perjantai 28. kesäkuuta 2013

Enemmän pohjetta - kohti keveyttä?

Helteiset kesäsäät, niin ihania kuin ovatkin, eivät varsinaisesti ole saaneet vakioratsuani herra S:ää liitämään allani. Kuumuuden valitettava sivuvaikutus on ollut pikemminkin päinvastainen.

Papparaisen haluttomuus yhdistettynä haluuni keventää ratsastustyyliäni on pannut minut miettimään erästä kertomusta, jonka kuulin taannoisen CR-kurssini opettajalta.

Ope oli - mitä ilmeisimmin ennen CR-herätystään - ratsastanut valmennuksessa pohkeelle hitaalla hevosella ja puristanut sitä hampaat irvessä koko tunnin. Tunnin päätteeksi valmentaja oli sanonut, että pitää käyttää enemmän pohjetta. Ratsastaja oli puuskahtanut, ettei mitenkään pystyisi puristamaan yhtään kovempaa.

"En tarkoittanut voimakkaamminvaan useammin", oli valmentaja selventänyt.

Tarinan ratsastajalle, kuten nyt vuorostani minulle, tämä oli käänteentekevä oivallus. Kuinka usein ratsastaja ymmärtääkin termin "enemmän pohjetta" nimenomaan voiman lisäämiseksi? Minä ainakin olen sortunut sille tielle.

Tämänviikkoisissa ratsastussessioissani olen parhaani mukaan toteuttanut useamman pohjeavun periaatetta myös herra S:n kanssa - yhdistettynä siihen, että pidän lantion ja ylävartalon paikoillaan ja vastustan kiusausta korjata ponin muotoa kädellä.

Tavoite: Poni reagoi pohkeeseen ja ratsastaja palkitsee tästä välittömästi lopettamalla pyynnön. Jos on tarpeen, pyynnön voi toistaa heti, kun poni palaa aiempaan liikemalliin.

Todellisuus: Ratsastaja sortuu kuitenkin turhan voimakkaisiin pohjeapuihin eikä kykene pysymään riittävän rentona. Lopulta ponin herkistelyyn menee puolen tunnin selässä keikkumisen ajasta 28 minuuttia (noin).

Viikon viimeisen ratsastuksen viimeinen kierros meni hyvin. Omakaan olo ei ratsastuksen jälkeen ollut hassumpi. Tavallista vähemmän kiristystä.

Myös keskelle viikkoa istutettu humputtelu neiti S:llä tuntui toimivan jonkinlaisena uudelleenkalibrointina. Kun ei tarvinnut keskittyä pitämään yllä vauhtia, saattoi uppoutua omaan tekemiseen ja rentouteen. Tämän jälkeen rentoutta oli hiukan helpompi tavoitella myös astetta hitaamman ratsun selässä.

Mikä olisikaan parempaa lääkettä ratsastuksellisen itsetunnon haavoihin kuin poni, joka vastaa apuihin alttiisti ja on alusta lähtien pohkeen edessä? Edes laukannostossa käynnistä ei tarvinnut neiti S:n kanssa pettyä. Toisin sanoen osaan ehkä sittenkin nostaa laukan. En vain osaa tehdä sitä vakioratsullani.



tiistai 25. kesäkuuta 2013

Pieni toivon kipinä

Vaikka 2,5 tunnin matka klinikalle trailerin ikkunat avoimina oli Ruusalle (jolla oli korvat kiinni, mutta joka oli matkalla pudottanut toisen pumpulin) aika hermostuttava kokemus, perillä se hurmasi kaikki. "Sehän on kaunis kuin karkki", "Sitä katselisi vaikka koko päivän". Ihan kiva kuulla tällaisia spontaaneja kohteliaisuuksia ponistaan, vaikka ei se ehkä rauhoitettuna ole kumminkaan parhaimmillaan...

Ponirassu joutui olemaan tillintallin ties kuinka pitkään, kun röntgeniin pääsyä piti odottaa joku 2 tuntia.

Päivä oli molemmille osapuolille rankka - asiaa ei emännän osalta auta juurikaan se, että klinikkareissujen vastaiset yöt menevät sängyssä pyöriskelyyn. Aina pelottaa, tuleeko nyt se tappotuomio.

Ei tullut tappotuomiota. Tappotuomion sijaan tuli pieni toivon kipinä tähän risukasaan. Sen verran pieni kipinä, että ihan vielä en päästä sitä riehaantumaan liekiksi asti. Mutta parempi pienikin kipinä kuin ei kipinää lainkaan.

Lääkäri yllättyi siitä, miten hyvin henkitorvi oli auki - tämä oli eri lääkäri kuin yleensä, mutta oli kuitenkin mukana yhdessä Ruusan tähystyksessä viime vuoden puolella.

Tästä lääkäristä näytti siltä, että hengityksen tahdissa ei lysähdä koko torvi, vaan vain sen katon pehmytkudos painuu hiukan sisäänpäin. Ero taisi kyllä tulla siitä, että ponia ei tällä kertaa ahdettu pakkopilttuuseen eikä henkitorvi siten lytistynyt ihan niin pahasti. Mutta parempi keskittyä positiivisuuteen.

Suurin yllätys tuli silti röntgenissä, jonne talutin Ruusan pelko persiissä. Olin melko varma, että jatkuva köhiminen on ollut merkki trakeakollapsin pahenemisesta. Mutta ei. Henkitorvi ei ollut sen ahtaampi kuin ennenkään.

Itse asiassa henkitorvi näytti jopa vähän paremmalta kuin marraskuussa otetussa kuvassa.

Siinä se. Toivon kipinä.

