kintun melko mojova turvotus.

Toisaalta jalka tuntuu ja näyttää yllättävän hyvältä ottaen huomioon, että sen päälle laskeutui 250-kiloinen "helikopteri".

Taisimme selvitä riekkupäivästä molemmat melko vähäisin vaurioin.