Jos Ruusan tila köhimisestä huolimatta edes millinkin paranee, voisiko se parantua enemmän, jos poni ei yskisi? (Tosin epäilen, että ensimmäisessä röntgenkuvassa poni hengittää sisään ja toisessa ulos, tämä jo riittäisi luomaan eron.)

Kyllä minä antaisin tälle vielä aikaa, sanoi lääkäri. Ja mietti, että ehkä nivelrustojen hoitoon tarkoitetuista lisäravinteista ja C-vitamiinista voisi olla apua henkitorven kehitykselle. Onhan kyseessä kasvava lapsi. Se voi vielä yllättää.

Klinikalla otettiin nyt näyte allergiatestejä varten, katsotaan mitä köhälle voidaan tehdä.

Lääketieteellistä ohjeistusta odotellessa aion syöttää Ruusalle yrttejä, jotka ovat kuulemma tänään löytäneet tiensä postilaatikkoomme.

Tilasin ne jo toukokuussa, mutta ilmeisesti Unkarin posti oli syönyt pakettini. Ja minä kun olin luullut tilaavani Suomesta. No, ei kait Suomessa enää mitään varsinaisesti valmisteta tai kerätä. Korkeintaan paketoidaan.


sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Ajoponin vikaa

Ilmeisesti oli hyvä idea tehdä pieni ohjasajotreeni taannoin, kun helle ja tuhti kortisoniannos olivat löysistyttäneet ponipolon. Eilen sama nimittäin onnistui varsin mallikkaasti likipitäen extremeolosuhteissa.

Extreme = energiasta piukea poni, treenitarha polvenkorkuista ruohoa täynnä, hikisen nihkeä sää ja viereisessä tarhassa mylvivä ja ramppaava ori. Kyseinen ori ei selvästikään ollut Ruusasta ihana vaan pikemminkin pelottava. Kiiman välittömän kehittämisen sijaan poni pyrki pysyttelemään treenitarhan päinvastaisessa päässä.

Kerrankin täti oli kaukaa viisas ja puki varusteet - ohjia lukuunottamatta - ponille jo tallissa. Ulkotilojen extremessä olisivat jääneet pukematta, luulen ma.

Muutama kierros piti toki ensin juoksuttaa ja jokusen kerran riidellä ponin rintamasuunnasta. (Ja tädin linjat olivat jälleen kerran aivan sekaisin.) Mutta sitten, ajo-ohjat.

Niin se vaan kuulkaa on, että joskus varsa ja ihminen todella voivat oppia jotain yhdessä. Poni lähti heti eteenpäin ja pysyi ohjien välissä likipitäen koko ajan. Meni suunnilleen sinne minne täti ohjien päässä ohjasti, kahdeksikkoa pienessä tilassa.

Valitettavasti kuvaaja ilmoitti ennen tallille lähtöä, että hänen ponivalokuvauskiintiönsä tälle kuulle on jo täynnä. Tänään sitten saatiin kumminkin bonuspäivä ja pakkohan sitä oli kokeilla ajohommia uudemman kerran.

Ohjastuntuma aika hyvä? Poni vielä katselee jonnekin ihan muualle.
Tässä myös näkyy omalaatuinen viritelmämme naruriimunnarun kanssa - narun tarkoitus tässä yhteydessä on ehkä toimia jonkinlaisen ruoho-ohjan tapaan. 
Energiaa oli tänään vähemmän eikä naapuritarhan orikaan jaksanut enää ihan samanlaista show'ta pitää.

Ajo-ohjien kiinnityksen jälkeen teiniponi kumminkin totesi, että p-skat minä kahta päivää tätä samaa teen peräkkäin. Ohjastajaan jollain ihmeen konstilla kumminkin iski eräänlainen zen-hetki ja hermot pysyivät helteestä huolimatta täydellisen kylminä. Muutaman piruettiyrityksen jälkeen poninkin oli vain alistuttava kohtaloonsa. (Valokuvaaja tosin koki hiukan kauhunhetkiä, hän kun sattui seisomaan portilla eli Ruusan toivoman ajolinjan tiellä.)
 
Vähän puomeja... Mitäköhän kuski yritätä tehdä, kun kädet on pitänyt nostaa melkein hartioiden korkeudelle?
Ohjastuntuma ei ehkä pysykään ihan niin hyvin kuin olen kuvitellut...
Mutta poniin piti tässä kohtaa olla jo supertyytyväinen.

Ponin hengityksen tila oli eilen hiukan parempi kuin toissapäivänä. Kenties inhalaattori sittenkin toimii? Köhäämiseen se ei vaikuta, mutta ilma taitaa kumminkin kulkea rööreissä astmalääkkeen ansiosta huljakkaammin. Tänään tosin oli taas vähän heikompaa, mutta poni jaksoi kuitenkin hommansa ihan hyvin.

Päivän päätteeksi täti ajeli kotiin ristiriitaisin tuntein. Oman ponin kanssa touhuaminen on (välillä) ihanaa, mutta vielä ihanampaa olisi, jos poni olisi terve. Huomenna on edessä taas klinikkareissu. Pelottaa, mitä siellä selviää. Onko henkitorven luhistuma edennyt? Mitä voidaan tehdä köhälle?

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Juhannusruusa

Asiat ovat huonosti, jos ihminen unohtaa, miten solmitaan kukkaseppele. Nyt taas muistan.

Yhtälö: emäntä+ruusa+kamera-avustaja=tappelu. Tämän parempaan emme eilen pystyneet.
Päävehje on sama kuin näyttelyssä, mutta hihna ilman ketjua. Luulen, että tämä on parempi.

Ruusa sai seppeleeseensä asiaankuuluvasti seitsemää eri kukkaa. Tyynyn alle eivät päätyneet, kun poni ei sellaista käytä. Ruusan mielestä parempi olisi ollut pistää poskeen koko komeus. Mutta varmaan se toivoi, että näkisi unessa tulevan sulhon. Tai mahdollisesti ihan vaikka viereisessä tarhassa.

Ruusa on ollut nyt yötä päivää laitumella. Heti huomaa, että hengitys alkaa rohista. Eikä köhäisyistäkään ole päästy. Jotain allergista se on. Tuntui ehkä hiukan helpottavan astmalääkkeellä.

Onneksi ponin energiataso on kuitenkin pysynyt korkeana, on hirveä katsoa väsähtänyttä otusta.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

(Un)centered riding ja hämmentynyt ratsu

Kokeilin viikonloppuna toki hyvin syvällisesti omaksuttuja centered riding -oppeja tänään vakioratsun selässä.

Ponin hämmentyneisyydestä päätellen en ehkä ihan tavoittanut samaa kuin opetuksen alla.

Lieventävänä asianhaarana lienee hyväksyttävää mainita, että poni oli toisen vuokraajansa uudelleenaktivoitumisen vuoksi tehnyt viime päivinä noin kolminkertaisen määrän työtä verrattuna parin viime kuukauden vastaavaan keskiarvoon.

Papparainen saattoi olla hieman väsynyt, mikä ilmeni jo alkutalutuksissa. Tuntui kuin olisin vetänyt perävaunua.

Ratsailla poni ei sen enempää innostunut liikkumisesta. Nilkan ravistelu tuntui silti siihenkin tehoavan, tosin saattaa olla että nilkan mukana heilui koko jalka. Keveys on ehkä vielä vähän hakusessa.

Aika monta kertaa muistin hengittää.

Keskittäytymisestä (centering) taisi silti jäädä jotain puuttumaan, sillä rennon jälkifiiliksen sijaan sain ikävän alaselkäsäryn.

Miten tämä selkä perjantaina oli ratsastuksen jälkeen niin rennosti suorana ja lonkat auki? Nyt pyrstö on palannut tavalliseen asentoonsa eli pyllähtää ihan väkisin liikaa keskilinjan takapuolelle.

Käsi sentään suostui yhteistyöhön ohjauskeskuksen kanssa sen verran hyvin, ettei ratsastuksen jälkeen tarvinnut syödä särkylääkettä hartiakipuun. Kun vain muistaa kantaa kätensä ja suunnata kaikki ohjasotteet etuviistoon, käsi kevenee huimasti.

Sen sijaan jalkojen rentoutus ei ehkä ihan täysin onnistunut. Tämän voi päätellä ainakin siitä, että oikeaan sisäreiteen on ilmestynyt tuoreenvioletti mustelma.

Vaikuttaa uhkaavasti siltä, että runsaan 20 vuoden aikana omaksuttujen virheiden korjaamiseen ehkä sittenkin vaaditaan enemmän kuin kaksi CR-tuntia.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Sehän on show-poni!

Ruusa on selvästi show-poni, ilmoitti eräs tuttavani, kun soitteli welsh-näyttelyn jälkeen. Kun se liikkuu niin hienosti. Ai minun Ruusani vai?

Minusta lähinnä tuntui, että Ruusa oli pahasti poissa tasapainosta pääosan raviesityksistä. Laukka olisi maittanut ponille paremmin. Tosin viimeistään kuvia katsottuani aloin epäillä, että balanssin ja rytmin puute on peräisin ponikon kädellisestä päästä.

Takaosa toimii, mutta tasapainon kanssa vielä vähän niin ja näin. (Ruusa tuijottaa aidassa roikkuvaa banneria.)
Mutta olihan siinä ravissa kieltämättä yliastuntaa ja lavasäteilyä. Paperissa luki "kevyet liikkeet". Vielä kun esittäjä oppisi kokoamaan ponia tuhoamatta tahtia niin kyllä saisivat tuomarit jotain nähtävää.

Aivan järkyttävän pelottavaa! Yhdistyksen komea banneri on ennenkin pelotellut pahaa-aavistamattomia nuoria poneja.

Show-poni on poni, joka herää näyttelyssä eloon ja esiintyy siihen malliin, että täältä tullaan. Ja Ruusaa ei totisesti tarvitse perässä vetää.

Tähän tapaan olisi parempi.
Joskus eloisimmissa show-poneissa on se ongelma, että jos ne lentävätkin ravissa niin kävellä eivät malttaisi sitten millään. Ruusasta sen sijaan löytyy kaikki tarvittavat vaihteet näyttelyssäkin (okei, seisontavaihde oli sunnuntaina vähän hakusessa).

Tätillä oli näyttelyssä vissiin aika paljon hauskempaa kuin ponilla...

Vauhdikkaan esityksemme päätteeksi tuomari saapui Ruusan luo vähän anteeksipyytelevän oloisena sinisen ruusukkeen kera. Oli kuulemma pitkään miettinyt palkintoa, koska Ruusa on todella kaunis tamma, jolla on tosi hyvä runko.

Valitettavasti etujaloissa on kuitenkin aika paljon sanomista. Etupäässä tuomari oli kiinnittänyt huomiota Ruusan hajavarpaiseen oikeaan etujalkaan (minusta ne ovat molemmat hajavarpaisia, mutta toki se oikea on silmiinpistävästi vino) ja sen liikkeiden ahtauteen edestä katsottuna.

Tuomari katsoi Ruusan liikkeitä edestäpäin monta kertaa.

Tiedetään. Yläkerta kuuluu ykkösen ponille, mutta alakerta ikävä kyllä kaipaisi perusteellista remonttia. Ahtauden suhteen on vielä toivoa, nivelet nyt ovat mitä ovat.

Tuomari poimi ponistani samat viat, joiden vuoksi minun vielä talvella oli haettava Ruusa tarhasta likipitäen silmät suljettuina. Nyttemmin olen luopunut vikojen tuijottelusta ja keskittynyt toivomaan, että ponini kaikkine rakennevirheineen saisi elää.

Ainoa kommentti, josta olin tuomarin kanssa eri mieltä oli "melko hyvä rotutyyppi". Minusta Ruusalla on vähintäänkin erittäin hyvä rotutyyppi.

Tähän poseeraukseen kun saisi vielä ilmeen vähän iloisemmaksi niin alkaisi kelvata.

Tosin matkalla kehään joku mounti-ihminen vilkaisi Ruusaa arvioivasti ja tuhahti sitten "part bred". Pyh. Eivätkö he tiedä, että part bredeillä on tukassaan sykeröt? Ruusan huoliteltu ratsutukka oli tietenkin vapaana.

Kivaa oli kaikesta huolimatta. Tai ainakin tädillä oli. Jos teiniponilta kysyttäisiin, se saattaisi vaatia eriävän mielipiteen kirjaamista pöytäkirjaan. Emännän yhdistysvelvollisuuksien takia teinin näyttelyreissu nimittäin pitkittyi monen trailerissa seisotun tunnin verran.

Trailerissa seisotus pelotti etukäteen, onhan Ruusalla hengitystievaivoja. Mutta virallisen koppivalvojan mukaan poni ei useiden tuntien aikana päästänyt ensimmäistäkään yskäisyä! Juostessaan se kyllä muutaman kerran köhäisi kuivasti.

Lauantain testiraveissa poni oli oireeton.

Ja mikä tärkeintä, sisäinen tuli on palannut Ruusaan.


lauantai 15. kesäkuuta 2013

Mitääntekemättömyyden sietämätön vaikeus - CR-kurssi osa 2

Jotenkin odotin, että kun elämäni ensimmäisellä CR-kurssilla eilen pääsin istuntani kanssa hirmuloikan eteenpäin, sama toistuisi tänään. Nousin kuitenkin ponin selästä alas vähän sellaisella fiiliksellä, että tässäkö tämä nyt oli. Hirmuloikan sijaan sain vauvanaskeleen (baby steps, kuten amerikkalainen sanoisi).

Opettaja pahoitteli, ettei ollut etukäteen kertonut, että näin todennäköisesti käy. "Jos kurssia olisi vielä kolmas päivä, olisit saanut taas loikan." Lohduttavaa. Tänään sain joitakin kuvia itsestäni kurssilla ja minusta istuntani näyttää niissä edelleen yhtä epätasapainoiselta. Videolta voisi nähdä muutoksen paremmin.

Opettaja on Suomessa vielä jokusen viikon ja saattaa tulla lähelle arkikotiani. Jos suinkin saan aikataulut osumaan niin yritän päästä mukaan. Tai siis jos aikataulut onnistuvat niin menen, en yritä mennä. Tässäpä taas yksi kaksipäiväisestä kurssista mieleen jääneistä asioista. Jos sanoo yrittävänsä tekemisen sijaan, antaa itselleen henkisen takaportin epäonnistumiseen.

Etsi, älä tee

Kun nousin tänään ratsun selkään, yritin heti ryhtyä hakemaan samaa liikettä lonkkaan kuin minkä eilen hokasin. Liikaa yritetty. Sen sijaan, että istuinluuni olisi myötäillyt satulan liikettä ja pysynyt penkissä, se lähtikin huitelemaan satulan yläpuolelle.

Täti yrittää löytää edellispäiväistä fiilistä.
 Kun halusin niin kovasti löytää taas saman tunteen, ryhdyin etsimisen sijaan tekemään sitä. Liikaa tehty.

Vaikka ratsastaja tekee liikaa, istunta ehkä näyttää jo vähän entistä paremmalta? En kyllä tajunnut, että ratsastushousuissani on tuollainen outo tahra...

Olen jo kauan sitten tajunnut touhuavani liikaa hevosen selässä. En vain ole aiemmin tajunnut, miten todella vähän siellä pitää tehdä. Mitä vähemmän tulee tehtyä, sitä parempi.

Ylitekeminen tuntui olevan tuttua aika monelle muullekin kurssilaiselle, jos ei jopa jokaiselle.

"Suurin osa ratsastavista naisista on A-tyypin persoonia, jotka eivät osaa olla tekemättä mitään", lohdutti opettaja. Vaikka tuollainen persoonien tyypittely ei ihan nykypsykologiaan kai istukaan niin olen kyllä jo opiskeluaikojen kursseilla tullut löytäneeksi itseni A-tyypin lokerosta. Me A:t olemme niitä, joiden takia psykologin odotushuoneen tuoleista kuluu etureuna. Mitääntekemättömyys vaatii ponnistuksia.

Paitsi, että minun pitää opetella olemaan tekemättä mitään, on myös opeteltava hengittämään.

Siis lähinnä harjoitusta vaatii se, että muistaa käyttää niitä palkeita tasaiseen tahtiin. Tuppaa vähän happi loppumaan. Ja kun happi ei virtaa kehossa niin ei siinä virtaa kyllä mikään muukaan. Lihaksetkin vetävät kramppiin, kun yrittää saada ponia pumpattua eteenpäin, vaikka oma keho viestii satulan alle jotain ihan muuta kuin eteenpäinmenoa.

Odota rytmiä tai pyydä sitä

Odota, että hevonen antaa sinulle rytmin. No mutta entäs sitten jos ei tule mitään rytmiä? Jos hevonen vain tönöttää?

Kas, tänään päästiin jo vaikuttamaan hevoseen. Pohkeella. Meinasin sanoa perinteisesti pohkeella, mutta en minä tuollaista pohjetta 90-luvun alun ratsastuskoulussa oppinut. Siellä sanottiin, että kantapäät alas ja purista.

Nyt sen sijaan pitikin nostaa kantapäätä. Ja minä kun olen aina moittinut itseäni sellaisesta!

Kantapäistä melkein kuului naps, naps, kun hevosten kyljet saivat osakseen kevyitä sykkiviä apuja takajalkojen liikkeen tahtiin.

Tässä kaiketi kokeillaan pohjetta, tokikin se käytössä oleva pohje on kuvassa aidan puolella.
Takajalkojen tahti löytyi helposti, kun kevyesti asetti omat takakäpälät ponin kylkeä vasten ja tunnusteli. Kun ponin maha liikkuu poispäin ratsastajan sisäjalasta, sen sisätakajalka astuu alle. Jos haluaa taivuttaa hevosta ympyrälle, kannattaa toimia nimenomaan siinä kohtaa.

Ja kun tarpeeksi naputeltiin kylkiä käynnin tahdissa, alkoi talutustuntien tahtiin nukahtaneista hevosista löytyä kunnon yliastuntaa.

Toinen minulle uusi pohkeenkäyttötapa oli nilkan ravistus. Ja oli muuten aika kinkkistä. Nilkkaa ravistettiin polven ja lonkan lihaksilla niin, että nilkka oli ihan rentona. Nyt aika moni hevonen alkoi jo tähytä ravia.

Ravistustyyliä pitää kyllä oman vakioratsun kanssa kokeilla. Ravistuksessa jalka pysyy helpommin kevyenä kuin puristelulla. Ja tuntui hitaampikin polle kokevan ravistuksen aika selkeäksi avuksi.

Kun keskittyy lantion rentouteen niin ylävartalokin löpsähtää...

Sitten vähän ryhdistäytymistä.
Harmi, että kuvamateriaalia tuli vain alkutunnista, koska kuvaustehtävän hoitaakseen ottaneen henkilön piti mennä laittamaan hevosta valmiiksi omalle tunnilleen.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Kadonneen istuinluun metsästys ja muuta CR-kurssin satoa

Tämänpäiväisen CR-kurssin suurin oivallus tuli, kun laskeuduin ponin selästä ja lähdin kävelemään. Jotenkin erikoinen tunne tunnin "ratsastuksen" (=selässä istumisen) jälkeen. Mistään ei kiristä. Hyvin outoa. Yleensähän ponin selästä laskeutumisen jälkeen hädin tuskin pääsen kävelemään, nyt oloni oli rennompi kuin ennen satulaan istumista.

Toki kyseessä todellakin oli vain hevosen selässä istumista, ei siihen vaikuttamista. Olihan tämä alkeistason kurssi ja sen ensimmäinen päivä. Mutta silti. Yleensä lonkkani kinnaavat huomattavalla tavalla myös rennon maastokävelyn jälkeen, joten jotain oli varmaankin toisin kuin tavallisesti.

Aamulla keskityimme rentouttamaan kroppaamme ja etsimään tasapainoa maassa. Sen jälkeen siirsimme saman ratsaille.

Yksi aamun tärkeimmistä oivalluksista oli se, miten paljon hengitys hevoseen vaikuttaa. Tai allekirjoittaneen tapauksessa lähinnä hengityksen pidättäminen. Hevoset puhuvat hengittämällä, sanoi opettaja. Ja mitä hevoselle viestii se, jos johtaja (jollainen useimmat ratsastajat hevoselleen haluavat olla) ei hengitä? Aivan. Pelkoa. Hevonen lakkaa hengittämästä, kun se pelkää. Ja jos hevonen arvelee ratsastajan pelkäävän, sitäkin alkaa hirvittää.

Paitsi, että hevonen liikkuu rennommin, kun ihminen hengittää rennosti ja tasaisesti, myös ihminen itse voi keskimäärin paremmin hengittäessään kuin henkeä pidätellessään.

Istuinluut seuraavat aina satulaa

Ratsailla ei tehty oikeastaan muuta kuin keskityttiin rentouttamaan nivelet. Nilkat, polvet ja lonkat. Ne saavat liikkua hevosen liikkeen mukana juuri niin isosti kuin hevosen takaosa niitä siirtää. Kun sulkee silmät ja antautuu ponitalutuksen osallistujaksi, saa kiinni rytmistä.

Kun hevosen takajalka nostaa satulaa ylöspäin, istuinluu seuraa mukana. Samaan aikaan toisen puolen istuinluu putoaa alaspäin. Taaksepäin pyöräily on mielikuva, jota on viime vuosina paljon kuullut, niin nytkin. Ja se on aika osuva vertaus.

Minulla oli jo tuolilla istuessani ongelma, että vasen istuinluuni - kyllä vain, se sama joka valahtaa kulmissa satulan ulkopuolelle - tuntui vähemmän kuin oikea. Tätä piti korjata nostamalla oikea käsi ylös ja ajatella energian siirtoa kädestä istuinluulle. Ratsailla sain myös tehtäväksi laittaa vasen käsi istuinluun alle ja tunnustella. Sama tunne piti säilyttää sitten, kun käsi otettiin pois.

Kysyin opettajalta neuvoa edellä mainittuun pulmaani. Hän arveli, että lakkaan kulmissa liikkumasta ponin mukana, jolloin ponin liike heivaa takapuoleni irti satulasta.

Ratsailla takapuolen pitäisi aina seurata satulaa. Vain liikkumalla satulan mukana ratsastaja voi ulospäin näyttää siltä kuin pysyisi paikallaan, kuin vain hevonen liikkuisi. Ja vain liikkumalla satulan mukana ratsastaja voi pysyä rentona ja helpottaa hevosen työtä.

Jos vain osaisin istua rennosti ja jatkaa liikettä myös kulmassa, poni todennäköisesti kääntyisikin letkeämmin. Useimmiten hevonen tekee oikein, jos vain annamme sen tehdä, sanoi opettaja.

Tämän sain todeta myös tämänpäiväisen lainaratsuni selässä: kun viimeisen kerran käännyimme kaartoon, keskityin pitämään lantioni rentona ja myötäilemään ponin liikettä. Ja kas, liike jatkui kaarroksen läpi ja poni kääntyi sievästi.

Mitä tehdä hitaan ponin kanssa?

Tämänpäiväinen ratsuni muistutti herra S:ää siinä mielessä, että se ei käynnistä takaosansa moottoria ihan huvikseen, joten ratsastajalle tulee houkutus käskeä sitä eteen.

Opettajan mielestä S:n kanssa kannattaisi toimia samoin kuin tällä kertaa: keskittyä ensin myötäilemään sen rytmiä, omaksua se, ja vasta sitten pyytää toisenlaista tahtia. Eikä toimia niin kuin tähän saakka olen tehnyt eli ryhtyä heti tuuppaamaan ponia mielestäni sopivampaan rytmiin.

Ratsastus on kuin tanssia: ensin myötäillään hevosen rytmiä ja tarvittaessa muokataan sitä, minkä jälkeen sitten taas vain myötäillään.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Kesä ja hankaus

Tallinpitäjä soitteli. Ruusan karsinasta oli aamulla löytynyt huomattavasti vähähäntäisempi poni kuin sinne oli illalla mennyt.

Nytkö sillä sitten on kesäihottumakin? Otsansa poni hankasi karvattomaksi jo viime viikolla, mutta en ihmetellyt, sillä Ruusa on aina ollut herkkis kaikelle. Kastuminen saa sen raivoihinsa, ötökät hermostuttavat sitä. Sitäpaitsi laumassa on muitakin otsansa hinkuttaneita.

Hangattu otsa kuvassa oikealla, vasemman puolen karvaton läntti arpineen on perua tarhakaverin potkusta.
Tämä vahvistaa entisestään käsitystäni siitä, että Ruusan köhäkin on allergista. Mitään tarttuvaa se ei ainakaan ole, muuten vähintään pikkuvarsat yskisivät tässä vaiheessa myös.

Kaiken huipuksi päälle puskee emännän jo lähes vakavaa tilaa lähentelevä näyttelykuume. Tekisi niin mieli näyttää nätti pikkuiseni osaavalle tuomarille, se kun on karvattomia länttejään lukuunottamatta ulkoisesti melko hienossa kunnossa.

Päätöksenteko jää lauantai-illalle. Jos Ruusa on kovin räkäinen ja yskivä, se saa tietenkin jäädä kotiin. Jos tilanne vaikuttaa paremmalta, lähdemme pikaisesti kääntymään. Näyttelyyn ajaa Ruusan kotoa tunnissa, joten kovin suuresta reissusta ei olisi kyse.

Ruusan isänkin omistaja esitti vienon toiveen, että poni näkyisi näyttelykehissä tänä kesänä. Ruusan sisarukset kun eivät ole kauheasti näyttelyissä kiertäneet.

P.S. Puhuin yhden Ruusan eläinlääkärin kanssa. Olivat porukassa päättäneet, että juhannuksen jälkeisellä klinikkavisiitillä otetaan keuhkoistakin biopsia siltä varalta, että köhäilyn takana onkin jotain muuta kuin "vain" trakeakollapsi. Ja aikoivat kysellä kirurgilta mahdollisia hoitomahdollisuuksia.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Ratsastelijan kuukausihuolto

Kuten jo aikaisemmin olen maininnut, käyn kuukausittain hierojalla. Tänään viimeksi. (Voin suositella hyvän hierojan apua kaikille kanssajäykistelijöille.)

Ei voi sanoa kuin että eipä ihme, ettei ole oikein ollut ratsailla tuota joustoa lonkassa...

Onhan se tavallaan kiva, että on piukat pakarat, mutta ehkä jossain menee kuitenkin tervellisyyden raja. Sitä hieroja vaan ihmetteli, että miten ne jumit ovat siirtyneet oikeasta pakarasta vasempaan.

"Nyt pitäisi istunnan onnistua vähän eri tavalla", tuumasi hieroja saatuaan kankut auki. Hierojani ei harrasta hevosia, mutta on työnsä puolesta erinomainen kaikkien urheilulajien asiantuntija.

Koska lihakseni ovat venyttely-yrityksistä huolimatta olleet jopa tavallista kireämmät, olen alkanut syödä magnesiumia. Magnesium kun on lihasten aineenvaihdunnan kannalta tärkeä hivenaine.

Sitä en kuitenkaan tiennyt, että pitäisi syödä myös kalsiumia. Sekin on kuulemma olennainen. Ja oma maitotuotteiden kulutukseni, pari desiä jogurttia aamulla plus muutama siivu juustoa illalla, ei kuulemma riitä mihinkään. Niin että ei muuta kuin kalkkikaupoille.

Kalkkitabletti pitää hierojan mukaan ottaa aamulla, magnesium illalla. Näin siksi, että kalsium häiritsee magnesiumin imeytymistä.

Ja magnesiumia kannattaa ottaa nimenomaan Emgesan-merkkisenä, sanoi hieroja ja perusteli asiaa muiden asiakkaidensa kokemuksilla. Sattuipa hyvin, että olin ostanut juurikin kyseistä merkkiä. Osasin ostaa tätä merkki siksi, että vakoilin ennen apteekkiin menoa äitini pillerivalikoimaa. Hänellä kun on samoja ongelmia ja lisäksi sama hieroja.

Pitääpä tarkkailla, tuleeko mitään helpotusta jumituksiin näillä ohjeilla.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Köh, köh, kampaajalla

Eilen se tapahtui. Nimittäin Ruusan tukkajumaluus vaihtui noloon ratsutukkaan.

Aikaa kului noin kaksi tuntia. Koskapa koko tallista löytyi vain yksi, tylsä kampaveitsi/veitsikampa (omani oli ottanut ritolat harjalaatikosta), allekirjoittanut kotiutui tallilta rakko sormessa.

Väsyneen oloinen poni tuntui suorastaan nauttivan, kun ötököiden syömää harjamartoa rahnutettiin ohennuskammalla.

Taisi tulla vähän innostuttua liikaa... Aika paljon sitä jouhea sitten lähti, katso lattialle. Seuraavaksi lyhenevät kaviot, heti maanantaina. Edellisestä vuolusta on runsaat 4 viikkoa.
Tukka lähti, koska Ruusa piti saada näyttelykuntoon ensi viikon sunnuntaita varten.

Tosin enpä tällä hetkellä usko, että olemme menossa. Ruusa nimittäin yski tänään kuin ikänsä tupakoinut ikänainen. Köhä oli erilaista kuin yleensä, nimittäin räkäistä. Liekö poni sitten tosiaan vilustunut, kun oli yhtenä päivänä kastunut likomäräksi. Olihan ollut tosi kylmäkin, jotain +20 astetta. (Huomaa sarkasmi.) Tai sitten on allerginen. Tai jotain.

Ihmiseltä loppuu mielikuvitus kesken, kun yrittää ponin vointia tulkita.

Niin tai näin, on aika masentavaa kun kortisonikuurin viimemetreillä tulee tuollaisia yskänpuuskia. Myös tallinpitäjä oli kuullut keskiviikkona useita köhäisyjä, jotka silloin vielä olivat tavalliseen tapaan kuivia. 

Nyt kokeillaan sitten, auttaisiko jos Ruusa olisikin yöt sisällä. Kieltämättä tunsin itseni hiukan hulluksi, kun iltakymmeneltä suihkuttelin kuivikkeita suihkupullolla. Ne kun ovat vähällä käytöllä päässeet turhankin kuiviksi. Ei Ruusa kestä pölyä.

Ei voi olla miettimättä, onko tässä enää mitään järkeä.

Kuten tavallista, tällaisten aatteiden tulviessa päähän poni on kuin ihmisen mieli. Laitumella jättää muut ponit tullakseen vastaan minua, seurailee kun etsin sen päästään pudottamaa riimua (onneksi riimu on neonpinkki). Jopa juoksee, kun minä juoksen. Taluttaessa pitää etäisyyden ideaalina, alistuu kaikkeen käsittelyyn mukinoitta. Tarhassa nostaa päänsä heinäkasasta ja hörisee tervehdyksen, kun teen lähtöä.

Ei voi luovuttaa ennen kuin on kokeillut kaikkea. Seuraavaksi otetaan allergiatestit, kokeillaan yrttejä ja homeopatiaa. Vasta, kun kaikki polut on koluttu, on aika päästää irti.

Ruusalla on kuitenkin edelleen tapana laitumelle päästyään ensimmäisenä laukata pari kertaa hehtaarin läntin ympäri pukkilaukkaa. Köhimättä.

Lähtötilanne: metsäläisponi.
Mutta, lyhyesti vielä tuosta tuunauksesta.

Välineet.
Ensin selvitetään harja kuvan vasemmassa laidassa näkyvillä välineillä. Sitten tulee aika käyttää oikeanpuolimmaista. Päätin ensin lyhentää, mikä saattoi olla virhe, sillä myöhemmässä ohennusvaiheessa harja lyheni lisää.

Lyhennyksen jälkeen ennen ohennusta.

Lyhennys tuolla kammalla käy ihan niin, että ottaa tukon karvaa ja leikkaa jouhet poikki kuin veitsellä ikään.

Ohentaminen olikin sitten haasteellisempi juttu. Käytännössä pitää vain raastaa jouhia kammalla, kunnes saavutetaan haluttu tulos. Mutta ei pidä unohtaa, että ohennus tehdään aina harjan alla oleviin jouhiin, ei päällimmäisiin.

Kammalla nyppimisen etu perinteiseen tyyliin verrattuna on se, että ponikin mitä ilmeisimmin tykkää touhusta.

Ruusa joutuu nyt elämään lyhyen ratsutukan kanssa, mutta tämä ei näyttelyssä pahemmin haittaa. B-welshillä ratsutukka on ihan ok. Henk.koht. tykkään muutaman sentin pidemmästä mallista, mutta minkäs teet kun innostuu liikaa.

Pääasia welshin harjan tuunauksessa on se, että harja ei näy, kun tuomari katsoo ponia sen vasemmalta puolelta. B-welshillä harja on lyhyempi kuin muilla sektioilla - lukuun ottamatta tietysti WPB:tä, jolla harja kuuluu letittää.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Teini tahtoo äidiksi

Ruusa pääsi tänään puolipäivälaitumelle. Alkuun se oli asiaankuuluvasti painanut turvan nurmeen ja antanut mennä. Kunnes havaitsi, että aivan laitumen vieressä tarhasi ori. Ja vähän matkan päässä toinen ori, joka vieläpä oli Ruusan lapsuudenihastus.

Orihavaintojensa jälkeen Ruusa-polo ei ollut pystynyt enää lainkaan keskittymään ateriointiin. Ruusan oli ollut pakko juosta kahden oriin välissä ja pyrkiä estämään muita tammoja flirttailemasta hänen miestensä kanssa. Siinä oli jo alkanut laumadynamiikka olla koetuksella ja aidatkin ryskyneet siinä määrin, että tallinpitäjä oli katsonut parhaaksi viedä oriit sisään.

Ruusa oli ehtinyt juosta karvansa märäksi ja näytti samalla tiputtaneen jälleen jokusen kilon. (Miksen minä voi laihtua yhtä nopeasti? Minulta liikenisi ponillekin pari kiloa, jos vaan keksisin miten siirtää ne omalta vyötäröltäni poniin.)

Poni rallitteli vähän vielä poikien kadottua näköpiiristäkin.Ei onneksi köhäissyt lainkaan!
Ruusa-rukka tuntuu tulevan kiimaan heti, kun näkee oriin. Ja vaikkeivät tärppipäivät juuri kyseisellä hetkellä sattuisikaan olemaan käsillä niin kyllähän pojille pitää silti vähän keimailla. Kun Ruusa sitten oikeasti on kiimassa niin ponin kuvan voisi vaikka painaa sanakirjaan kohtaan "poni kiimassa".
 
Jos Ruusa olisi ihminen, ilkeät nettitädit varmastikin kutsuisivat sitä teinihoroksi. Ja jos Ruusaa eivät pitelisi aidat ja ihmiset niin se olisi varmaankin jo tiineenä.

Jotkut 2-vuotiaat ovat kiimojensa edessä vielä kovin hämmentyneitä. Ei Ruusa. Ruusalla on 1-vuotiaasta saakka ollut vakaa aikomus ryhtyä pitämään yhtä jonkun ihanan poikaponin kanssa. Se olisi omasta mielestään jo niin valmis äidiksi.

Paitsi, että Ruusa tyrkyttää peräänsä jokaiselle orille, se myös jaksaa höristä lempeästi jokaiselle ponilapselle. Joten vaikka teiniponi on laumassa aika röyhkeä, tallinpitäjää ei yhtään hirvittänyt päästää sitä samaan aitaukseen varsallisten tammojen kanssa.


Yksi Ruusan suloisimmista laidunkamuista näyttää tältä.
Ei Ruusa halua varsoille pahaa, se haluaa vain tutustua niihin.Valitettavasti varsojen emät eivät toistaiseksi suhtaudu Ruusan tutustumisyrityksiin kovin myötämielisesti. Noin niinkuin lievästi ilmaistuna.

Vähän lisää laidunrallikuvia tältä päivältä. Painon hupeneminen tuhdin kortisonikuurin aikana näkyy kyllä.

Pakollinen tukkakuva. Ensi viikolla riistän Ruusalta sen tukkajumaluuden.
Ennen tallille menoa kävi mielessä, että mitenköhän Ruusa antaa kiinni, kun on viimein päässyt laitumen makuun. Alla olevasta kuvasta voi päätellä, miten vaikeaa kiinnisaaminen oli.

"Moi mami! Oon jo tulossa!"

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Oman ponin ohjaksissa

Ruusa on nyt kortisonikuurin aikana ollut aika rauhallinen ja jopa jonkinasteista nöyryyttä on ollut sen otteista havaittavissa.

Niinpä päättelin, että nyt olisi otollinen aika esitellä Ruusalle jälleen ajo-ohjat .

Valjastuksessa Ruusa seisoi yllättävän nätisti. Vielä yllättävämpää oli se, että myös ohjasajo sujui likipitäen taisteluitta.

(Valitettavasti näistä onnistumisista ei ole kuvallista todistusaineistoa, koskapa vakiokuvaajamme on matkoilla enkä siten voinut sen enempää pakottaa kuin lahjoakaan häntä mukaan.)

Ihan vaan naruriimuun kiinnitin hienot raviohjamme. Lh-narun kiinnitin valjaisiin myös, vähän kuin ruoho-ohjaksi. Omalaatuista, mutta yllättävän toimivaa.

Mitä päävehkeisiin tulee, kuolaimettomat suitset ovat nyt jääneet satulahuoneen naulaan roikkumaan. Kääntävien apujen opettelu ei niiden kanssa tuntunut oikein etenevän. Ilmeisesti myötäys tulee niillä kovin hitaasti eikä poni koe saavansa palkkiota tekemästään työstä. Naruriimun kanssa harjoittelu on tuottanut paremmin tulosta. Ei mahda mitään, naruriimu vain on paras.

Tänään testasin ajo-ohjien kera ponin kääntyvyyttä (vasemmalle parempi kuin oikealle), pysähtymistä (toimii viiveellä) ja liikkeelle lähtöä. Kun olisi pitänyt kääntyä takaisin talliin, poni rupesi enemmänkin vimpuloimaan. Mitä, tykkäsikö se hommista?

Omistajakin melkein osasi pitää ohjastuntuman. Sillä todellakin ON väliä, millaiset ohjat poniin kiinnittää! Ylipitkät nirunarut saattavat lentää roskikseen.

Edelleenkään ohjastaja ei osaa pysytellä potkuetäisyyden ulkopuolella, mutta onneksi ponille ei ole vielä tullut mieleen potkaista.

Ja yhtään köhäystä en kuullut, vaikka olin tallilla monta tuntia. Kortisonilla tuloksiin, vai miten se meni?

Ruusa ja kamu. Ruohoa on syöty narun päässä nyt sen verran urakalla, että huomenna ponin pitäisi päästä jo puolipäivälaitumelle. Pari päivää niin, sitten päivät laitsalla, yöt muualla. Toivottavasti ahkera vihreän natustelu toisi Ruusan olemukseen kaivattua pyöreyttä - ilman kaviokuumetta.